Toimittajat ja kielenhuolto

Viime aikoina on keskusteltu runsaasti siitä, heikkenevätkö kirjoittamisen taidot ja kielenhuollon suositusten tunteminen. Keskustelu on koskenut myös tiedotusvälineiden kieltä. Asia kiinnostaa minua omakohtaisen kokemukseni vuoksi: olen työskennellyt kahdessa paikallislehdessä ja yhdessä maakuntalehdessä. Työssäni olen huomannut, että kielenhuolto on jokapäiväinen osa toimittajan arkea. Sitä on kuitenkin tutkittu hyvin vähän.

Tarkastelen tutkimuksessani sitä, millaisia kielenhuoltoon liittyviä ongelmia toimittajat kohtaavat, mistä he ovat hankkineet kielenhuoltotietonsa ja miten he asennoituvat kielenhuoltoon. Tavoitteenani on, että tutkimukseni tuloksia voi soveltaa esimerkiksi opetuksessa ja varsinkin toimittajien koulutuksessa. Haluan myös herättää keskustelua toimitusten kielenhuollosta.

Keräsin tietoa lähettämällä toimittajien kielenhuoltoasenteita koskevan kyselyn suomenkielisille sanomalehdille sekä Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoimituksille. Kaikkiaan sain runsaat kaksisataa vastausta. Valtaosa vastaajista on toimittajia. Joukossa on myös toimituspäälliköitä, päätoimittajia, toimitussihteereitä, uutispäälliköitä, esimiehiä, tuottajia ja ohjelmajohtajia.

Mikä on kielenhuoltoa?

Suomen kielen perussanakirjan (1990) ja sen seuraajan Kielitoimiston sanakirjan (2004) mukaan kielenhuolto on ’kielen järjestelmän ja kielenkäytön ohjailua suosituksin’. Vastaajat ovat kuitenkin ymmärtänet kielenhuollon hyvin monella eri tavalla. Osa esimerkiksi puhuu ”kieliopista” kielenhuollon sijaan, vaikka sanaa kielioppi ei ole mainittu kyselylomakkeessa ollenkaan. Onkin kiinnostavaa, millainen merkitysero vastaajien mielessä näiden sanojen välillä on.

Vastaajien käsitykset kielenhuollosta näkyvät myös siinä, millaisia asioita he luokittelevat kielenhuolto-ongelmiksi: jonkun mielestä lyöntivirheet ovat kielenhuollon alaa, jonkun mielestä taas asenneongelmat. On ilmeistä, että vastauksissa kielenhuollolla tarkoitetaan väljästi lähinnä kielenkäyttöön liittyviä ohjeita ja normeja. Lisäksi kielenhuolto-ongelmiksi on mainittu toimittajan näkemyksiä suomen kielen tilasta yleensä eikä niinkään toimituksen omia kielenkäytön ongelmia.

Yhdyssanat suurin pulma

Vain muutamat vastaajat sanovat, ettei heidän toimituksessaan ole kielenhuolto-ongelmia. Muiden vastauksissa nousee esille eritasoisia kielipulmia: ongelmia aiheuttavat niin hankalat lauserakenteet ja uudissanat kuin yhdyssanat ja pilkkusäännötkin. Oikeinkirjoituksessa selvästi suurin ongelma ovat yhdyssanat: niihin liittyvät hankaluudet mainitsee reilu kolmannes vastaajista. Ongelmallisiksi ovat osoittautuneet esimerkiksi lauserakenteet, kapulakielisyys sekä liika tiiviys. Hankaluuksia aiheuttavat myös välimerkit – etenkin pilkut –, isot ja pienet alkukirjaimet, lyhenteet sekä nimet. Sanastokysymyksistä esille nousevat vierassanat, uudet sanat, muoti-ilmaukset ja vieraskielisyydet.

Suomen kielen yleistä tilaa koskevissa kommenteissa mainittiin pulmallisiksi esimerkiksi kielen muuttuminen, ”heikko suomi”, ”kielen kuihtuminen”, kiire, huolimattomuus, kielenhuollon riittämättömyys ja jatkuvat virheet. Mielenkiintoinen ilmiö ovat myös ”nuorten tekemät virheet”, jotka useat vastaajat nostavat esiin.

Vastaajat katsoivat lisäksi, että kielenhuollon voivat tehdä ongelmalliseksi yhtä lailla toimituksen sisäiset erimielisyydet kuin kielioppaiden erimielisyydet ja vaihtelevat käytännöt.

Googlesta äitiin, Kielitoimistosta Arvi Lindiin

Kyselyni perusteella koulutus on keskeisin tapa kartuttaa kielenhuoltotietoja. Sen mainitsee lähes jokainen vastaaja, vaikka toimituksissa työskentelevien koulutus voikin vaihdella lihanleikkaajasta lisensiaattiin. Ainakin osa vastaajista päivittää tietojaan täydennyskoulutuksessa ja kursseilla. Työkokemus on myös tärkeä kielenhuoltotietojen kartuttaja. Sen mainitsee noin puolet vastaajista.

Vastaajat kartuttavat kielenhuoltotietojaan myös lukemalla Kielikelloa ja muita lehtiä sekä alan kirjallisuutta. Ongelmia voi pohtia myös keskustelemalla kollegojen kanssa. Yksittäiset vastaajat mainitsevat monenlaisia tietojen kartuttajia Googlesta äitiin ja Kielitoimistosta Arvi Lindiin. Viimeksi mainittu on nimenomaan muutamien yleisradiolaisten tuki ja turva sekä kielenhuoltotietojen kartuttajana että kielenhuollon apuneuvona.

Mistä apua ongelmiin?

Kun kielenhuollon perusteet ovat hallussa, vastaajat käyttävät käytännön kielenhuoltotilanteissa monenlaisia apuneuvoja. Ahkerimmin käytetään tietokoneen oikolukuohjelmaa. Siihen vastaajat eivät tosin juuri luota. ”Ei toimi, ei ole koskaan toiminut eikä tule toimimaan, surkea esitys”, toteaa eräskin vastaaja. Kotimaisista oppaista apua löydetään luotettavammin. Esimerkiksi Terho Itkosen Kieliopas on löytänyt paikkansa suomalaisissa toimituksissa. Hiukan yli puolet vastaajista mainitsi käyttävänsä sitä apuna kielenhuoltokysymyksissä.

Kielitoimiston neuvontaan turvautuu ainakin silloin tällöin runsaat puolet vastaajista. Osa vastaajista kääntyy kuitenkin Kielitoimiston puoleen vain ”äärimmäisessä hädässä” tai ”vaikeimmissa tapauksissa”. CD-Perussanakirja ja Kielikello ovat käytössä noin viidenneksellä vastaajista, samoin oikolukija eli henkilö, jonka tehtäviin tekstien lukeminen ja korjaaminen kuuluu. Kielikellosta mainitaan perinteisen paperilehden lisäksi CD- ja verkkoversiot.

Myös muita kirjallisia lähteitä vastaajat käyttävät ahkerasti. He mainitsevat kartuttavansa kielenhuoltotietojaan esimerkiksi Kielenhuollon käsikirjan tai Suomen kielen perussanakirjan avulla. Useita muita teoksia nousee myös esille vastauksissa. Niistä ehkä poikkeuksellisimpia ovat ”yksi 1940-luvun kirja” ja ”vanha Saarimaani”.

Paitsi painetuista lähteistä toimituksissa kielenhuoltoapua saa lisäksi esimerkiksi kaverikyselystä tai kollegaraadilta, kielikorvasta tai vaikkapa toimituksen omista ohjeista.

Aapisen jälkeen tärkeintä

Selvästi suurin osa – liki 97 prosenttia – kyselyyni vastanneista pitää kielenhuoltoa toimitustyössä erittäin tai melko tärkeänä. Onkin syytä miettiä, ovatko vastaajiin valikoituneet ne toimittajat, jotka suhtautuvat kielenhuoltoon myönteisesti.

Alustavan tarkastelun perusteella vastaajat voi jakaa asennoitumisensa perusteella neljään ryhmään, joita ovat vastuulliset vaalijat, esimerkilliset mallinantajat, ammattitaitoiset tekijät ja välinpitämättömät periksiantajat. Kolme ensimmäistä ryhmää olivat suurimmat.

Vastuulliset vaalijat perustelevat kielenhuoltomyönteisyyttään sillä, että suomen kieltä on vaalittava. Heidän mielestään se on lehdistön tehtävä: ”Jos sanomalehdet eivät vaali oikeaoppista suomen kieltä, niin kuka sitten?” vastaajat kysyvät.

Esimerkilliset mallinantajat taas tiedostavat, että lukijat saavat kielellisen mallin lukemistaan lehdistä. Koska paikallislehti tavoittaa lähes kaikki kuntalaiset, se on ”aapisen jälkeen toiseksi tärkein lukuväline”.

Ammattitaitoiset tekijät puolestaan pitävät hyvää ja sujuvaa suomen kieltä toimittajan tärkeänä työkaluna, joka ei saa päästä tylsymään. Huono kieli aliarvioi lukijoita ja saa heidät kiukustumaan. Siksi lehteen kirjoittavien tehtävänä on huolehtia siitä, että kieli on hyvää.

Välinpitämättömien periksiantajien ryhmään kuuluu vain pieni osa vastaajista. ”Etenkin miestoimittajat tuntuvat ottavan kielenhuollon yksilönvapauttaan rajoittavana tekijänä”, eräs vastaaja paljastaa. ”Opettaja opettaa – emme me”, kiteytti toinen.

Mitä on ”hyvä kieli”?

Joissakin vastauksissa esiintyvät lähekkäin ilmaukset suomen kieli ja vaaliminen. Siksi on kiinnostavaa selvittää, millainen suhde vastaajilla on kieleen: onko se heille esimerkiksi arkinen työkalu vai saavuttamaton, kallisarvoinen kansallisaarre, joka rapistuu taitamattomien kirjoittajien ja puhujien käytössä? Joistakin vastauksista selviää myös, millaisena vastaajat pitävät ”hyvää” suomea. Perinteinen käsitys on ollut, että ”oikea” suomen kieli on puhdasta ja virheetöntä. Tämä näkyy myös vastauksissa. Eräskin vastaaja toteaa: ”Sanomalehden pitää olla puhtaan suomen edelläkävijä. Sanomalehteä käytetään paljon apuna opetuksessa.”

Vastaajilla näyttää olevan selvä käsitys ”hyvästä” kielestä: se on jonkinlainen ihanne, johon tulee pyrkiä. Hyvä kieli on monipuolista, selkeää, helppolukuista ja lukijoita arvostavaa. Se ei saa olla suurpiirteistä, horjuvaa, virheellistä, tulkinnanvaraista eikä ärsyttävää. Saamieni vastausten perusteella hyvä kieli ei ole myöskään köyhtyvää, kuivuvaa, rappeutunutta, tiukkapipoista eikä jäykän virallista. Hyvälle kielelle on tyypillistä huolellisuus, täsmällisyys, kauneus, uskottavuus, ymmärrettävyys, sujuvuus, miellyttävyys, luovuus, tarkkuus ja tasokkuus. Kieli kertoo laadusta sekä osoittaa paneutumista ja ammattitaitoa.

Vastaajien mukaan ”hyvä” kieli on lisäksi oikeaoppista, oikein käytettyä, oikeaa, sääntöjen mukaista, mahdollisimman puhdasta ja virheetöntä, kunnossa olevaa, luonnonmukaista, korrektia ja oikeakielistä. Nykykielenhuolto on painotuksiltaan ja sisällöiltään erilaista kuin perinteinen oikeakielisyys. Silti tutkimuksessani näkyy, että ainakin osalla vastaajista on käsitys jonkinlaisesta ideaalisuomesta: hyvästä, oikeasta ja sujuvasta ihanteesta, johon tulee pyrkiä.

Filosofian maisteri Maija Saviniemi työskentelee Puolangalla kirjastonjohtajana. Hänen pro gradunsa ”Hävettää aamulla nähdä lehdessä hirveää kieltä – kyselytutkimus paikallislehtien henkilökunnan kielenhuoltotiedoista ja -asenteista” valmistui vuonna 2003. Saviniemi tekee Oulun yliopistoon väitöskirjaa toimittajien kielenhuoltotiedoista ja -asenteista.