Suomen kielen lautakunnan ei onneksi koskaan tarvitse aloittaa työskentelyään tyhjältä pöydältä, ja oman kautemme hyvänä lähtökohtana oli vuonna 2009 julkaistu Suomen kielen toimintaohjelma (https://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk7/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)). Sen esille nostamissa kysymyksissä ja ehdotuksissa riittää työsarkaa vielä useille lautakunnille ja muillekin toimijoille. Valitsimme toimintaamme ohjaavaksi teemaksi kielen elinvoimaisuuden ja käyttökelpoisuuden edistämisen.
Suomen kieli ei kuulu niin sanottujen uhanalaisten kielten joukkoon. Meitä suomea puhuvia on suhteellisen paljon, suomeksi julkaistaan runsaasti kirjallisuutta, suomea kuulee ja näkee mediassa, sitä opiskellaan eri kouluasteilla, eikä sen käyttämistä paheksuta. Silti suomen kielen elinvoimaisuudesta ja käyttöalan laajuudesta on jatkuvasti pidettävä huolta. Se ei kuitenkaan tarkoita muiden kielten arvon tai merkityksen kieltämistä tai niiden käyttämisen karttamista, vaan toiminnallisen rinnakkaiskielisyyden edistämistä. Kielitietoisen kansalaisen ohjenuoraksi käy hyvin vanha sananlasku ”arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin”.
Tiedettä suomeksi
Eniten kielen käyttöaloista lautakuntaa keskustelutti suomen kielen asema tieteen ja korkeakouluopetuksen kielenä. Uuden yliopistolain tultua voimaan opetus- ja kulttuuriministeriö edellytti, että kaikki yliopistot laativat kielipoliittiset linjauksensa. Uusi yliopistolaki ei tuonut muutoksia perustilanteeseen, sillä kansalliskielten asema opetus- ja tutkintokielinä säilyi ennallaan. Samalla ministeriö kuitenkin asetti erityistavoitteeksi kansainvälistymisen edistämisen: englanninkielistä opetusta ja kansainvälisiä julkaisuja, henkilökuntaa ja opiskelijoita on saatava lisää. Tämä tietysti vankentaa edelleenkin englannin kielen asemaa tieteen ja tutkimuksen valtakielenä ja voi pahimmassa tapauksessa kaventaa suomen kielen käyttöalaa ratkaisevasti. Lautakunta päätti seurata, millaisia kielipoliittisia linjauksia yliopistot tekevät ja miten ne suhtautuvat suomen kielen asemaan.
Huoli suomen kielen asemasta tieteen kielenä ei ole uusi – asiasta on keskusteltu ja kirjoitettu 2000-luvulla toistuvasti, mutta tekemistä silti riittää. Lautakunta lähetti yliopistojen rehtoreille ja hallitusten uusille puheenjohtajille vetoomuksen suomen kielen aseman turvaamiseksi tieteen ja korkeimman opetuksen kielenä. On vaikea arvioida, oliko vetoomuksella konkreettista vaikutusta yliopistojen kielipoliittisiin linjauksiin, joita muutamaa yliopistoa lukuun ottamatta kaikki laativat. Yhteistä niille on kansainvälistymisen korostaminen, mutta löytyy joukosta niitäkin, jotka ottavat selkeästi kantaa myös suomen kielen asemaan. Esimerkiksi Aalto-yliopiston linjauksissa sitoutetaan henkilökuntaa suomenkielisen terminologian kehittämistyöhön ja Jyväskylän yliopisto ”pitää huolta myös suomenkielisestä julkaisemisesta ja siitä, että suomen kieli kehittyy tieteen kielenä”, sillä ”suomen kieli on kansainvälisen yliopistomme kulmakivi”.
Sanoista tekoihin?
Linjaukset ovat linjauksia ja juhlapuheet juhlapuheita. Todeksi muuttuakseen sitoumusten tulisi näkyä monissa arkipäivän käytänteissä. Niin kauan kuin rekrytoinneissa, tutkimuksen arvioinnissa, palkkaneuvotteluissa, rahoituspäätöksissä ja yliopistojen toiminnan laadun arvioinnissa suomenkielinen tutkimus ja julkaisut arvioidaan vähemmän arvokkaiksi tai jätetään jopa kokonaan huomiotta, ei julkilausumista juuri ole apua. Jos kotimaisissa julkaisusarjoissa julkaisemista ei enää arvosteta, missä suomi tieteen kielenä kehittyy ja miten käy suomenkielisen julkaisutoiminnan? Jos yhä useammat suomalaisetkin opiskelijat hankkivat asiantuntijuutensa englanninkielisessä opetuksessa, missä he oppivat oman alansa kielen, jota valtaosa maistereista kuitenkin työssään tarvitsee? Aidosti rinnakkaiskielisessä tiedeyhteisössä julkaisun tai opetuksen kieli ei ole laadun mittari. Kielipolitiikka ei ole kunnossa, kun muste on kuivunut strategiatekstistä. Se on kunnossa vasta sitten, kun arkiset teot ja ratkaisut tukevat sitä.
Onneksi monet muutkin ovat nostaneet asian esille ja ryhtyneet toimeen. Vuoden 2011 alussa Suomen Akatemia myönsi viisivuotisen rahoituksen Tieteen kansallinen termipankki -hankkeelle, jossa kootaan vapaasti käytettävään tietokantaan eri tieteenalojen suomenkielistä termistöä ja suhteutetaan ne kansainväliseen käsitteistöön. Tieteellisten seurain valtuuskunnan Julkaisufoorumi-hankkeessa taas on luotu julkaisujen laatumittaristo, jossa arvostetuimpien julkaisujen joukkoon on nostettu ainakin muutamia suomenkielisiä julkaisuja. Tiedekustantamot toteuttivat Tiedä suomeksi! -kiertueen ja ovat nyt käynnistäneet Tieteen kieli – Vetenskapens språk -hankkeen, jonka tarkoituksena on edistää suomen- ja ruotsinkielistä tieteellistä julkaisutoimintaa. Lisäksi monet tutkijat ovat ottaneet kantaa lehtien palstoilla suomen kielen asemaan tieteen kielenä. Yhteistyö on voimaa tämänkin asian esillä pitämisessä.
Kannanottoja ja linjauksia
Lautakunnan kausi ei tietenkään kulunut vain tieteen kielen parissa. Otimme kantaa myös julkishallinnon erisnimien suunnitteluun, jota näyttää usein vaivaavan vauhtisokeus. Uusia viranomaisia ja alueita saatetaan perustaa ja nimetä ilman kielen ja nimistön asiantuntijoiden apua. Yksi esimerkki tästä oli aluehallintovirastojen (AVI) ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) muodostaminen ja nimeäminen. Kuntaliitosten yhteydessä taas on tarkkaan harkittava, mikä on toiminnallisesti ja selkeyden kannalta paras tapa nimetä uudet kunnat ja viitata alkuperäisiin, täsmällisempiin paikkoihin, jotka lisäksi liittyvät kiinteästi asukkaiden identiteettiin.
Keskustelimme myös puolueiden nimien alkukirjainvalinnoista, yliopistomaailmaan rantautuneiden school- ja tenure track -käsitteiden suomennoksista ja e-reseptistä. Saimme tutustua Kotuksessa tekeillä olevan uuden kielenkäytön opaskirjan muutamiin lukuihin ja keskustelimme yleistajuisen oppaan kirjoittamisen ja kielenkäytön normittamisen haasteista yleisemminkin, mutta erityisesti paneuduimme rektioon, ilmauksiin toisilleen, toinen toiselleen ~ toisilleen, konjunktioiden kun ja kuin käyttöön sanaliitoissa ja pronominien joku ja jokin käyttöön. Keskustelun teemoina olivat myös viranomaiskielten tutkimus ja huolto Kotuksessa, kaksikieliset koulut rinnakkaiskielisyyden näkökulmasta, yliopisto-opiskelijoiden äidinkielen taidot, ylioppilaskoe ja äidinkielen opetus sekä tietysti myös suomen kielen lautakunnan rooli Kotuksen toiminnassa ja kielipoliittisena vaikuttajana yleisemminkin. Kolmeen vuoteen mahtui siis monenlaista ajateltavaa.
Kansalaisaktivismia?
Suomen kieli on suomalaisille tärkeä asia, ja aina silloin tällöin yksittäisten kansalaisten toiminta johtaa tuloksiin. Yksi lautakunnan toimintakauden ajalle osuneista esimerkeistä on oikeusasiamiehen vastaus valitukseen, joka koski Pirkanmaan sairaanhoitopiirin käyttöön ottamaa nimitystä Stroke Unit. Yksikön ainoana nimenä se ei oikeusasiamiehen mukaan ole sopusoinnussa perustuslain, kielilain eikä hallintolainkaan kanssa, ja niinpä sairaanhoitopiirin oli etsittävä yksikölleen uusi nimi. Siitä tuli aivoverenvuotohäiriöyksikkö. Ei kovin sujuva sekään. Sitä paitsi yksikön lyhenne on edelleenkin STRO. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri taas on päätynyt kaksiosaiseen nimeen: Aivohalvausyksikkö – Stroke Unit. Törmäsin tosin keväällä työpaikkailmoitukseen, jossa etsittiin työntekijää Stroke Unitiin. Tästä huolimatta kansalaisaktivismi kannattaa. Suomen kielen tulevaisuudesta huolehtiminen on meidän kaikkien yhteinen asia.
Lopuksi haluan erityisesti kiittää erovuoroisia lautakunnan jäseniä Auli Hakulista ja Mervi Murtoa kansalaisaktivismista, jonka he ovat jo monen vuoden ajan tuoneet myös suomen kielen lautakunnan käyttöön. Samalla toivotan intoa uuden lautakunnan jatkaville ja uusille jäsenille.