Yli kolmannes päivittäin lukemistamme teksteistä on käännöksiä. Suomentajaa on kiittäminen esimerkiksi siitä, että muita kieliä taitamatonkin voi kotisohvallaan syventyä television lauantai-illan saksalaisdekkariin tai presidentti Putinin haastatteluun. Mutta millaista on suomentajan työ Ylessä?

Suomentaja-toimittaja Pirjo Aaltosen työpistettä vartioi valokuva liedestä. Valkoinen hella muistuttaa häntä ruutuun päässeestä käännösvirheestä: aina on muistettava tarkistaa. ”Tämä on salapoliisityötä. Tyydytyksen saa, kun löytää oikean sanan oikeaan paikkaan.”

Moni meistä on tutustunut tietämättään Aaltosen käännöksiin: hän on työskennellyt Ylessä 34 vuotta. Aaltosella on tällä hetkellä noin sata kollegaa, vakituisia ja freelancereita. Vakinaisista nuorimpia on talossa viisi vuotta työskennellyt ranskan, englannin ja espanjan kääntäjä Anna Koponen.

Kummankin suomentajan puheessa vilahtaa monta kertaa, miten kääntämisen opetus on muuttunut. Kun Aaltonen 1970-luvun alussa tuli Yleen, hänellä oli tutkinto venäjän kielestä ja kirjallisuudesta. Koulutus ei painottanut kääntämistä, sivuaineena luettu suomen kielikin valmisti opettajaksi: ”Vaikka viron äännehistorian ja kantasuomen opinnot toivat ymmärrystä kieleen, ei niillä suomentajan työssä mitään tee.”

Sen sijaan Koposen opiskelu kääntäjänkoulutuslaitoksessa 90-luvulla valmensi suomentajaksi. Suomen kielen kurssit tukivat kääntämistä, ja opettajana oli myös Ylen suomentaja.

Eri ikäpolveen kuuluvia suomentajia erottaa myös vieraitten kielten vaikutus. Kun Aaltosella ei kotona edes ollut televisiota, Koponen kasvoi kuuntelemaan vieraita kieliä. Hän rakasti pienenä tyttönä television italialaisia ja ranskalaisia draamasarjoja – niitä Aaltosen ja kollegojen kääntämiä ja tekstittämiä.

Tarkkaa ajastusta

Television katsoja näkee suomentajan työstä jäävuoren huipun: valmiin tekstin. Jokainen käännöstyö vaatii kuitenkin perehtymistä aiheeseen ennakolta. Ohjelmasta etsitään arvosteluja ja tietoja, luetaan aiheesta kertovia kirjoja. Koponen muistuttaa, että koska työssä korostuu toimittaminen, olisi kuvaavampaa puhua dokumentin suomenkielisen version tekemisestä kuin vain kääntämisestä tai suomentamisesta. ”Ruotsalaiset käyttävät sanaa ’versionering’, ja meilläkin lukee usein Ylen dokumenttien lopussa ’suomenkielinen toteutus’ sekä kääntäjän ja lukijan nimi.”

Kääntämisen lisäksi suomentajat ajastavat käännöksen. Tekstin on seurattava kuvaa ja puherytmiä. Katsojan pitäisi myös ehtiä lukea tekstit. Repliikkien viuhahtamisesta tuleekin paljon valituksia, vaikka ajastuksessa otetaan huomioon ihmisten keskimääräinen lukunopeus. Repliikki on ruudulla vähintään sekunnin, enintään seitsemän.

”Se on pitkä aika”, toteaa Aaltonen, ”mutta toisinaan tarpeen. Jos ruutu on täynnä filosofin mietteitä, niitä lukee ja omaksuu kauemmin kuin yhtä Ei-huudahdusta.”

Faktaa ja fiktiota

Kääntäminen on hidasta, kun työn alla on vaikea dokumentti. Pahimmillaan tunnissa saa kaikkine työvaiheineen aikaan minuutin verran valmista ohjelmaa. Toisaalta mitä vähemmän repliikkejä ja enemmän räiskintää, sitä nopeammin suomentaja urakasta selviää.

Aaltosella on parhaillaan työn alla kaksiosainen sarja Arkkienkeli. Tämä heinäkuussa esitettävä fiktio sijoittuu Venäjälle, ja siinä puhutaan osin venäjää. Aaltonen on innoissaan työstään: ”Saa uppoutua roolihahmojen elämään, käyttää tietämystään. Pelkkä venäjän kielen osaaminen ei silti riitä, on oltava maantuntemusta ja tiedettävä, miten Venäjällä puhutaan.”

Ylen kääntäjillä on suuri kielikirjo ja laaja tietämyksen ala, painottaa Koponen. Yksi tietää yhtä, toinen toista. Myös asiantuntijoihin otetaan usein yhteyttä, ja Internet auttaa tiedonhaussa. ”Kun aikaisemmin sai soittaa tuttavat läpi ja metsästää puuttuvaa tietoa ministeriöistä, nyt riittää piipahdus nettisivulla.”

Käännös ja kieli

”Käännöksen tarkoitus on auttaa katsojaa ja tukea tämän katsomiskokemusta. Väärin käännetty vie ajatukset harhaan”, naiset toteavat. Sekä faktassa että fiktiossa tärkeää on selkeä lauserakenne ja ymmärrettävyys. Tämän takia vältetään kiilalauseita, pitkiä virkkeitä ja pelkkiä pronomineja. ”Hän” on epämääräisempi kuin mies, nainen, tyttö tai vaimo.

Sanastossa otetaan huomioon, kenelle ohjelma on tarkoitettu. Aikaisemmin vierasperäisiä sanoja piti karttaa viimeiseen asti, nyt voi joissain yhteyksissä käyttää lyhyttä intifadaa ja holokaustia. Kääntäjät rakastavatkin lyhyitä sanoja kuten yhä, vain ja liitteitä -pa, -hän ja -kin, sillä niillä saa sanottua paljon, nauraa Koponen.

Oleellista on tiivistäminen. Jos ranskankielinen puhuu todella vuolaasti ja nopeasti, kaikki ei tekstitykseen mahdu. Koska informaatio on tärkein, jää tunnelma silloin joskus jalkoihin.

Tyyli ja virheet

Ruututekstissä kielen poikkeamat ovat voimakkaampia kuin puheessa. Siksi Aaltonen ja Koponen miettivät sanojen tyylilajia tarkkaan. V-sanoja vältetään, mutta esimerkiksi puhekielistä ootsä-ilmausta voi joskus fiktiossa käyttää.

Dokumenteissa tyyli on lähellä suomalaisia asiatekstejä. Niissä pyritään objektiivisuuteen, joten laatusanoja käytetään vähemmän kuin alkuperäisissä ranskalaissa tai yhdysvaltalaisissa ohjelmissa. Suomentajan tärkeä tehtävä on avata kulttuurieroja ja toimittaa teksti sisällöllisesti ja kielellisesti suomalaiselle katsojakunnalle. Kun englantilaisessa Rasputin-dokumentissa vihtominen saunassa esitettiin perversiona, suomentaja poisti tämän paljastuksen. Lubjanka taas on käännettävä ”turvallisuuspoliisin päämajaksi Moskovassa”.

Informaatiota on lisättävä ja korjattava, sillä alkuperäisen dokumentin virheet tulevat suomentajan piikkiin. Tietoa on jaksettava etsiä. Juuri tästä Aaltosta muistuttaa lieden kuva seinällä.

”Käänsin englanninkielistä ohjelmaa, jossa humalainen, alaluokkaan kuuluva nainen ärisi yläluokkaiselle naiselle: ’Painu sääkin sinne aagas viereen!’”

Aaltonen ei tiennyt, että kysymys oli englantilaisten statussymbolista, Aga-merkkisestä liedestä, joka maksaa pienen henkilöauton verran. Tästä katsojat valaisivat Aaltosta, ja hän korjasi hätäratkaisunsa ”loistoliedeksi”.