Kirjakielessä näkee vierasvoittoista tapaa viitata edelliseen verbiin tehdä-sanalla ja jollakin demonstratiivipronominilla, esim. [ Hengen ravintoa] emme löydäkään maailman iloista, eikä niin tehnyt tuhlaajapoikakaan. Tämä ei ole useinkaan hyväksyttävää: tehdä ei ole suomessa kalvennut niin apuverbinomaiseksi kuin germaanisten kielten vastaavat verbit göra, tun, do. Suomessa on yleensä verbi toistettava: – – eikä löytänyt tuhlaajapoikakaan. Vain jos verbi on sen luonteinen, että sitä esim. voidaan kysyätehdä-verbillä, tällainen on hyväksyttävää. Esim. A. lähettää onnittelunsa sähkeitse, ja niin tekee B:kin. (Vrt. Mitä B. tekee?)