Nykysuomen sanakirja on ehtinyt kulua suomalaisten käsissä jo yli kaksikymmentä vuotta. Kirjan alullepanosta tuli kuitenkin viime syksynä kuluneeksi jo puoli vuosisataa. Vuonna 1927 rovasti Antti Kukkonen nimittäin teki yhdessä seitsemän muun kansanedustajan kanssa toivomusaloitteen, ”että Eduskunta kehottaisi hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Marraskuun 17. päivänä sanakirjahanke hyväksyttiin eduskuntakäsittelyssä. Toimitustyö uskottiin 1929 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Päätoimittajana oli aluksi dosentti, myöhempi professori Martti Airila, vuodesta 1939 fil. maist., myöhempi professori Matti Sadeniemi.

Näin oli päästy käytännön toimiin suunnitelmassa, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri F. V. Rothsten oli esittänyt jo 1895 näin: ”Tieteen vaatimuksia vastaavan Suomen kielen sanakirjan toimeen saaminen on epäilemättä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tärkeimpiä tehtäviä: semmoisen sanakirjan siis, joka kriitillisellä tarkkuudella esiin tuo kielessämme todella löytyvät sanat, lauselmat ja puheenparret ja ne omalla kielellämme selittää.” Tätä ajatusta kehitti sittemmin tunnettu kielimies E. N. Setälä esittämällä, että pitäisi saada aikaan kolme suomen kielen sanakirjaa, kansankielen, vanhemman kirjakielen ja nykyisen kirjakielen sanakirjat. Nämä kaksi muutakin sanakirjaa ovat tekeillä.

Alkuvuosina toimitustyö oli lähinnä sana-aineksen keruuta. Sanastoa kerättiin kaunokirjallisuudesta, lehdistöstä ja monien erikoisalojen kirjallisuudesta. Se aineskokoelma, jonka pohjalta sanakirja toimitettiin, käsitti lopulta yli neljä miljoonaa sanalippua, joihin sisältyi 850 000 eri sanaa.

Monien vaiheiden ja sodan aiheuttaman keskeytyksen jälkeen teoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1951. Kuusiosainen teos, kaikkiaan 201 000 sanaa, oli valmis 1961. Arvostelijat ja suuri yleisö antoivat sille varauksettoman tunnustuksen.

Koska Nykysuomen sanakirjan tarkoitus on esitellä suomen kielen keskeiset sanavarat, siitä ei löydy kaikkia olemassa olevia sanoja. Ulkopuolelle on jäänyt varsinkin erikoisalojen sanoja, tilapäisesti käytettyjä yhdyssanoja ja johdoksia. Hakusanojen merkitysten ja käyttöyhteyksien ohella luetellaan muita saman- tai lähimerkityksisiä sanoja, joten teos toimii myös synonyymisanakirjana. Lisäksi se antaa oikeinkirjoitusohjeita ja vastaa mm. kysymyksiin, onko kirjoitettava kehottaa vai kehoittaa, invalidi vai invaliidi, miten kirjoitetaan wieninleike tai bostonkakku, taivutetaanko tiilin vai tiilen, kirjoitetaanko jokapäiväinen ja ensiesitys yhteen vai erikseen, onko kirjoitettava ammatintarkastaja, ammattien tarkastaja vai ammattitarkastaja (kursivoidut asut sanakirjan suosittamat).

Nykysuomen sanakirjalla on ollut suuri vaikutus viime vuosikymmenien kielenkäyttöön, ei vähiten oikeakielisyyden vakiinnuttajana. Se on ohjannut kielenviljelyä ehkä enemmänkin kuin toimitustyössä aikanaan osattiin nähdä. Silloin pidettiin tämän sanakirjan tärkeimpänä tehtävänä antaa kuva koko olemassa olevasta kielenkäytöstä, johon kuuluvat myös eräät huonot, harvinaiset, vanhentuneet, puhekieliset ja murteelliset ilmaukset.

Parin vuosikymmenen huikea kehitys on tuonut äidinkieleemme paljon uutta. Nykysuomen sanakirjaa ajantasaisempaa teosta on jo ehditty kaivata. Uutta sanakirjaa, jonka päätoimittajana on Nykysuomen sanakirjan toimitussihteeri maisteri Jouko Vesikansa, ryhdyttiin toimittamaan 1971. Käsikirjoitusta laaditaan Nykysuomen sanakirjan pohjalta, mutta koska tavoitteena on yksiosainen käsikirja, vanhentunutta ja harvinaista sanastoa sekä yhdyssanoja karsitaan, selitteitä tiivistetään, esimerkistöä vähennetään jne. Toisaalta otetaan mukaan uusia sanoja ja uusia käyttötapoja. Toimituksessa, 1976 perustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimistossa, kartutetaan jatkuvasti sanakokoelmia, jotta sanaston kehityksessä pysyttäisiin ajan tasalla.

Nykysuomen sanakirjan jälkeen valmistui 1973 Nykysuomen sivistyssanakirja. Se pyrkii vakiinnuttamaan vierassanojen kirjoitusasun. Koska kirjoitussäännöt ovat mutkikkaat, on tärkeää, että käytettävissä on näinkin laaja ja monet erikoisalat kattava termien ja ns. sivistyssanojen kirjoitusohjeisto.

Kielitoimistossa laaditaan parhaillaan myös luetteloa uudissanoista. Siihen on pyritty keräämään Nykysuomen sanakirjan jälkeen kieleen tulleet sanat. Esimerkiksi seuraavat ilmaukset kuvaavat elämänmuotomme kaupungistumista ja teknistymistä: autopankki, avokonttori, disko, jäähalli, laitostua, päihde, stereot, tulostus, viestintä. Uudissanasto ilmestyy 1978. Sitä on tulevaisuudessa tarkoitus täydentää muutaman vuoden välein. Se onkin nykyisin menetelmin huomattavasti yksinkertaisempaa kuin ennen, koska myös sanakirjojen ladonnassa on siirrytty tietokonekauteen. Magneettinauhassa olevaan ladelmaan on helppo tehdä myöhemmin lisäyksiä ja korjauksia.

Kokeiluja sanojen poimimiseksi tietokoneen avulla on myös tehty. Vaikka tietokoneet voivat helpottaa ja yksinkertaistaa joitakin sanakirjan tekovaiheita, hakusanojen valinta, määritelmät ja esimerkistön muokkaus ovat vastaisuudessakin samanlaista aivotyötä kuin Nykysuomen sanakirjaa toimitettaessa – ja jo vuosisatoja ennen sitä.

Uudet sanakirjahankkeet eivät kuitenkaan työnnä syrjään Nykysuomen sanakirjaa. Sen ydinaines säilyy muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen ja siirtyy myös tuleviin sanakirjoihin. Se on suomalaisen kulttuurin kuva ja sellaisena vanhentumaton.