Aikanaan viestinnän peruskurssilla opetettiin, että sanoma ei juuri koskaan mene perille sellaisena kuin lähettäjä tarkoittaa: matkalla vastaanottajalle on aina häiriöitä. Tiedonkulun esteiden poistamiseksi ja väärinymmärrysten välttämiseksi tehdään paljon työtä, ei vähiten pyrittäessä ymmärrettävään kieleen. Tästä työstä Kielikellossa on jatkuvasti kerrottu mm. virka- ja lakikielestä kirjoitettaessa – ja kerrotaan nytkin. Suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja Minna-Riitta Luukka esittelee lautakunnan edellisen kolmivuotisjakson työtä, johon on kuulunut mm. kannanotto siitä, miten kieli pitäisi ottaa huomioon hallinnollisia rakenteita uudistettaessa (Kielikello 4/2009: Julkishallinnon erisnimet ja suunnittelu). Jatkuvasti on myös pidetty yllä keskustelua siitä, miten pysytään turvaamaan suomen kielen käyttö tieteen kielenä (Kielikello 3/2010: Suomen kielen aseman turvaaminen tieteen ja korkeimman opetuksen kielenä).
Tässä lehdessä pääosassa on lääketieteen kieli, jonka sanastotyössä ja huoltamisessa Suomessa on pitkät perinteet. Lääketieteestä pitää pystyä viestimään tarkasti ammattilaiselta ammattilaiselle niin tutkimus- kuin hoitotyössäkin, mutta myös potilaan ja kenen tahansa ns. maallikon on saatava tietoa ymmärrettävällä kielellä. Millaisia vastakkaisiakin näkemyksiä tulee vastaan luotaessa suomenkielistä lääketieteen termistöä? Onko joskus järkevämpää käyttää vierasperäistä kuin kotoista sanaa? Näihin kysymyksiin vastaavat Duodecimin lääketieteen sanastolautakunnan toimintaa tutkinut Lauri Saarela, lääketieteen sanakirjan päätoimittaja Juhani Kellosalo ja lääketieteellisen aikauskauslehden kielentarkistaja Riina Klemettinen.
Lääketieteen piiriin kuuluva termistö tulee arjessa jatkuvasti vastaan mm. ravinnosta, ympäristöstä ja elämäntavoista puhuttaessa, ja kaikki joutuvat tekemisiin myös sairauksiin liittyvän sanaston kanssa. Niinpä lääketieteen sanoilla on sijansa yleiskielenkin sanakirjassa. Usein varsinaisten termien rinnalla käytetään myös epävirallisempia vastineita. Kielitoimiston sanakirjan toimittaja Liisa Nuutinen kertoo artikkelissaan siitä, miten lääketieteen sanoja kuvataan yleiskielen sanakirjassa ja miten ratkaisut poikkeavat erikoisalan sanakirjan esitystavasta.
Kielenkäyttäjä valitsee sanansa ja ilmaisutapansa tilanteen ja yhteyden mukaan, jotta viesti menisi parhaiten ja häiriöittä perille. Tieteellisessä artikkelissa kirjoitetaan lonkkaleikkauksesta eri tavalla kuin potilasohjeissa. Tästäkin on kyse, kun puhutaan tekstilajeista, genreistä, joiden tunteminen ja tunnistaminen on tärkeä osa kielitaitoa. Niihin voi nyt perehtyä kahden vastikään ilmestyneen laajan julkaisun avulla, jotka Kielikellon lukijoille esittelee Vesa Heikkinen kirjoituksessaan ”Kieliopista genreoppiin”.