Antti Lappalainen Helsingistä on lähettänyt Kielikellon toimitukselle lehtileikkeen, jossa kahdesti esiintyy muoto käynnyt, siis kahdella n:llä kirjoitettuna. Hän kommentoi virhettä näin: ”Nämä myynnyt, saannut, tuonnut, viennyt etc. -ilmiöt ovat viime vuosina lisääntyneet lukijaa todella häiritseviin määriin. Maallikko on kuulevinaan siinä jotain tamperelaislähtöistä ja stadin slangin edelleen levittämää vaikutusta: ’Emmää siäl oo käynny.’ Joka tapauksessa yleistynyt virhetyyppi, joka mielestäni karahtaa korvaan epätavallisen rumasti.” Antti Lappalainen jatkaa vielä: ”Korvapuolet toimittajat näyttävät myös mieltyneen sanontoihin arvelluttaa, kuullostaa jne., jotka tuntuvat periytyneen lehdistöön yhtä peruuttamattomasti kuin kaikkien tiedotusvälineiden ahkerasti viljelemä saada aikaiseksi.”
Käynnyt, saannut, tuonnut samoin kuin antannut, tahtonnut, ymmärtännyt jne. -muodot ovat kovin tuttuja minullekin. En ole kuitenkaan törmännyt niihin lehtiä lukiessani. Sen sijaan tunnistan ne omasta puheestani: ne ovat etelähämäläisen kotimurteen perintöä, joka sitkeimmin tuntuu uhmaavan yleiskielen käytäntöä. Nykyisin ehkä pystyn jo kirjallisessa esityksessä pitämään ne kurissa, mutta kouluaikana tein niissä virheitä. Korva ei kerta kaikkiaan sanonut, kumpi oli oikein, käynnyt vai käynyt. Kun sitten yritin niitä karttaa, kirjoitin yksinäis-n:llisiksi sellaisiakin muotoja, joissa itse asiassa olisi kuulunut olla kaksi n:ää, esimerkiksi tienyt pro tiennyt, maanut pro maannut.
Seuraavaan karttaan on merkitty umpiympyröin alueet, joiden murteeseen käynnyt, saannut, antannut -tyyppiset muodot kuuluvat. Suurin alueista kattaa Etelä-Hämeen, Keski- ja Itä-Uudenmaan, Kymenlaakson ja Päijänteen länsirannan. Sen lisäksi muotoja käytetään parilla pienemmällä alueella: Rauman ympäristössä ja Keski-Pohjanmaan etelälaidalla. Tamperelaisia – niin kuin Antti Lappalainen olettaa – muodot eivät siis ole. Helsingin slangiin ne ovat todennäköisesti tarttuneet ympäristöpitäjien murteesta.
Käynnyt, antannut -tyypin levinneisyys suomen murteissa.
Esiintyminen murteissa sulkee pois mahdollisuuden, että kyseessä olisi kaupunkikielen erikoisuus tai kovin nuori ilmiö. Itse asiassa jo 1600-luvun kirjoittajien teksteistä voi poimia sellaisia kirjoitusasuja kuin saannut, luonnut, castannut, vsconnut, kylwännyt, cadottannut. Kirjoittajien kotimurteen vaikutusta kenties!
Suomen kielessä on suuri joukko verbejä, joiden aktiivin 2. partisiipin muodot eli käynyt, saanut -muotoja vastaavat muodot ovat nn:llisiä: hypännyt, eronnut, kirnunnut. Perusmuodossaan nämä verbit ovat -ta, -tä -loppuisia: hypätä, erota, kirnuta. Eräissä murteissa -ta, -tä -loppuiset verbit toisaalta ja niihin kuulumattomat verbit toisaalta ovat taivutukseltaan osittain sulautuneet yhteen. Tällaisia sulautumamuotoja ovat juuri saannut, käynnyt, antannut jne. Niiden malleina ovat olleet nn:lliset hypännyt, eronnut, kirnunnut -partisiipit. Sulautumista on ehkä edistänyt se, että kummankin verbityypin preesensin 3. persoonan muodot ovat symmetrisiä. Kun on vallinnut symmetria hän hyppää : hän antaa, on syntynyt tarve symmetriaan hän on hypännyt : hän on antannut. Aivan samoin hänen täytyy antaa -mallin mukaan on syntynyt hänen täytyy hyppää. Se on käytössä etenkin Helsingin länsi- ja pohjoispuolisissa murteissa, esimerkiksi ”Kyl mammakin taisi vähän sitä (metsäsikaa) pelkää” (Vihti), ”Se om muuttunnus se aika ettei sitä tahro enää osaa ymmärtää” (Hausjärvi).
Toisten muotojen malliin perustuvia ovat myös kuullostaa ja arvelluttaa, joihin Antti Lappalainen kirjeessään niin ikään viittaa. On ajateltavissa, että ne ovat kielenpuhujain tajunnassa assosioituneet sellaisiin kantasanansa muotoihin kuin kuulla, kuullut ja arvella, arvellut. Samalla tavalla selittyisivät eräissä hämäläismurteissa tavattavat palvellus ja varjellus. Niiden malleina olisivat olleet ll:lliset palvella, palvellut ja varjella, varjellut -muodot.
Antti Lappalaisen mainitsemien esimerkkien lisäksi on joukko muitakin tapauksia, joissa sanan sisällä esiintyvän n:n, m:n ja l:n keston merkitseminen tuottaa kirjoittajille vaikeuksia. Kumpi on oikein, kiinni vai kiini, (kaikki) tyynni vai (kaikki) tyyni, täynnä vai täynä, huomenna vai huomena, vuonna vai vuona, kuulemma vai kuulema, ensimmäinen vai ensimäinen, siellä vai sielä, kivulloinen vai kivuloinen? Näissä tapauksissa kaksikonsonanttinen muoto on kirjakielen mukainen. Puhekieli kuitenkin horjuu yksi- ja kaksikonsonanttisuuden välillä, ja horjunta heijastuu luonnollisesti myös kirjoitettuun kieleen.
Jos vaara saannut, antannut -muotojen yleistymisestä on todellinen, on tietenkin syytä ryhtyä taistelemaan niitä vastaan. Aseina voisivat olla sellaiset argumentit kuin muotojen rumuus (siihenhän Antti Lappalainen kirjeessään viittaa), murteellisuus ja sekakoosteisuus. Valitettavasti nämä aseet vain eivät ole kovin vahvoja. Rumuus on hyvin subjektiivinen asia ja tästä syystä hylkäämisperusteena huono. Murteellisuuskaan tuskin voi olla kirjallisen käytön esteenä. Useinhan päinvastoin haikailemme murteiden katoavaa kauneutta ja suorastaan kehotamme kirjoittajia rikastamaan kieltään murteiden aineksilla. Sekamuodosteiden suhteenkaan kirjakieli ei ole aivan ehdoton. Ajatellaanpa vaikka sellaista superlatiivin taivutusmuotoa kuin suurimman. Siinä oleva mm perustuu komparatiivin malliin. Komparatiivin taivutuksessa suurempi : suuremman mm on mp-yhtymän heikko aste aivan kuten taivutuksessa kampa : kamman. Superlatiivin sen sijaan pitäisi taipua yksinäis-m:llisenä kuten ydin : ytimen : ytimiä, siis suurin : suuriman : suurimia.
Miksi kirjakieli sitten on omaksunut (ruman?) kaksois- m:llisen suurimman-muodon? Siksi että yksinäis- m:llinen suuriman on jo murteissakin ollut pitkään hyvin harvinainen. Yleisempi muoto on määrännyt kirjakielen kannan. Sama periaate sopii noudatettavaksi käynyt ~ käynnyt -tapauksessa. Käynnyt ei toistaiseksi kilpaile ylivallasta käynyt-muodon kanssa. Se on suurelle osalle murteista vieras. Jos tilanne joskus tulevaisuudessa muuttuu ja käynnyt-tyypin käyttö puhekielessä huomattavasti yleistyy, sen kelpuuttaminen myös kirjakieleen voi tulla harkittavaksi.