Kotimaisten kielten keskuksen peräsimeen tarttui elokuun alussa 2016 Ulla-Maija Forsberg, joka seuraa tehtävässä Kotuksen pitkäaikaista johtajaa Pirkko Nuolijärveä. Paikka on Forsbergille tuttu, sillä hän on aiemmin työskennellyt Kotuksessa etymologisen sanakirjan Suomen sanojen alkuperä toimitussihteerinä ja päätoimittajana (sanakirjan kolme osaa ilmestyivät 1992, 1995, 2000). Kotuksesta Forsberg siirtyi vuonna 1998 Helsingin yliopistoon suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professoriksi.
Moni ehkä miettii, mikä sai sinut vaihtamaan työpaikkaa. Mikä Kotuksessa kiinnostaa niin paljon, että jätit yliopiston?
Tein yliopistossa niin monenlaisia tehtäviä, että näin siellä 18 vuoden aikana oikeastaan kaiken olennaisen. Varsinaisia professorin tehtäviähän tein vain ensimmäiset kymmenen vuotta, ja sen jälkeen olin hallinnossa ja johtotehtävissä 7 vuotta ja viimeisen vuoden sapatilla suurelta osin Humboldt-yliopistossa Berliinissä. Paluu professorin työhön johtoputken jälkeen tuntui aluksi mukavalta, mutta vielä enemmän houkutteli johtotehtävä tutussa Kotuksessa. Olen henkeen ja vereen sanakirjaihminen, ja täällä voin taas vähän tehdä sitäkin työtä ja samalla tuntea olevani oikeassa paikassa.
Tunnet Kotuksen ja monet kotuslaiset jo vuosien takaa, mutta aika monta vuotta on kulunut siitä, kun olit täällä töissä. Miltä Kotus ja siellä tehtävä työ nyt näyttää: mikä on uutta, entä onko jokin ennallaan?
Olin itse yliopistojen edustajana työryhmässä, joka linjasi Kotuksen nykyistä profiilia, ja kyllähän se on tietyllä tavalla selkiytynyt. Ymmärrän toki, jos joku vielä kaipaa laajempaa tutkimustoimintaa, mutta työnjako on minusta nyt toimiva. Kielenhuolto ja sanakirjatyö ovat yhteiskunnalle tärkeitä ja tarpeellisia toimintoja, jotka eivät yliopistolle istu. Siksi Kotusta tarvitaan juuri tähän työhön. Sukukielten tutkimuskin siirrettiin yliopistoihin, joissa sen resurssit ovat kyllä kovin uhanalaiset. Tässä mielessä toimintani fennougristina voi tuntua vähän ristiriitaiselta. Toisaalta olin myös yliopistolla dekaani, joka lakkautti suomalais-ugrilaisen laitoksen. Oppiaine liitettiin isompaan laitokseen, jossa se kyllä toimii hyvin. Kohtahan kai kaikki laitokset lakkautetaan, joten tuo välivaihe laitoksena, jolla on yliopiston pisin nimi (suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos), jäänee lyhyeksi.
Sanakirjatyö Kotuksessa on ennallaan, mutta menetelmät näyttävät uudistuneen kokonaan teknisen kehityksen myötä. Ennallaan ovat myös työtä rytmittävät yhteiset kahvituokiot, joita yliopistossa erityisesti kaipasin.
Olet taustaltasi etymologi eli sanojen historian tutkija sekä leksikografi eli sanakirjantekijä. Sanakirjat ovat yksi Kotuksen työn painopistealoista. Millaisena näet Kotuksen sanakirjojen tulevaisuuden: mihin niitä tarvitaan, mihin suuntaan työtä voisi kehittää? Tarvittaisiinko vielä uusia sanakirjoja nyt tekeillä olevien lisäksi?
Kotuksen kolme suurta sanakirjaa, vanhan kirjasuomen sanakirja sekä suomen ja suomenruotsin murteiden sanakirjat, ovat vielä pitkään tekeillä. Ne ovat kansallisia monumentteja, jotka tehdään vain kerran. Muuten kielen ja yhteiskunnan muuttuessa uskon kyllä uusia sanakirjoja ja Kielitoimiston sanakirjan päivityksiä tarvittavan. Maahanmuuttajakielten sanakirjat ovat tarpeellinen uusi aluevaltaus.
Kolottaako sanakirjahammasta, eli tekisikö mieli itsekin sukeltaa sanojen maailmaan tutkimaan ja työstämään sana-artikkeleita?
Sain runsas vuosi sitten arvovaltaiselta taholta haasteen alkaa laatia stadin slangin etymologista sanakirjaa. Se on nyt työn alla. Aloitin sen suunnittelun jo keväällä, kun luennoin slangista yliopistolla, ja luentosarjan pohjalta syntynyt aineisto on alkanut mukavasti laajeta. Slangissa on paljon kiinnostavia ilmiöitä, kuten runsas äänteellinen vaihtelu ja omanlaisensa sananmuodostus, mikä aiheuttaa sen, että lainasanojen etsiskelykin on usein salapoliisintyötä. Kun mahdollinen lainalähde yhtäkkiä lävähtää silmille, siinä tulee hetkeksi voittajan olo. Viimeksi löytyi puolivahingossa ruotsinkielinen alkuperä sanalle pläkä.
Teen myös töitä mansin eli vogulin parissa. Vogulin sanakirja ilmestyi viimeisenä Kotuksen sukukielten sanakirjoista 2014, mutta se on kielen hankalan kirjoitustavan, murteiden moninaisuuden ja murresanakirjoille tyypillisen etymologisen esitystapansa takia kovin hankalakäyttöinen. Teen nyt hakemistoiksi sopivia erillisiä koosteita eri murteista ja yksinkertaistan kirjoitustapaa. Tätäkin tein jo yliopistolla, mutta täällä Kotuksessa tehtäväksi tällainen murrekoosteiden kokoaminen tuntuu sopivan paremmin.
Saat uudessa tehtävässäsi näköalapaikan myös Kotuksen toiseen painopistealaan eli suomen ja ruotsin kielenhuoltoon. Kielenhuollon työsarkaa riittää moneen suuntaan. Millaisia painotuksia itse pitäisit tärkeinä?
Selkeän kielen vaaliminen on entistäkin tärkeämpää maailmassa, jossa tekstejä ilmestyy koko ajan yhä uusilla foorumeilla. Kaikkiin ei voi eikä tarvitsekaan käydä kiinni, mutta yhteistyö media-alan ja viranomaisten kanssa on kyllä tarpeellista. Selkeä virkakieli on kansalaisoikeus, ja valtakunnallisten tiedotusvälineiden kielen on myös oltava kaikille riittävän sama.
Olet tutkimustyössäsi keskittynyt suomen etäsukukieliin hantiin ja mansiin sekä unkariin ja saameen. Olet julkaissut mm. teoksen Itämansin kielioppi ja tekstejä. Itämansi on jo kuollut kieli. Miksi tällainen teos kuitenkin kannattaa tehdä? Mihin sitä nykypäivänä tarvitaan?
Tein sen, koska itämansi oli ainoa mansin päämurteista, jolla ei vielä ollut kielitieteellistä kuvausta. Perkasin siis sata vuotta vanhoista foneettisesti kirjoitetuista teksteistä esiin kielen äänne- ja muotojärjestelmän. Se on puhdasta uteliaisuustutkimusta, ja sitä voidaan käyttää vertailevan historiallisen ja typologisen tutkimuksen aineistona.
Mikä kielessä saa sinut innostumaan?
Kielen vaihtelu ja muutos, murteet ja kielten törmäilyt. Meillä on kotona tavallaan laboratorio, kun meillä puhutaan suomea ja ruotsia rinnakkain ja lomittain, ja se tuottaa kaikenlaisia teoreettisestikin hauskoja kontakti-ilmiöitä. Etymologia innostaa aina vain, ja tällä hetkellä erityisesti slangin varsin luova ja vapaa sananmuodostus, joka muistuttaa deskriptiivisten ja affektisten sanojen variaatiota, jota olen aikaisemmin tutkinut. Deskriptiivisanojen vartaloainekset ovat minimaalisia ja vaihtelevia: on pamahtaa ja paukkua, kivahtaa ja kiukku, jytistä, jyskyä ja jysähtää. Slangissa taas voidaan jätkästä tehdä jäbä ja hauiksesta haba. Nämä ovat aikamoisia haasteita kielihistorian tutkijalle, jolle on opetettu johto-opin perussäännöt.