Suomenkielisistä sukunimistä uuden nimilain tullessa voimaan

Vanhan lain piiristä uuteen

Kuluvan vuoden alussa tuli voimaan pitkään valmisteltu uusi sukunimilaki. Lain uudistus ei ehkä vähään aikaan erityisemmin näy jokapäiväisessä elämässä: perinteiset tavat, joihin sukunimikäytäntö kuuluu, eivät yleensä mullistu äkkiä. Mutta periaatteellisesti lain muutos on merkittävä uudistus sukunimistömme historiassa.

Ennen sanottiin, että etunimi annetaan, sukunimi saadaan. Sanonta kuvastaa aiemman käytännön ja lain vaikutusta sukunimen määräytymisessä: yksilöllistä nimen valinnan vapautta ei juuri ollut. Tässä suhteessa uusi laki muuttaa perin pohjin sukunimen luonnetta. Nimet eivät enää ilman muuta periydy tai siirry tietyssä järjestyksessä toiselle, vaan määrätilanteissa henkilön on tehtävä valinta milloin omasta nimestään, milloin lapsensa nimestä.

Lain uudistus herätti kysymyksen, olisiko meilläkin pitänyt ottaa käyttöön uusi sana sukunimen asemesta kuten Ruotsissa tehtiin vastaavan lain muutoksen yhteydessä. Ruotsin nimilaki v:lta 1963 käytti vielä sanaa släktnamn, nykyinen v:n 1982 laki käyttää sanaa efternamn.

Kysymys sivuutettiin meillä ehkä akateemisena; ehkä termikysymysten pohdintaan ryhtymisen pelättiin entisestään viivästyttävän lain hyväksymistä ja voimaantuloa. Niinpä meidän sukunimi-sanamme, samoin suomenruotsin släktnamn, on etääntynyt vastineidensa ruotsinruotsin sanan släktnamn, saksan Familienname jne. merkityksestä. Sukunimi vastaa siis ruotsinruotsin nykyistä efternamn sekä esim. englannin surname- ja saksan Zuname-termiä.

Aika näyttää, oliko lainlaatijoiden pysyttäytyminen vanhassa termissä tarkoituksenmukainen ratkaisu vai olisiko etunimi tarvinnut rinnalleen uuden termin, jolloin vanha sukunimi olisi uuden lain ulkopuolella toimivana terminä hoitanut entistä merkitystehtäväänsä.

Nyt siirtymävaiheessa on joka tapauksessa syytä katsastaa, millainen sukunimistömme on määrältään ja kielellisiltä ominaispiirteiltään. Puhuuhan laki nimien yleisyydestä, tunnettuudesta, vierasperäisyydestä, kotimaisen kielenkäytön vastaisuudesta, saman nimen käytöstä myös etunimenä ja monista muista lain noudattamisessa huomioon otettavista seikoista.

Rikas sukunimistömme

Suomessa on tätä nykyä käytössä yli 115 000 eri sukunimeä (Väestörekisterikeskuksen laatima sukunimiluettelo v:lta 1985, mikrokortteina). Viisitoista vuotta aikaisemmassa kansalaistemme sukunimien luettelossa, joka on tehty Kansaneläkelaitoksen v:n 1970 tiedoston pohjalta, nimien määrä on n. 76 000. Nimimäärien ero johtuu lähinnä siitä, että tiedostot on tehty eri väestökannoista. Väestörekisterikeskuksen tiedostoon kuuluvat myös v:n 1967 jälkeen kuolleet tai ulkomaille muuttaneet henkilöt. Tiedostossa on lähes 6,2 miljoonan henkilön nimi. V:n 1970 aineisto taas sisältää tuolloin Kansaneläkelaitoksen kortistossa olleiden noin 5,1 miljoonan kansalaisen nimet. Nimimäärän valtava lisääntyminen 76 000:sta 115 000:ksi selittyy, paitsi tietokantojen eroista, toisaalta väestön kansainvälistymisestä, toisaalta avioliittoa solmittaessa muodostettujen kaksoisnimien, joita uusi laki sanoo yhdistenimiksi, siis tyypin Halme-Kauranen, suosion kasvusta.

Uusia vieraita nimiä on tullut lähinnä maahan muuttaneiden ulkomaalaisten mukana, toisaalta myös ulkomaalaisten kanssa solmittujen avioliittojen vaikutuksesta. Naisten kaksoisnimet eli yhdistenimet näkyivät ainakin nimenmuutosilmoituksista päätellen lisääntyneen siinä vaiheessa, kun tekeillä ollut sukunimilaki näytti estävän vastedes kaksoisnimen saamisen. Nimien määrä on siis kasvanut lähinnä yhden tai ainakin harvojen nimenhaltijain nimillä. Sellaisilla nimenmuutoksilla, joissa käyttöön on otettu todella ennen käyttämätön sukunimiaines, ei suomenkielisten nimien määrää ole 1970–1985 paljon lisätty.

Millaista sukunimistömme on kieleltään ja rakenteeltaan

Hahmottelen seuraavassa suomalaisen sukunimistön nykyistä kokonaiskuvaa ja ominaispiirteitä. Rajoitun jokseenkin yksinomaisesti suomenkieliseksi katsottavaan nimistöön ja jätän muunkielisen aineiston syrjään. Esittämäni luvut perustuvat, ellen erityisesti siitä huomauta, v:n 1970 sukunimiaineistoon. Ehkä on syytä vielä huomauttaa siitä, että puheeksi tulevat toisaalta nimet ja nimien määrät, toisaalta nimet ja nimenhaltijain määrät. Molemmat vaikuttavat sukunimistömme kuvaan, mutta ne ovat eri asioita, joita ei sovi sekoittaa keskenään.

76 000 sukunimestä suomenkielistä nimiainesta on n. 73 %. Muunkielisistä nimistä, 27 %:sta, tietenkin merkittävin osa on ruotsinkielistä ainesta. Ruotsinkielisiä nimiä on – kuten tunnettua – myös äidinkieleltään suomenkielisillä. Sama pätee muihinkin vieraskielisiin sukunimiin: nimenhaltijan äidinkielestä sukunimi ei välttämättä kerro. Muunkielisiin on tässä luettu myös sellaiset alun perin suomalaiset nimet, jotka on oppitekoisesti vieraskielistetty menneinä vuosisatoina, esim. Tammelin, Koskelin, Uskelin, Nummelin, Einolander, Tammelander, Polviander ym.

Millaista kielellistä ainesta tuo suomenkielinen sukunimistömme sisältää? Rakenteeltaan siitä on kantasanatyyppiä 15 % (Aho, Eeva, Halla, Ilkka, Joki, Kuusi, Lahti, Määttä, Naakka, Oja, Palmu, Rusi, Suni, Tuomi, Uski) (kuva 1).

			Johdostyyppiset 40 %
Kanta- sana- tyyppiset 15 %
			Yhdyssanatyyppiset 45 %

Kuva 1. Suomenkielisestä sukunimiaineksesta on erilaisia kantasanatyyppisiä nimiä 15 %, johdostyyppisiä 40 % ja yhdyssanatyyppisiä 45 %.

-la, -lä -loppuisia nimiä, alkuaan useimmiten talonnimistä sukunimiksi tulleita, on 14 % (Antila, Eerola, Hovila, Ilola, Jaakkola, Kleemola, Lahtela, Mannila, Nevala, Olkkola, Puntila, Riihelä, Sivula, Takala).

-nen-loppuisia nimiä on 10 % (Aaltonen, Eronen, Huupponen, Iivonen, Jalonen, Ketonen, Lampinen, Mikkonen, Nupponen, Ollikainen).

Muita johdoksia tai johdosten johdoksia edustavia nimiä on 16 % (Ahokas, Elokas, Karemo, Helake, Kuusio, Kaskia, Railanne, Sarmanne, Lampio, Teirikko, Usvanko, Juhamo, Nuottamo, Hautero, Lumento).

Määristä näkyy, että suomalainen suosii johdostyyppiä sukunimenään: niitä kertyy jo nimistä yhteensä 40 %. Vielä selvemmäksi tulee erilaisten johdostyyppien valta-asema sukunimistömme kokokuvassa, kun puheeksi tulevat myös nimenhaltijain määrät. Ja mikäpä on suosiessa johdoksia: kielemme ominaispiirteisiin kuuluu johtimien runsaus ja elinvoimaisuus muillakin kielen alueilla kuin nimistössä. Tekaisemme uuden sanan näppärästi, jos uutta tarvitsemme, ja joskus huvin vuoksi vaikkemme tarvitsisikaan.

Sukunimistä kuitenkin suurin osa on erilaisia yhdyssanoja; niitä on peräti 45 %. Joukossa on erityyppisiä vanhoihin henkilönnimiin pohjautuvia kuten Ikäheimo, Vahvaselkä, Valkeapää, Pentinmikko, on talonnimistä eri aikoina sukunimikäyttöön joutuneita kuten Keski-Jyrä, Mäkipää, Kangas-Paavola, Uusikartano, Jalasaho, on nimenmuutoissa suomennoksina valittuja kuten Uusivirta, Vihervuori, Tuomenoksa tai muutoin otettuja kuten Sinisalo, Suorlahti, Jyrkänvaara, Elomaa, Sammallahti, Hirvensalo. Myös yhdyssanojen muodostamisen helppous on suomen kielelle ominaista. Keinoa on käytetty ja käytetään edelleen tehokkaasti myös nimeämisessä, olipa kyseessä paikan- tai sukunimen tarve.

Nimityyppien ja nimien yleisyydestä

Palaan sukunimien kielellisiin aineksiin vielä tuonnempana. Mutta todellisemman käsityksen saamiseksi sukunimistömme koostumuksesta on syytä tarkastella hiukan, miten paljon nimenhaltijoita on milläkin valtatyypillä tai yleisimmillä nimillä.

Vuonna 1970 Suomen kansasta lähes kahdella miljoonalla oli -nen-loppuinen nimi eli melkein joka toinen kansalainen oli -nen-nimen haltija. Nimityyppi on ikivanha, sen juuret haarovat monelle taholle. Eipä siis kumma, että se on koonnut elinvoimaa runsaasti ja kukoistaa edelleen. la-, lä-nimiä oli 610 300:lla eli lähes kahdeksannella osalla kansaa. Sekin siis on huomattavan vahva tyyppi nykynimistössä. Muilla johdostyyppisillä sukunimillä, -mo, -io, -nto jne. -loppuisilla, ei ole lähimainkaan näihin verrattavaa haltijamäärää, mutta yhteensä niitäkin on vaikuttava joukko. Yhdyssanatyyppisten nimien yhteismäärä olisi hauska tietää, mutta sitä en ole ajan puutteen vuoksi voinut laskea. Ei-suomenkielisistä nimistä valtatyypin muodostavat -son-loppuiset nimet; niitä on 55 000:lla.

Sotkamolaiset väittävät, että Heikkisiä on puolet helvetissäkin, hankasalmelaiset puolestaan: ”ltikoilla ilman pilas, puoli maailmaa Makkosilla.” Kainuussa taas sanotaan, että Kuusamon tusinassa on kymmenen Määttää ja Lämsä kummassakin päässä. Määttä ja Lämsä ovat Kuusamon, Heikkinen Sotkamon ja Makkonen Hankasalmen tyypillisiä sukunimiä. Mutta sadan koko maassa yleisimmän nimen joukkoon ei näissä sananparsissa mainituista nimistä kuulu muita kuin Heikkinen.

Taulukossa 1 on 123 yleisintä sukunimeä. 123 yleisintä nimeä on vain 0,16 % nimien koko määrästä 76 000:sta, mutta 123 yleisimmän nimen haltijoista on runsas neljäsosa kansasta (1 177 700 henkeä). Viiden yleisimmän nimen haltijat Virtaset, Mäkiset, Niemiset, Korhoset, Hämäläiset voisivat asuttaa Turun suuruisen kaupungin.

Taulukko 1. Runsas neljäsosa kansaamme mahtuu 123 yleisimmän nimen suojaan. Virtaset, Niemiset, Mäkiset, Korhoset ja Hämäläiset voisivat asuttaa suurkaupungin.

Nimi, joka on vain yhdellä henkilöllä, esim. Arpila, Arppe-Paasivirta, Aspnabba, Aufrichtig, tavataan noin 15 500 kertaa. Se merkitsee 20 %:a koko 76 000 nimen määrästä. Nimiä, joiden haltijoita on 2–10 esim. Lehosti, Adrian, Vasonen, Äng, on 40 % nimimäärästä. Haltijoita näille nimille, joita on siis yhteensä 60 % nimien koko määrästä, kertyy vain noin 170 000. Yhtä suuren nimenhaltijain määrän saa kokoon 7–8 yleisimmän nimen haltijoista (154 890–173 622), Virtasista, Niemisistä, Mäkisistä, Korhosista, Hämäläisistä, Laineista, Mäkelöistä ja Koskisista.

Nimiä, joiden haltijamäärä on 11–100, on 32 % nimien määrästä. Näiden nimien haltijoita on kaikkiaan n. 721 000. Nimiä, joilla kullakin on haltijoita 101–1 000, on 7 % nimien määrästä. Näiden nimien haltijoita on kaikkiaan 1 510 000. Nimiä, jotka kuuluvat useammalle kuin 1 000 haltijalle, on vain 1 % koko sukunimistöstä, mutta näiden yleisimpien nimien haltijoiden määrä kasvaa todella suureksi, 2,72 miljoonaksi. Taulukosta 2 näkyy mm., että useammalle kuin sadalle kuuluvia sukunimiä on 8 % nimistä mutta niiden haltijoita 82,5 % kaikista.

Taulukko 2. Nimien jakauma. Nimirikkaus, 76 000 nimeä, jakautuu 5,1 miljoonalle nimenhaltijalle seuraavasti:

Verrattuna muiden maiden sukunimien määriin ja niiden jakautumiseen haltijoiden kesken Suomen sukunimistöä voidaan pitää rikkaana ja jakautumista tasapainoisena. Yleisimpiäkään nimiä ei ole kohtuuttomasti. Tähänastisen sukunimilain 9. §:n sanonta ”Hakemukseen sukunimen muuttamisesta älköön suostuttako, – – jos uusi nimi tiettävästi on toisella suvulla, ellei niin ole, että hakija tai hänen esi-isänsä ovat nimeä aikaisemmin laillisesti käyttäneet ja muutoksen sen vuoksi tahi muusta pätevästä syystä harkitaan olevan sallittava” on kiitettävästi toiminut nimistön kartuttamiseksi ja estänyt nimenhaltijamäärien epätarkoituksenmukaisen kasvun.

Nimien tunnettuudesta

Mutta tieto nimen ”absoluuttisesta” yleisyydestä ei riitä kuvaamaan todellista vaikutelmaa, joka syntyy sukunimistä jokapäiväisessä kielenkäytössä. Varmaan jokainen löytää noista 123 yleisimmästä nimestä (taulukko 1) ainakin yhden, luultavasti useampiakin, joiden mukanaolo yleisimpien joukossa on yllätys.

Nimien yleisyys tajutaan suhteellisen subjektiivisesti. Käsitys muodostuu kunkin päivittäin tarvitsemista tai havaitsemista nimistä ja nimien esiintymisistä. Lämsä voi jollekulle kymenlaaksolaiselle edustaa hyvinkin ainutkertaista nimeä, kun taas jokin muu nimi, vaikkapa Elokas saattaisi tulla luokitelluksi yleisemmäksi. Lämsiä on kaikkiaan 1 617, Elokkaita 2.

Toinen vaikeus nimen yleistä tunnettuutta määriteltäessä on se, että nimet putkahtavat julkisuuteen, koko kansan tietoon yhtäkkiä ilman ennakkohälytystä. Eilen tuntematon nimi saattaa tänään olla jokaisen huulilla. Tämä tilanne realisoituu nykyisessä nopean uutisvälityksen maailmassa usein. Tuntuu arveluttavalta ja tasa-arvoa loukkaavalta, jos jonkun jo käytössä oleva nimi sallitaan ottaa ilman erityisiä perusteita ja jonkun toisen nimeä ei sallita.

Suomalaisuuden Liitto pystyi vuosikymmenien ajan valvomaan ilman tietokoneiden apua paitsi suojaamiensa myös kaikkien muiden nimien suojaa ja siten liitto välillisesti kartutti sukunimistöämme. Kaipa lääninhallituksemme ja nimilautakuntamme Väestörekisterikeskuksen tiedostojen turvin pystyvät samaan nimien suojan valvontaan. Lääninhallituksissa kaiketi jo on käytössä Väestörekisterikeskuksen aakkosellinen sukunimiluettelo nimenhaltijamäärineen. Koko valtava aineisto on kätevästi muutamassa mikrokortissa. Oletan että Väestörekisterikeskus tarpeen mukaan toimittaa uusittuja mikrokorttiluetteloita ja väliaikoina uusien käyttöön tulleiden nimien luetteloita nimipäätöksiä tekevien viranomaisten tietoon.

Uusista nimistä ja nimien aineksista ei tule hevin pulaa: suomen kieli elää, arkistojen laarit ovat sanoja täynnä, suomen johtimet ovat tuotantokykyisiä, sen mahdollisuudet muodostaa yhdyssanoja ovat mahtavat. Nimenmuuttajille on tarjolla sukunimioppaita, ja uusia voidaan toimittaa tarpeen mukaan. Kansalaisten ei tarvitse tyytyä huonoihin nimiin eikä nimenmuutospäätöksiä tekevien virkamiesten huonoihin nimiehdotuksiin. Jo käytössä olevan sukunimen ottamista ei pitäisi hyväksyä ilman suku- tai perhesiteitä.

Hyvät ja huonot nimet

Paitsi nimien yleisyyteen ja tunnettuuteen on lain hengen mukaisesti kiinnitettävä huomiota myös nimien laatuun. Laaduntarkkailua edellytetään nimenmuutosanomuksia käsittelevien viranomaisten tekevän monessakin suhteessa.

Hupaisa on havaita, että siihen aikaan kun ”nimilaissa” oli vain yksi pykälä ja sekin kirjoittamaton, näin kuuluva ”Kylä nimen antaa, mies nimen kantaa”, kaikki käyttöön tulleet nimet olivat kielen mukaisia. Yhteisö ei antanut nimeä, joka olisi ollut kotimaisen tai sanoisinko paikkakunnan kielenkäytön vastainen, siis nykyisen lakimme 11. §:n 3. momentin 1. kohdan kieltämä. Sen sijaan yhteisö ei pitänyt sopimattomina sellaisiakaan nimiä kuin Sianjalka, Taarihousu, Runttikorva, Maljamies, puhumattakaan Variksista, Närheistä, Harakoista, Kirpuista ja Kärpäsistä. Yhteisö käytti niitä nimiä, joita se tarvitsi ja jotka parhaiten tekivät tehtävänsä. Tarpeettomat ja kehnosti toimivat nimet eivät kauan eläneet.

Vasta sitten kun ihmiset rupesivat itse valitsemaan itselleen sukunimiä tai jokin yksityinen henkilö antoi nimiä virkansa puolesta, saattoi tulla sellaisiakin nimiasuja, jotka eivät olleet kielen mukaisia, tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, eivät olleet vakiintuneen nimikäytännön mukaisia.

Meidän aikanamme on syytä muistaa ja muistuttaa, että nimi ei ole yksilön omaisuutta kuten ei muukaan kielenaines. Kieli on yhteisön omaa, tärkeintä pääomaa, tekee mieli sanoa, ja nimet kuuluvat yhteisön kieleen. Yhteiskunta nimet tarvitsee.

On totta, että oma nimi on jokaiselle tärkeä. Nimi on, niin kuin on korostettu korostamasta päästyä, henkilön identiteetin tunnus, symboli. Mutta merkityksellinen se on lähinnä suhteessa yhteisöön. Erakkona elelevälle oma nimi on jokseenkin merkityksetön. Sosiaalinen kanssakäyminen on vuosisatojen kuluessa kehittänyt tietynlaisen nimisysteemin jokaiseen kieleen. Lain tulee perustua vakiintuneeseen tapaan, on vanha oikeuskäsitys, ja sen mukaisesti uusi lakimmekin ilmeisesti toimii ohjaillessaan nimiä kielen elementtinä.

Muuttamisen edellytyksistä

Sukunimen muuttamiseen pitää olla perusteltu syy.¹ Tätä ei vanhaan lakiin ollut selvästi kirjoitettu, ja kaikki lakia soveltaneet virkamiehet eivät ainakaan vuosikymmenien kuluttua tienneet lain perustelujen henkeen kuuluneen nimen pysyvyyden tähdentämisen.

Nimen vierasperäisyyden tuottama haitta on hyväksyttävä peruste lain 10. §:n mukaan. Suomen sukunimistön historiaan kuuluu hyvin olennaisesti sukunimien suomalaistaminen, joka alkoi viime vuosisadalla, kesti satakunta vuotta ja todella merkittävästi muutti suomenkielisen väestön sukunimistön kokonaiskuvaa. Se oli ensin kansallisen, sitten kielellisen itsetunnon kasvamisen ilmaus, arvokas osa kulttuurihistoriaamme. Samanlaisia nimenmuutoksia tehtiin muissakin Euroopan maissa. Mutta määrältään ja sosiaaliselta kattavuudeltaan Suomen sukunimien suomalaistaminen on kuitenkin ainutlaatuinen ilmiö. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen esitellä suurmuuttojen analyyseja enempää.

”Nimen yleiskielen merkityksen” haitta tunnustetaan perustelluksi muutoksen syyksi. Kumma sanonta tarkoittanee sitä, että jos sama sana kuin kyseessä oleva sukunimi esiintyy kielessä myös yleisnimenä, appellatiivina, ja sanan yleinen merkitys tuottaa sukunimen haltijalle kiusaa tai harmia, on sen muuttaminen sallittava. Esimerkkejä ei tarvinne mainita. Selviä tapauksia on yllin kyllin.

Vaikeampi puoli asiassa on se, että kiusaaminen, nimellä härnääminen, onnistuu minkä nimen avulla tahansa. Kouluikäisten kielenkäyttöön se kuuluu jossakin vaiheessa lähes poikkeuksetta. Milloin kiusataan etunimellä, milloin sukunimellä, milloin molemmilla. Mäntysen lapsia kiusataan puupäiksi, Haapasen ja Kovalaisen tyttäriä Haapaskoiksi ja Kovalaiskoiksi. Vuoden parin kuluttua kukaan ei käytä enää tätä kiusaamistapaa. Liian herkästi ei nimellä kiusoittelun vuoksi pitäisi ryhtyä nimeä muuttamaan.

Nimen yleisyyden haitta on hyväksyttävä peruste nimen muuttamiseen. Yleisyyden käsitteestä ja nimien yleisyyksistä oli jo puhe, joten siitä ei enempää. Mutta yleisyyden haitasta pitäisi muutoksen hakijalla toki olla näyttöä eikä vain pelkkä oma sana.

Hyväksyttävänä on laissa pidetty esivanhempien nimen ottamista, jos nimen muuttamista muutoin on pidettävä tarkoituksenmukaisena. Tässä yhteydessä tulee mieleen eräitä sukunimien kirjoitusasuja, joita asiakirjoista esivanhempiaan etsivät löytävät ja alkavat muka aidomman alkuperänsä kunnioittamiseksi anoa nimekseen. Mutta tapahtuu väärinkäsitys, jos joku nykyinen Jalkanen, Orainen, Nykänen, Partanen ym. anoo asiakirjoista löytämänsä esi-isänsä nimeä, joka on kirjoitettu Jalkain, Orain, Partain, Nykäin, ja luulee siten palaavansa nimen alkuperäisasun käyttäjäksi. Entisajan kirjureilla ja muillakin viranomaisilla oli tapana lyhentää nimiä. -nen-loppuiset nimet lyhennettiin lopusta säännönmukaisesti pelkäksi n:ksi. Kyseisten nimien alkuperäisasut ovat Jalkainen, Orainen, Partainen, Nykäinen. Toisen tavun i on useimmista nimistä kadonnut, alueittain jo varhain. Mutta i:tä ei ole taidettu, ei ainakaan usein näihin nimiin hakeakaan, siis Partainen-asua. Tarkoituksenmukaisina ei tällaisia nimenmuutoksia (Jalkanen > Jalkain) voida pitää.

Nyt samaan hengenvetoon on lisättävä, että nimistössämme on joitakin nimiä aikoinaan – valitettavasti – virallistettukin tässä in-asussa, esim. Virtain, Orrain, Kiljain, Killiain, Järvin, Torvin, Nykäin ovat käytössä. Ne edustavat murteellisen perusmuodon joutumista virallisesti vahvistetuksi nimeksi. Eräillä kaakkoishämäläisillä ja entisillä laatokankarjalaisilla alueilla murteeseen näet kuului kaikkien -nen-loppuisten sanojen perusmuodon lyheneminen. Siellä sanotaan tai sanottiin hevoin, punain, iloin, hiekkain pro hevonen, punainen, iloinen, hiekkainen. Sanojen murteenmukainen taivutus on omalaatuista, yleiskielelle vaikeaa.

Juuri taivutuksen vuoksi ei tällaisia väärinkäsitykseen perustuvia esi-isien juurille palautuksia pitäisi tehdä. Otan taivutuksen esiin yhden tunnetun tapauksen avulla. Nimi on Siitoin. Se on karjalaiseen murreasuun perustuva nimi. Siitoin on harvinainen nimi, normaali yleiskielinen nimiasu Siitonen tavallinen, parin tuhannen haltijan nimi.

Kotimaillaan Laatokan Karjalassa Siitoin taipui kuten yleensäkin tämä sanatyyppi eli Siito(i)st(a), Siito(i)sel, Siito(i)sii, Siito(i)sil. Kun tämä paikallinen murreyhteisö hajosi, nimen taivutus rupesi horjumaan: osa yhdisti sen edelleen lähtötyyppiin, osa alkoi taivuttaa vieraiden nimien malliin: Siitoinin, Siitoinia, Siitoinien, Siitoineja jne.

Kun nimi kymmenkunta vuotta sitten äkisti joutui valtakunnalliseen kielenkäyttöön, tuli taivutus ratkaistavaksi. -nen-nimiin sitä ei voitu liittää, koska siinä ei ollut enää -nen-loppua. Siis joko vierasnimien taivutusmalli Siitoinin jne. tai omaperäisten -in-loppuisten sanojen malli, siis tyyppi kytkin : kytkimen, kerroin : kertoimen saattoivat tulla kyseeseen. Nimenhaltija itse halusi jälkimmäiseen tapaan taivuttamista, ja nimi todella vakiintui niin taipuvaksi. Mutta ei ole mitään oikeutta ruveta tekemään aidoista -nen-loppuisista nimistä epäaitoja -in-nimiä, vaikka vanhoista asiakirjoista tällaisia merkintöjä usein löytyy.

Kielenmukaisuuden huomioon ottaminen

Taivutus. Nimen taivutettavuuden huomioon ottamista pitäisi nimen muuttajille muistuttaa heidän oman etunsa ja myös yleisen edun nimissä. ”Jos olis valta niin kuin on mieli”, niin panisin jokaisen nimenmuuttajan täyttämään lomakkeen, jolla hän testaisi ehdotuksensa. Tarkoitan, että uuden nimen (esim. Arlas, Äes, Käes; Larme, Rove; Aue, Oie) luontevuutta olisi kokeiltava sijoittamalla anottu nimi vaikkapa seuraaviin yhteyksiin:

Se ei ole Hännisen vaan

Arlaksen – Arlaan / Äkeen / Käeksen.
Larmen – Larmeen / Ropeen.
Aukeen – Auen / Oikeen – Oien.

Se ei tarkoita Hännistä vaan

 Arlasta / Äestä / Käestä.
Larmea – Larmetta / Rovetta.
Auetta – Auea / Oietta – Oiea.

Se ei kuulu Hänniselle vaan

Arlakselle – Arlaalle /Äkeelle / Käekselle.
Larmelle – Larmeelle / Ropeelle.
Aukeelle – Auelle / Oielle.

ja sama monikossa:

Se ei ole Hännisten vaan meidän

Arlaksien – Arlaiden / Äkeiden / Käeksien.
Larmein – Larmejen – Larmeiden / Ropeiden.
Aukeiden – Auein – Auejen / Oien – Oiejen.

Se ei tarkoita Hännisiä vaan meitä

Arlaksia –Arlaita / Äkeitä / Käeksiä.
Larmeja – Larmeita / Ropeita.
Aukeita – Aueja / Oikeita – Oieja.

Se ei kuulu Hännisille vaan meille

Arlaksille – Arlaille / Äkeille / Käeksille.
Larmeille / Ropeille.
Aukeille – Aueille / Oikeille – Oieille.

Luulen, että kokeilu vähentäisi hankalien ja epäonnistuneiden keinotekoisten nimien ottamista. Nimenmuuttajat, ihme kyllä, eivät useinkaan tule ajatelleeksi, että nimet esiintyvät perusmuodossaan aika harvoin: osoitteissa, puhutteluissa ja lauseiden subjekteina. Enimmäkseen ne esiintyvät jossakin sijamuodossa. Ja koska nimi on kielenaines, ei kuva eikä logo, se käyttäytyy ja sen pitää käyttäytyä kielen normaalien käyttötapojen mukaan. Nimen taivutustestissä tulisi esiin myös ns. astevaihtelu ja muut sanavartalon muutokset, jotka kuuluvat suomen kielen luonteenomaisimpiin piirteisiin ja tulevat usein ongelmiksi esim. keinotekoisten -s ja -e -loppuisten äänneyhdistelmien päästyä sukunimiksi.

Oikeinkirjoitus. Palaan vielä lain 10. §:n 2. momenttiin ja tapauksiin, joissa nimenmuuttaja pyrkii esivanhempiensa nimen käyttöönottamiseen. Oli jo puheena entisajan kirjureiden tapa lyhentää nimiä. Yhtä torjuvasti kuin näihin vanhoista asiakirjoista löydettyihin lyhennettyihin nimiasuihin olisi suhtauduttava oikeinkirjoituksen vierasperäisyyttä ja horjuvuutta edustaviin asiakirjoista löytyviin kirjoitusmuotoihin, sellaisiin kuin Packa(i)n(en) pro Pakkanen, Heickinen pro Heikkinen, Hirwiniemi pro Hirviniemi, Wähä- pro Vähä-. Nämä ja monet muutkin oikeinkirjoitusseikat ovat käytännöllisyyskysymyksiä. Tämänlaisilla vanhoilla kirjoitusmuodoilla ei ole kulttuurihistoriallista erityisarvoa eivätkä ne rikastuta nimivarastoamme mutta haittaavat pahasti jokapäiväistä kielenkäyttöä poikkeamalla äännevastaavuuteen perustuvasta oikeinkirjoituksestamme.

Yhdysmerkin käyttö. Oikeinkirjoituksesta puheen ollen on kaiketi syytä tarkastella nykynimistöön olennaisesti kuuluvia yhdistenimiä eli kaksoisnimiä. Vakiintunut suomen kielen oikeinkirjoitustapa on ollut yhdysmerkillinen: Kuuskoski-Vikatmaa, Raekallio-Teppo, Schellbach-Kopra, Liimatainen-Lamberg.

Sama yhdysmerkin käyttötapa oli jo viime vuosisadalla ja v. 1906 nimiä suomalaistettaessa, jolloin syntyi muuntyyppisiä yhdistettyjä sukunimiä. Jotkut halusivat näet tuolloin säilyttää ainakin vähäksi aikaa vanhankin nimen ja käyttivät sellaisia yhdistelmänimiä kuin Granit-Ilmoniemi, Krohn-Suonio jne. Yhdysmerkki on vakiintunut myös muuntyyppisiin kahden proprin muodostamiin sukunimiin kuten Pohjolan-Pirhonen, Idänpään-Heikkilä, Soisalon-Soininen, Tuomas-Kettunen, Ant-Vuorinen. Suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen mukaisia nimiasuja ovat niin ikään sellaiset yhdysmerkilliset sukunimet kuin esim. Yli-Jyrä, Ali-Jyrä, Latva-Jyrä, Joki-Jyrä. Oman oikeinkirjoituksen vakiintumattomuuden ja vieraiden mallien noudattamisen ajoilta käytössä on kyllä yhdysmerkittömiä yhdyssananimiäkin kuten Alapekkala, Alasippola. Uusiksi nimiksi niitä ei ole ilman erityisiä perusteita syytä hyväksyä.

Eri kielten oikeinkirjoitus eroaa tässä suhteessa niin kuin yhdyssanojen ja sanaliittojen muodostamisessa muutoinkin. Esimerkiksi ruotsin tai englannin kielen nimien kirjoittaminen kulkee kumpikin omia teitään eikä kumpikaan kelpaa ohjeeksi suomen kielen oikeinkirjoitukselle.

Yhdysmerkin käyttöä tulisi yhdistenimissä edelleen pitää meillä normina, josta ei voisi poiketa ilman erityistä syytä. Säännönmukainen yhdysmerkin käyttö estää epäselvyydet ja sekaannukset, jotka ovat ilmeisiä, jos yhdistenimiä kirjoitetaan yhdysmerkittä ja nimet ovat outoja, merkityksettömiä sanoja tai samoja kuin etunimet. Tällaisia tapauksia ei ole vähän. Esimerkiksi Aa-alkuisista sukunimistä, joita on yhteensä 380, myös etuniminä käytössä olevia löytyi karkeaa seulaa käyttäen seuraavat 14: Aaku, Aali, Aalto, Aamu, Aapro, Aarna, Aarne, Aarni, Aarno, Aarre, Aarto, Aate, Aatos, Aava. Lisäksi muita esimerkkejä sekä suku- että etunimenä käytössä olevista nimistä: Ahti, Ahto, Ahvo, Aila, Aulis, Aura, Auvo, Eeva, Ella, Heino, Helle, Helli, Helve, Helpi, Iivari, Ilkka, Jurkka, Kaija, Kari, Kivi, Lyly, Markku, Martti, Mauno, Maunu, Meri, Miina, Oula, Pentti, Pilvi, Raija, Raimo, Raita, Sakari, Salama, Salo, Sauli, Sauvo, Seppo, Tapio, Tenho, Teppo, Terho, Tuomi, Turkka.

Yhdysmerkin arvoa havainnollistakoon tavallinen nimiluettelo:

Simo Pentti Hämäläinen
Aimo Ensio Sakari Mäki
Maija Eeva Niemi

Jos yhdysmerkin saisi jättää yhdistenimistä pois, luettelosta olisi mahdoton tietää, olisiko sukunimen mukainen järjestys

Pentti Hämäläinen, Simo vai Hämäläinen,
Simo Pentti
Sakari Mäki, Aimo Ensio vai Mäki, Aimo Ensio Sakari
Eeva Niemi, Maija vai Niemi, Maija Eeva.

Vakiintunut yhdysmerkin käyttötapa Pentti-Hämäläinen, Sakari-Mäki, Eeva-Niemi on pätevämpi selkeyden kannalta.

Jos yhdysmerkin käyttö yhdistenimissä ei ole normi, tulee epäselvyyksien lisäksi jokapäiväiseen kielenkäyttöön toinenkin haitta: rasittava epäkäytännöllisyys. Kukapa uskaltaisi muistinvaraisesti kirjoittaa vähänkään vieraampien henkilöiden nimiä tarkistamatta jostain kirjallisesta lähteestä, tuleeko yhdysmerkki vai ei. Virheitä tulisi kaikesta varovaisuudesta huolimatta. Virheistä maksetaan, samoin jo pelkästä nimiasun alituisen tarkistamisen pakosta. Mitään hyötyä kirjoitustavan valinnaisuudella ei saavuteta, sen sijaan aiheutetaan ilmeistä haittaa.

Yhdysmerkin poisjättämistä on puolusteltu silläkin, että meillä on muita yhdysmerkillisiä nimiä kuten Ala-Jyrä, Iso-Heikkilä ja niiden yhdistämisestä tulisi kolmen yhdysmerkin nimiä Ala-Jyrä-Iso-Heikkilä. Tietysti tuleekin jokin määrä, ja nytkin on jo käytössä ollut sellaisia. Mutta uuden lain suomat muut mahdollisuudet ja terve järki luultavasti estävät tuota tyyppiä yleistymästä niin paljon, että kielelle tulisi siitä sietämätön rasitus.

¹ Lain 10. §:ssä esitetään seuraavat syyt:
Sukunimi voidaan muuttaa uudeksi sukunimeksi, jos hakija selvittää:
1) että hänen nykyisen sukunimensä käytöstä nimen vierasperäisyyden, sen yleiskielen merkityksen tai nimen yleisyyden johdosta taikka muusta syystä aiheutuu haittaa;
2) että uudeksi sukunimeksi esitetty nimi on aikaisemmin ollut hänellä tai vakiintuneesti kuulunut hänen esivanhemmilleen ja sukunimen muuttamista on pidettävä tarkoituksenmukaisena; tai
3) että uuden sukunimen ottamista on muuttuneiden olosuhteiden tai muiden erityisten seikkojen johdosta pidettävä perusteltuna.