Kansalla on omat käsityksensä murteista, niiden puhuma-alueista ja nimityksistä, kuten edellä olevasta Marjatta Palanderin kirjoituksesta ilmenee. Tässä kirjoituksessa esitellään, miten murteentutkimuksessa murteet on totuttu ryhmittelemään ja mitkä piirteet niitä erottavat.
Mitä ymmärrämme murteella? Olemme tottuneet – aiheellisesti – käsittämään murteet suhteessa kieleen: eri murteet muodostavat yhdessä tietyn kielen ja ovat siis saman kielen rakenteeltaan ja sanastoltaan jonkin verran toisistaan poikkeavia muotoja. Kielen määritteleminen on kuitenkin ongelmallista. Hyvä kielitieteellinen peruste on se, että samaan kieleen kuuluvat ne erilaiset kielimuodot, siis murteet, joiden puhujat ilman erityisiä opintoja ainakin suurin piirtein ymmärtävät toisiaan. Tämä määritelmä kuitenkin johtaa arkielämän hankaluuksiin: Sen mukaan mm. ruotsi ja norja ovat käytännössä sama kieli. Murteen ja kielen määritteleminen on siis myös historiallinen ja poliittinen kysymys.
Suomen kielen sana murre on johdos murtaa-verbistä. Taustalla on ajatus siitä, että murteenpuhuja puhuu murtaen, poikkeavalla tavalla: me emme puhu murretta, mutta naapuripitäjäläiset puhuvat. Murteentutkimuksen lähtökohta on toinen: murre on neutraali nimitys, johon ei sisälly ’murtamisen’ vivahdetta, ja johdonmukaisesti katsoen myös yleiskieli on yksi kielen murteista.
Miten murteita ryhmitellään?
Murteista puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten yleiskielestä poikkeavia kansanomaisia aluemurteita, joilla ei ole vakiintunutta kirjallista muotoa. Usein murre yhdistetään nimenomaisesti maaseutuun, mutta myös kaupunkimurteita on tunnetusti olemassa. Meilläkin puhutaan Turun, Tampereen tai Oulun murteesta. – Helsingin murteesta ei murteentutkimuksessa ole juuri puhuttu, mikä johtuu alueen historiasta: Helsinki on ympäristöineen vielä verrattain hiljakkoin ollut voittopuolisesti ruotsinkielistä aluetta.
Suomen kansankulttuuri jakautuu selvästi kahtia itäiseen ja läntiseen kulttuurialueeseen. Sama jako koskee murteita. Vakiintuneen jaottelun mukaisesti suomen murteet jakautuvat länsi- ja itämurteiksi. Itämurteiden pääryhmiä on vain kaksi, savolais- ja kaakkoismurteet, mutta länsimurteiden pääryhmiä taas on peräti kuusi: lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet, Etelä-Pohjanmaan murteet, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet, Peräpohjan murteet. Enimmät näistäkin ryhmistä jakautuvat vielä alaryhmiin; murrejaon pienimpänä yksikkönä on (yleensä) pitäjänmurre (esimerkiksi Someron murre, Hirvensalmen murre).
LÄNSIMURTEET: 1 lounaismurteet, 2 lounaiset välimurteet, 3 hämäläismurteet, 4 Etelä-Pohjanmaan murteet, 5 Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet, 6 Peräpohjan murteet; ITÄMURTEET: 7 savolaismurteet, 8 kaakkoismurteet
Maakunnat ja murrealueet eivät osu yhteen
Murteentutkimuksessa käytetty murteiden ryhmittely ei kaikilta osin vastaa perinteistä maakuntajakoa tai murteenpuhujien tunnetta siitä, mihin maakuntaan tai heimoon he kuuluvat. Tästä Marjatta Palander esittää hyviä esimerkkejä tässä lehdessä. Palanderin mainitsema karjala ei ole ainoa. Hämäläismurteidenkaan puhuma-alue ei ole yhteneväinen niiden alueiden kanssa, joiden katsotaan tai on joskus katsottu kuuluvan Hämeen maakuntaan. Yhtäältä ulottuu hämäläismurteisiin kuuluvien Ylä-Satakunnan murteiden alue lännessä aina Honkajoen–Karvian seutuun ja Vammalan tienoille, kaakossa aina Kouvolan ja Haminan seutuihin; itäisin hämäläinen pitäjänmurre, kaakkoishämäläisiin murteisiin kuuluva Vehkalahti, on siis jo hyvin lähellä nykyistä itärajaamme.
Toisaalta luetaan Päijänteen keski- ja pohjoisosien ympärillä puhuttavat Päijät-Hämeen murteet jo savolaismurteisiin, ja muiltakin osin huomionarvoinen on savolaismurteiden alueen laajuus. Savolaismurteita ovat varsinaisessa Savossa käytetyn puheenparren lisäksi myös Kainuun ja Keski-Suomen murteet sekä Keuruun–Evijärven seudun (ns. savolaiskiilan) välimurteet. Tässä savolaiskiilassa savolaismurteiden alue ulottuu ruotsalaismurteiden rajalle saakka ja siten erottaa Etelä- ja Keski-Pohjanmaan murteet toisistaan. Sekä savolaiskiilassa että Päijät-Hämeessä nykytilanne johtuu savolaisesta uudisasutuksesta, jonka vaikutuksesta aiempi pohjalainen tai hämäläinen kielenparsi on savolaistunut.
Idän ja lännen murrepiirteitä
Murteiden eroissa voi huomio kiintyä etenkin sanastoeroihin, mutta kielentutkimuksessa murrejako perustuu ensisijaisesti kielen rakenteen piirteisiin. Toki myös sanastoeroja on runsaasti: melko tunnettuja länsi- ja itämurteiden sanastoeroja ovat mm. ehtoo–ilta, suvi–kesä, viitsiä–kehdata. Viruttaminen taas on lännessä huuhtomista, idässä venyttämistä. Taustaltaan pääosin itämurteinen on yleiskielen hiekka; lännessä ovat käytössä olleet santa ja hieta. Sanastoon liittyvät myös sanojen äänneasujen erot: lännen älä, idän elä, lännen mennä, idän männä, lännen me, te, he (myös mee, mei ym.), idän myö, työ, hyö. Seuraavassa on keskeisiä itä- ja länsimurteita erottavia muotopiirteitä:
| Piirre | Länsimurteissa | Itämurteissa |
| Yleiskielen d:n vastine (t:n heikon asteen edustus) | r, l tms. (rauta : rauran, raulan) | kato (rauta : rauan) |
| ts:n edustus | mettä, kattoo | mehtä, kahtoo |
| pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen | maa, pää | moa t. mua, peä t. piä |
| diftongien uo, yö, ie avartuminen | sua, tyä, hiano | suo, työ, hieno |
| inessiivin pääte | kyläs, kyläsä | kylässä |
On helppo huomata, että mikään näistä piirteistä ei yksin riitä erottamaan länsi- ja itämurteita. Kaikkialla itämurteissa ei viännetä eikä inessiivin asu monissakaan länsimurteissa ole kyläs eikä kyläsä: esimerkiksi osassa kaakkoismurteita sanotaan maa ja pää, enimmissä hämäläismurteissa taas kylässä, maassa. Murteiden ja alamurteiden erottelemiseksi tarvitaankin yleensä useiden kielenpiirteiden yhdistelmiä.
Klassinen suomen murteiden keskeisiä eroja havainnollistava teos on laajaan kenttätyöhön perustuva Lauri Kettusen murrekartasto vuodelta 1940. Kalevi Wiik on Kettusen murrekartaston perusteella laskennallisesti selvittänyt suomen murteiden keskinäisiä suhteita teoksessaan ”Suomen murteet: kvantitatiivinen tutkimus” (2004). Wiikin kirjasta käy ilmi, että erityisen jyrkkiä murrerajoja on neljä, ja ne kaikki ovat vakiintuneen itä- ja länsimurteiden välisen rajan osia. Pisin tällainen rajakohta on Etelä-Pohjanmaan ja savolaiskiilan murteiden välillä, ja sen ja samalla koko suomen kielen jyrkin murreraja on Lapuan ja Lappajärven–Alajärven välillä. Lapualla sanotaan esimerkiksi klasi, (pata :) paran, lamphat, punaanen, pyhkii, kyläs, älä, ylitte, Alajärvellä ja Lappajärvellä taas lasi, (pata :) paan, lampaat, punanen, pyyhkii, kylässä, elä, ylite.
Murteeltaan vahvimmin itäisiä ovat Wiikin aineiston mukaan keskiset savolaismurteet ja varsinkin Karjalan kielen naapuruudessa puhutut Laatokan luoteisrannan kaakkoismurteet. Erityisen läntisiä taas ovat lounaismurteet ja lounaiset välimurteet, hämäläismurteiden länsiosa ja Etelä-Pohjanmaan murteet.
Kielenpiirteiden levikit eivät aina ole yhtenäisiä. Wiikin laskelmat havainnollistavat mm. sitä, että lounaisia piirteitä esiintyy kaukana lounaismurteiden alueesta Keski-Pohjanmaan eteläosassa ja Tornion murteissa.
Levikiltään kiintoisasti moniosaiset ovat persoonapronominit mie ja sie, jotka usein yksioikoisesti yhdistetään itämurteisiin. Nämä karjalan kielelle ominaiset pronominit kuuluvat suomessa kyllä kaakkoismurteisiin, mutta enimpiin savolaismurteisiin ne eivät ole kuuluneet. Lännessä niiden alue toisaalta jatkuu kaakkoismurteiden alueelta länteen aina Helsingin liepeille Nurmijärven ja Tuusulan hämäläismurteisiin, toisaalta käsittää erillisen alueen Peräpohjan murteiden länsiosassa aina Ruotsin Tornionlaaksoon ja Norjan kveenimurteihin asti. Nurmijärvellä on voitu kysyä mitäs siä tahrot; tässä ilmauksessa kohtaavat karjalaistaustainen sie ja läntinen yleiskielen d:n vastine.