Viime vuoden Irakin sodan aikana monet toimittajat ja muut kirjoittajat päivittelivät sotauutisissa mainittua ”ystävällistä tulta”, joka oli koitunut joittenkin amerikkalais- ja brittisotilaiden surmaksi. Ilmaus oli käännetty tiedotteiden ja uutisten sanoista friendly fire; monet uskoivat, että nimitys oli Pentagonissa keksitty peittelemään sodan kauhuja.

Peittelyä tai ei, friendly fire on ylimuistoinen englannin kielen sotatermi, joka suomeksi niin ikään ylimuistoisesti on ollut omien tuli. Olisi ollut helppoa välttää hölynpöly ”ystävällisestä tulesta”, mutta englanti on tekemässä maailman kaikista kielistä äidinkielisille vaikeita. (Vihollistuli on Luojan kiitos englanniksikin enemy fire.)

Jokunen vuosi sitten lehdessä puhuttiin ”taistelusaappaista”, ikään kuin taistelussa pidettäisiin jotenkin erityisiä saappaita. Tai kyllä pidetään, mutta ei erilaisia kuin sotilailla muutenkin on: combat boots on suomeksi ollut sotilassaappaat niin kauan ja kauemminkin kuin Suomella on ollut armeija. Teksti ei edes ollut käännös, mutta lähdetekstit olivat tietenkin englantia – juuri tämä seikka nykyään vaikuttaa muihin kieliin enemmän kuin yleensä huomataankaan.

Sodan säännötkin ovat suomeksi muuttuneet. Turhaan yrittävät asevoimiemme edustajat siviileille opettaa, että tulitauko tarkoittaa sovittua, yleensä muutaman tunnin pituista sotatoimien keskeytystä, jonka aikana voidaan korjata kentältä kaatuneet ja haavoittuneet tai vaihtaa vankeja: vaikka enimmät miespuoliset toimittajamme ovat käyneet armeijan, viestimissä yhä uudestaan nimitetään ”tulitauoksi” sellaista taistelujen lopettamista, jonka aikana on tarkoitus saada rauhanneuvottelut käyntiin – siis aselepoa. Mutta minkäs teet: englannin ceasefire tarkoittaa sekä suomen (perinteistä) tulitaukoa että alustavaa aselepoa – sen sijaan englannissa tehdään ero alustavan ja sotatoimet kokonaan päättävän aselevon (armistice) välillä.

Asioiden tuttuuskaan ei aina auta. Olin kerran läsnä, kun perheen isä yritti soittaa suomalaistutulleen Yhdysvaltoihin. Soitto ei mennyt perille vaan puhelimesta kuului nauhalta, että numero oli muuttunut. Isä pyysi englantia paremmin taitavan tyttärensä kuulostelemaan uutta numeroa, ja tytär sai selville: ”Kotinumero on ennallaan, mutta aluekoodi on vaihtunut.” Kun tuttava vihdoin saatiin langan päähän, perheen isä kertoi hänellekin vaikeuksistaan ”aluekoodin” kanssa.

Niin isä kuin tytärkin toki tiesivät Suomessa vieraalle paikkakunnalle soittaessaan valita ensiksi suuntanumeron. Mutta Atlantin takaisesta puhelinviestistä kuulunut area code oli liian eksoottinen tuodakseen mieleen jotakin näin jokapäiväistä. Puhelimessa ei tietenkään ehdi miettiä sanan parasta mahdollista käännöstä. Mutta lukemattomat vastaavat ”aluekoodit” pääsevät vakiintumaan teksteihin, kun niitä kirjoitetaan käsillä olevien tai ennen luettujen englanninkielisten tekstien pohjalta.

Sillat palavat takana

Vielä on jokunen opinala, joilla on muun- kuin englanninkielistä oppi- ja tutkimuskirjallisuuttakin, ei vain alkeisteoksia ja kurssimonisteita: oikeustiede, teologia ja osa humanistisista aloista. Luonnontieteet, yhteiskuntatieteet ja talouselämä sen sijaan puhuvat jo englantia niin kuin ennen katolinen kirkko latinaa.

Englannin monopoliasema eri aloilla tunnetusti uhkaa kaventaa suomen ja muiden kielten käyttöaluetta: on käymässä vaikeaksi käsitellä alojen uusia tuloksia ja keskeisiä kysymyksiä omalla kielellä. Tämän tärkeän ongelman kuitenkin sivuutan ja kiinnitän huomiota vain siihen, kuinka laajalle levinnyt ilmiö ovat edellä kuvatut ”taistelusaappaat” ja ”aluekoodit”.

Koska poikana luin jo ennen 1970-lukua ilmestyneitä kirjoja maapallon muinaisesta elämästä, tiedän vielä, mikä on atsooinen maailmankausi: maapallon historiassa elämän syntyä edeltänyt aika (kreikan kielteinen etuliite a- + zoon ”elollinen olento”). Monet minua nuoremmat paleontologitkaan eivät käsitettä tunne, sillä englanniksi tämä elämää edeltänyt kausi on Hadean age, joka suomennetaan jos suomennetaan ”haadiseksi maailmankaudeksi”. Onhan siinä mielekkyytensä, jos osaa sen yhdistää Kreikan taruston manalan jumalaan Hadeeseen (mutta moniko paleontologi osaa?); aikaisempi termi ainakin liittyi luontevasti muihin elämän historian maailmankausiin, arkeo-, protero-, paleo-, meso- ja kenotsooiseen (tosin vanhimman elämän kaudesta yleensä käytetään lyhyempää muotoa arkeeinen).

Vuonna 1987 ilmestyi kahden suomalaistutkijan teos Suurvalaat ja delfiinit, ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys maailman valaslajeista. Jos teos olisi ilmestynyt vain parikymmentäkin vuotta aikaisemmin, sen nimi olisi ollut Maailman valaat – sen ajan biologit tiesivät vielä, että suomeksi kaikki nisäkkäiden Cetacea-lahkon lajit ovat valaita.

Englannin sana whale kuitenkin tarkoittaa vain tämän lahkon suurikokoisia jäseniä, pienille on varattu sana dolphin. Valaitakin koskeva tutkimuskirjallisuus on jo pitkään ollut alkeista lähtien englanninkielistä, ja siitä kirjan tekijät ovat imeneet englannin kielen kahtiajaon ja siirtäneet sen suomeen.

Viimeistään 1970-luvulta asti luonto- ja ympäristöuutisissa on surutta puhuttu ja kirjoitettu ”valaista ja delfiineistä”; suomalaiset valaskirjan tekijät olivat sen verran perillä siitä, etteivät delfiinit ole suomeksi vähemmän valaita kuin muutkaan, että kirjan nimeksi ei tullut ”Valaat ja delfiinit”. Mutta ilman englannin kielen mallia tekijät eivät olisi tunteneet edes tarvetta kielellisesti erotella yksiä valaita toisista kirjansa nimeä myöten.

Suomennetuissa teksteissä, tieteellisissäkin, näkee puhuttavan ”ihmis- ja häntäapinoista”, mikä olisi paikallaan, jos olisi vielä muitakin apinoita. Mutta ei ole, vaan taustalla ovat englannin sanat ape ja monkey, joiden merkitysalueet sulkevat toisensa pois (marakatti ei ole ape, simpanssi ei ole monkey) ja jotka sen vuoksi usein on mainittava yhdessä, kun on puhe apinoista yleensä. Apes and monkeys on siis suomeksi yksinkertaisesti ’apinat’. Samoin moths and butterflies on suomeksi vain ’perhoset’ – mutta ainakin yhdessä käännöskirjassa puhuttiin ”yö- ja päiväperhosista”; kuten näkyy, englannissa riittää eläinryhmiä, joille ei ole arkikielistä yläkäsitettä (mitä joskus on pidetty kielen ”alkukantaisuutena”).

Tuttuus ja uutuus

”Sano mikä hyvänsä uusi tauti, niin minä saan sen”, valittaa Jaska Jokunen Tenavat-sarjakuvassa. Sanokaa mitä hyvänsä englanniksi, niin kohta suomeksikin viljellään puheessa ja kirjoituksessa sen kirjaimellista käännöstä, on se miten älytön tahansa. Miksi?

Englannin kielen käännöslainailmaisuja ja -käytänteitä tulvii kieleen niin valtavasti, ettei selitykseksi riitä muodikkuuden tavoittelu. On paradoksaalista, että toiset anglismit leviävät suomeen tuttuuttaan (tätä kuvasin edellä) ja toiset sinänsä vastakkaisen ominaisuutensa tuoreuden ansiosta.

Uusi ja tuore ilmaus tai sanonta tarttuu ja leviää helposti. Vaikka sanonta olisi englannissa miten vanha ja vakiintunut tahansa (kuten surullisenkuuluisa in the long run), englantia oppivalle ja käyttävälle suomalaiselle se ei ole lapsesta asti tuttu jokapäiväisestä kieliympäristöstä, vaan tuntuu ensi kertaa vastaan tullessaan uunituoreelta ja ilmeikkäältä tavalta ilmaista asioita.

Joskus näin onkin, eikä silloin ole aihetta karsastaa ilmausta vain siksi, että se on anglismi. Sanaa katu-uskottavuus (engl. street credibility) ei suomessa tietääkseni tunnettu ennen 1990-lukua; käsittämätöntä kyllä meillä ei liene ollut omaa nimitystä koko asiasta, vaikka se aina on ollut tarpeen oloissa, missä ei auta huutaa apuun äitiä eikä poliisia. (Sanontaa käytetään nykyään pehmeämmistäkin aiheista, ilmaisemaan käytännön kokemusta kuullun ja luetun vastakohtana – mutta mikäpä siinä.)

Mutta aidon tarpeen täyttää aniharva anglismi – puutetta ei yleensä ole vastineista vaan vasta-aineista. Suomalainen jääkiekkoilija sanoi lehdessä, että Pohjois-Amerikan kiekkoilussa taklauksia pelkäävää pelaajaa pilkataan ”kananpojaksi”. Ei pilkata, vaikka käytetäänkin nimitystä chicken – englannissa näet, ei vain jääkiekon yhteydessä vaan aivan yleisesti, tämä sana tarkoittaa ’pelkuria, jänishousua’. Jääkiekkoilijan työhön ei kuulu kääntäminen, mutta toimittajalta on oikeus odottaa jonkinlaista kielitietämystäkin. Myös entisen jenginuoren ja myöhemmän saarnamiehen Nicky Cruzin kuuluisan kirjan Juokse, poika, juokse suomennoksessa ”kananpoikaa” käytetään ikään kuin ilmaus olisi jotakin jengien slangia.

Money has no earmarks on ties kuinka kauan sanottu englanniksi siitä, että rikollisen rahan liikkeitä on vaikea seurata; mutta vasta 1990-luvulla tuli suomalaisten mahdottomaksi enää elää ilman sanontaa ”Rahalla ei ole korvamerkkejä”. Tämäkin ilmaus oli suomeksi tuore vaikka englanniksi jo totunnainen fraasi; turhaa on tietysti haaveillakaan, että olisi yritetty löytää omintakeisempi käännös (kuten vaikkapa Rahassa ei ole omistajan leimaa). Kaupanpäällisiksi käännettiin myös ilmaus to earmark ’kohdentaa, varata’, niin että ihmetyttää jo, miten meillä ennen voitiin varoja suunnata mihinkään, kun niitä ei ”korvamerkitty”.

Ovat akateemikot sitten arvostettujen akatemioiden jäseniä tai, kuten meillä, tieteen ja taiteen korkeimman arvonimen kantajia, itse sana yhtä kaikki on suomeksi tarkoittanut kulttuurin alojen ainakin eläessään kunnioitetuimpia edustajia. Käytin tahallani mennyttä aikamuotoa: sekä käännetyissä että suoraan suomeksi kirjoitetuissa teksteissä näkee jo usein sanaa ”akateemikko” merkityksessä ’yliopistoihminen’ (engl. academic; oikea akateemikko on englanniksi academician). Sanoihan varusmiehen äitikin poikansa saaneen sotaväessä jo ylennyksen kenraaliksi.

Ennen auringonlaskua

Miltei jokainen näistä tapauksista tuntuu itsessään vähäpätöiseltä. Mutta kun joka ainoa englannin ilmaus ja käytänne tulee suomen kieleen avoimista ovista, vaikka suomessa olisi miten vakiintunut ja arkinen vastine hyvänsä, kyseessä ei ole vähempi kuin kielen immuunikato.

Vielä 1980-luvulla kielenhuoltomme yritti suosittaa esitelmien ”abstraktien” sijaan tiivistelmiä tai edes referaatteja; nyt lienee jo luovutettu. Yhä useamman muka suomenkielisen tieteellisen teoksen lopussa on ”indeksi” eikä hakemistoa, ja sitaattiin kuulumattomasta kursivoinnista todetaan ”kursivointi lisätty” (engl. italics added) eikä kursivointi minun (ihme kyllä kursiivi vielä tunnetaan).

Viime vuonna englantilaisen tv-komedian käännöksessä puhuttiin ”luonnon kutsusta”, eikä suinkaan tarkoitettu vaellusintoa vaan pissahätää (nature’s call). Ennen pitkää täällä sanotaan näin ilman käännöstäkin. Tenavissa Eppu lohduttaa masentunutta Tellua alkutekstissä sanoin ”Count your blessings”, mikä on idiomi; ei aivan idiomaattisesti mutta edes luontevasti se olisi suomeksi Muista ilonaiheitasi, mutta tietenkin se oli käännetty: ”Laske siunauksesi.”

Yhdysvallat torjui taannoin sopimuksen kansainvälisestä sotarikostuomioistuimesta. Suomenkielisten tv-uutisten mukaan amerikkalaiset nimittivät hanketta ”kenguruoikeudeksi”. Mitä tämä sanoo sille, joka ei tunne ilmausta kangaroo court? Se on näytösoikeudenkäyntiin koottu, enintään näennäisen laillinen tuomioistuin, josta ei meillä ole vakiintunutta nimitystä mutta joka kunnon suomeksi voisi olla vaikkapa karnevaalituomioistuin.

Pari vuotta sitten toimittaja Olli Kivinen kirjoitti Helsingin Sanomissa Saddam Husseinin parantavan tapansa ”kun helvetti jäätyy, niin kuin englanniksi sanotaan”; tuo lisäys alkaa jo olla tarpeeton. Saddamin maata koski YK:n asetarkastajienkin lausunto, kun nämä ”eivät olleet löytäneet savuavaa asetta” (engl. smoking gun ’ratkaiseva todiste’); juuri aseista puheen ollen ilmaus tosin suomeksikin sopisi, mutta jäljet pelottavat.

Suomessa ei enää ole sanan sanaa, joka ei olisi englannille altis. Uurnaan pannaan tai tuuleen sirotellaan yhä useammin vainajan ”tuhkat” eikä tuhka, koska englanniksi vainajan tuhka on (monikkomuotoinen) ashes. Vielä ovat meillä pöydät, kehykset, kankaan kuviot ja kasvojen muodot pyöreitä eivätkä ”sirkulaareja”, mutta 1980-luvulta alkaen nämä kaikki ovat useammin olleet ”ovaaleja” kuin soikeita; 1970-luvulla Yhdysvaltain presidenttikin vielä työskenteli Valkoisen talon soikeassa eikä ”ovaalissa” työhuoneessa (joskus jo peräti ”ovaalissa toimistossa”, engl. Oval Office).

Tässä yhteydessä sopii lainata Maija Kainulaisen havaintoja: ”Englanti on Kaarlo Mäen sivistyskieli. Kun keskustelu siirtyy käsitteelliselle alueelle, tämä tulee näkyviin käännöslainoina ja erityisesti vieraina lauserakenteina. Myös sanaston hienosäätö alkaa horjua. Kyseessä näyttäisi olevan substituutioprosessi, joka on osin läpinäkyvä. Puhuja ottaa elementtejä toisesta kielestä ilmaistakseen niillä toisen kielen funktioita. Tämä kertoo siitä, että kaksi kieltä eivät ole kaikin osin autonomisia.” (Kainulainen 1993 : 141.)

Kainulaisen haastattelema Kaarlo Mäki on toisen polven kanadansuomalainen. Mutta Kainulaisen luonnehdinta Mäen puheesta pätee sellaisenaan Suomessa talouselämän, tekniikan, tieteen, urheilun, viestinnän, viihteen ja ties minkä alojen jokseenkin kaikkien kielellisesti valveutumattomien edustajien puheeseen ja kirjoitukseen – toisin sanoen jokseenkin kaikkien.

Samassa teoksessa kuin Kainulainen kirjoittaa Maisa Martin (s. 196): ”Amerikansuomi on kuolemassa.” Ei ole vaan suomensuomi – amerikansuomi on kuolemassa Amerikasta, mutta anglosuomesta on tullut Suomen valtakieli.

Lähteet

Kainulainen, Maija 1993: Kielenvaihto kanadalaisperheessä. Teoksessa Virtaranta – Jönsson–Korhola–Martin–Kainulainen, s. 128–158.

Martin, Maisa 1993: Amerikansuomi kielentutkimuksen kentässä. Mts. 190–197.

Virtaranta, Pertti – Jönsson-Korhola, Hannele – Kainulainen, Maija – Martin, Maisa 1993: Amerikansuomi. SKS.