Ensimmäinen suomenkielinen almanakka ilmestyi vuonna 1705. Jo sitä ennen oli julkaistu ruotsinkielisiä Suomea varten laadittuja, Turun horisontin mukaan laskettuja kalentereita. Suomenkielinen kalenteri saattoi olla lukutaitoisille tuttu jo virsikirjoista, jotka usein sisälsivät kalenteriosan eli kalendaarion. Aluksi almanakkojen julkaisemisesta vastasi Turun akatemia, mutta 1740-luvulla Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia sai almanakkaprivilegion eli yksinoikeuden almanakkojen julkaisemiseen. Vuodesta 1749 alkaen suomenkielisetkin almanakat laadittiin Ruotsissa.
Tiedeakatemian almanakoissa alettiin säännöllisesti julkaista valistavia kirjoituksia. Almanakoissa oli tapana esittää tiiviissä muodossa tietoa myös markkinapäivistä, postitaksoista ja postin kulkupäivistä sekä valuutan vaihtokursseista. Almanakan ytimen muodosti kuitenkin kalenteri.
Tiiviys oli jo 1700-luvulla kalentereiden ominaispiirre. Se saa vanhat kalenterit näyttämään nykylukijan silmiin sekavilta, sillä sivut tuntuvat olevan täpötäynnä ja paikoitellen sikin sokin tekstiä, lyhenteitä, numeroita ja symboleita. Usein teksti kulkee sivulla ylhäältä alaspäin kapeana tiheään tavutettuna kaistaleena. Tarkemmin katsoen kaikki tieto on kuitenkin tarkasti sille kuuluvalla paikalla sarakkeissa ja riveillä.
Itse asiassa 1700-luvun almanakat ovat yleiskuvaltaan hyvin samankaltaisia kuin nykyiset Yliopiston almanakat. Kaikissa kalenterisivu tai -aukeama muodostaa taulukon, ja tieto on jäsennelty sarakkeisiin. Selvä ero on siinä, että nykyisissä kalentereissa on pysty- ja vaakaviivat, jotka erottavat sarakkeita ja taulukon osia toisistaan, mutta vanhoissa kalentereissa vaaka- ja pystyviivoja on käytetty niukasti.
Järjestystä sarakkeilla
Kalenterin lukemista on auttanut se, että tieto on esitetty niissä vuodesta toiseen samanlaisessa järjestyksessä. Muutoksiakin on ajan kuluessa tapahtunut, mutta ne ovat olleet vähittäisiä. Vanhoissa almanakoissa kunkin kuukauden kalenteriaukeamalla esitettyjä tietoja ovat vanhan ja uuden ajanlaskun mukainen päivämäärä, viikonpäivä, pyhimysten muistopäivät ja juhlapäivät, kuun vaiheet ja sääennustukset sekä osassa kalentereista tuulen suunnat ja auringon nousu- ja laskuajat.
Kalenterin sivulla tieto on jaettu sarakkeisiin, ja useimmat tiedot on esitetty allekkain. Vasemmalta oikealle katsoen ensimmäisenä on päivämääräsarake, ja päivämäärä on myös sivun oikeanpuolimmaisessa sarakkeessa. Almanakoissa oli päivämäärä sekä vanhan luvun eli juliaanisen ajanlaskun että uuden luvun eli gregoriaanisen ajanlaskun mukaan. Aluksi vasemmassa sarakkeessa oli vanha luku ja oikeassa uusi, mutta sarakkeiden järjestys vaihtui vuoden 1753 maaliskuussa Ruotsin siirryttyä helmikuussa gregoriaaniseen ajanlaskuun.
1700-luvun almanakoissa vanhan luvun eli juliaanisen kalenterin mukainen päivämäärä oli viimeisen kerran vuoden 1792 kalenterissa. Se kuitenkin palasi suomalaisiin kalentereihin vuonna 1810 Suomen siirryttyä osaksi Venäjää ja esiintyi viimeisen kerran vuoden 1918 kalenterissa.
Kun juliaanisen ajanlaskun mukaisen päivämäärän ilmoittamisesta luovuttiin, oikeanpuoleinen sarake vapautui uudelle tiedolle. Vuonna 1793 siinä alettiinkin ilmoittaa tietoja tuulesta. Sarakkeen otsikkona oli lyhenne Tuul. Päivämäärätiedon jäljessä on toinen kapea sarake, johon on merkitty viikonpäivä.
Kolmannessa, muita selvästi leveämmässä sarakkeessa on allekkain henkilönnimiä. Ne muodostavat nykyisen nimipäiväkalenterin rungon, mutta olivat oikeastaan vielä 1700-luvulla jäänne vanhasta pyhimyskalenterista, joka vasta vuosisatojen mittaan on muovautunut varsinaiseksi nimipäiväkalenteriksi. Sarakkeeseen on sijoitettu myös tietoja pyhäpäivistä, ja pyhäpäivien kohdalle on merkitty tieto päivän saarnatekstistä. Se on ilmaistu lyhyellä raamatunlauseella tai tiivistyksellä raamatunkohdasta ja raamatunkirjan lyhenteellä.
Melko lailla keskellä kalenterisivua on sarake, jossa on eläinradan merkkejä. Vaikka symbolit ovat samoja kuin horoskooppimerkit, kyse ei ole horoskoopista, vaan symbolit edustavat eläinradan tähdistöjä. Niiden avulla osoitetaan auringon, kuun ja planeettojen välisiä suhteita. Vuonna 1750 eläinradan merkkien rinnalle tuli toinen sarake, johon oli merkitty tietoa kuun vaiheista. Välillä sarakkeessa on kellonaikoja numeroina, välillä puolestaan tiuhaan tavutettua tekstiä, joka etenee kapeana kaistaleena ylhäältä alaspäin, mikä tekee sarakkeesta hankalalukuisen.
Eläinradan merkkien ja oikeanpuoleisen päivämääräsarakkeen väliin jää leveähkö sarake, johon on sijoitettu muun muassa sääennustuksia. Sarakkeessa on myös lyhenteitä, numeroita ja symboleita, joilla kuvataan taivaankappaleiden välisiä suhteita ja kuun vaiheita. – Sääennustukset ovat saattaneet olla kalenterin luetuin osa, sillä muutamana vuonna, kun almanakasta jätettiin ennustukset pois niiden epätieteellisyyden vuoksi, almanakkojen menekki väheni.
Vuonna 1750 kalenteriaukeaman alalaitaan lisättiin taulukkomaisesti tiedot auringon nousu- ja laskuajoista. Ne saattoivat olla lukijoille ennestään tuttuja virsikirjojen kalendaarioista.
Otsikoita ja otsikkomaisia tekstejä
Sarakeotsikoita on kalentereissa käytetty säästeliäästi. Vanhimmissa kalentereissa on vain yksi otsikko, Uusi Lucu, ja sekin ainoastaan tammikuun kalenteriaukeamalla. Otsikko lyheni muotoon U. L. (vuonna 1726), ja vanhaa lukua alettiin merkitä lyhenneotsikolla W. L. (vuonna 1739). Näitäkin käytettiin vain tammikuun aukeaman ensimmäisellä sivulla.
Vuodesta 1748 näiden sarakkeiden nimet kirjoitettiin kokonaisin sanoin Wanha Lucu ja Uusi Lucu. Lisäksi seuraavasta vuodesta eli Ruotsin tiedeakatemian julkaisemista almanakoista alkaen otsikot olivat kalenterin kaikilla sivuilla. Vuodesta 1749 lähtien teksti oli myös aseteltu niin, että kukin viikko hahmottui selvästi omaksi kokonaisuudekseen, vaikka viikkoja ei ole erotettu viivoin tai muunlaisin typografisin elementein. Vuonna 1796 otsikko Uusi Luku korvautui lyhenteellä Päiw.
Vähitellen osa muistakin sarakkeista sai otsikon tai otsikontapaisen. Kun eläinradan merkkien viereen tuli vuonna 1750 toinen sarake, tämän oikeanpuoleisen sarakkeen teksti aseteltiin sivulle niin, että ensimmäiset sanat näyttivät muodostavan sarakkeelle otsikon. ”Otsikko” kuitenkin vaihtelee eri kohdissa (Cuu ales, Cuu nousee, Cuun käyminen, Cuu paistaa), eikä koko pitkä lause ole aina mahtunut kokonaan otsikkoriville, vaan se voi jatkua alempana sarakkeessa (Cuu ei paista tähän, Cuu paista nyt ales). Siksi tekstijakso poikkeaa kalenterin muista otsikoista.
Vuonna 1793 kalentereihin ilmestyi sääennustussarakkeen yläpuolelle erikoisesti kirjoitettu otsikko Illmasta. Näyttää siltä, että otsikko on poimittu fraasista Ilmasta waari otettu, joka tuli kalentereihin vuonna 1749. Tuosta vuodesta lähtien ennustukset perustuivat oikeisiin säähavaintoihin, jotka tosin oli tehty 19 vuotta aiemmin vallinneesta säästä, ja kalentereissa oli tapana kertoa, minkä vuoden säähavaintoihin ennustukset pohjautuivat. Esimerkiksi vuonna 1788 todettiin Ilmasta waari otettu 1769. Jostain syystä fraasiin ilmaantui kirjoitusvirhe (Illmasta) vuonna 1790. Virhe päätyi otsikkoon asti ja pysyi siinä 17 vuotta, Ruotsin vallan ajan loppuun saakka.
Tutuksi tulleita lyhenteitä ja symboleita
Kalenterin käyttäjän on aina tarvinnut tuntea erilaisia lyhenteitä ja symboleita saadakseen selvää sisällöstä. Esimerkiksi viikonpäivät ilmaistiin pienaakkosilla a, b, c, d, e, f, g, joita oli perinteisesti käytetty niin sanottuina sunnuntaikirjaimina. Kirjaimet eivät siis viittaa tiettyyn viikonpäivään, vaan vuoden ensimmäiseksi päiväksi osunut viikonpäivä oli a, olipa viikonpäivä mikä tahansa. Se kirjain, joka osui sunnuntaille, oli kyseisen vuoden sunnuntaikirjain. Viikonpäivien alkukirjaimista muodostetut lyhenteet M, T, K, T, P, L, S otettiin käyttöön vuoden 1787 almanakassa. Koska tiistai ja torstai alkavat t:llä, kummallakin oli sama lyhenne. Käytäntö jatkui aina vuoteen 2008 saakka, jolloin almanakassa alettiin käyttää lyhenteitä ma, ti, ke, to, pe, la, su.
Kalenterin käyttäjän on aina tarvinnut tuntea lyhenteitä ja symboleita saadakseen selvää sisällöstä.
Tuulen suuntia ilmaisevat lyhenteet eivät välttämättä selityksittä avautuneet suomalaiselle lukijakunnalle, sillä lyhenteet perustuivat ruotsinkielisiin ilmansuuntien nimityksiin nord, ost, syd ja väst. N, O, S ja V tarkoittivat pohjois-, itä-, etelä- ja länsituulta. Koillis-, kaakkois-, lounais- ja luoteistuulten lyhenteet olivat NO, SO, SV ja NV. Lisäksi oli lyhenne T, joka tarkoitti tyventä, tyyntä. Tämä lyhenne siis pohjautui suomen kielen sanaan.
Ilmansuuntien nimityksistä itä, kaakko, länsi ja luode olivat almanakassa nykyisenlaiset. Pohjoista nimitettiin pohjaksi, koillista itäpohjaksi ja lounasta merilänneksi. Vanhassa kirjakielessä on lounaasta ja etenkin lounaistuulesta on käytetty myös sanoja lounas, louna ja lounainen. Niillä ei ole kuitenkaan viitattu vain lounaiseen ilmansuuntaan, vaan ne ovat voineet tarkoittaa myös etelää ja kaakkoa. Pohjoisen merkityksessä on vanhassa kirjasuomessa käytetty pohja-sanan lisäksi länsimurteista johdosta pohjainen. Muodon pohjoinen välitti Savon murteista kirjakieleen runoilija ja pappi Abraham Poppius vuonna 1818. Väli-ilmansuunnan nimitys koillinen on tullut kirjakieleen vasta vuonna 1836, kun Elias Lönnrot esitti ilmansuuntien nimijärjestelmän Mehiläinen-aikakauskirjassaan.
Auringon nousu- ja laskuaikojen taulukossa käytetyt lyhenteet perustuvat suomenkielisiin sanoihin. Päivä on P., tunti eli hetki H. ja minuutti m. Lisäksi kellonajan edellä on joko sana kello tai lyhenne kel. tai k. Kalentereissa on käytetty myös lyhenteitä ilmaisemassa aikaa edellä ja jälkeen puolen päivän. Lyhenteiden asu ei vakiintunut kovin nopeasti, ja niinpä niistä onkin monenlaisia variantteja, esimerkiksi E., E.p., e.p., e.p.p., J., J.p., J.p.p., i.p. ja i.p.p.
Symboleiden ja lyhenteiden lisäksi vanhoissa kalentereissa on käytetty jonkin verran erilaisia typografisia keinoja, kuten sisentämistä, sarakkeita erottavia viivoja sekä punaista painoväriä. Niiden avulla on jäsennetty tietoa ja korostettu erityisen tärkeitä asioita. Varsinaista kuvitusta on ollut melko vähän, mutta vuosina 1729–1748 jokaisen kuukausiaukeaman vasemmalla sivulla oli sivunlevyinen kuva, joka erotti kuukauden nimen ja kalenterin muut osastot toisistaan. Samat kuukausikuvat toistuivat eri vuosien almanakoissa.
Kalenterin lukijalle avautui 1700-luvulla vuodesta toiseen yleisilmeeltään muuttumaton tai joinakin vuosina vain pieneltä osin muuttunut julkaisu. Nykytermein näitä vanhojakin kalentereita voi luonnehtia multimodaalisiksi. Periaatteessa multimodaalisuus edellyttää monipuolista lukutaitoa, mutta kenties kalenteria on pystynyt lukemaan vaatimattomallakin lukutaidolla, kunhan on tuntenut kalenterin idean ja joukon keskeisiä symboleita ja lyhenteitä. Tuttuus ja vakiintuneisuus ovat auttaneet kalenterin käyttäjää luovimaan tiedon runsauden äärellä.
Lisää tietoa aiheesta Turun yliopiston kirjaston verkkonäyttelyssä:
Ajan Tieto – suomalaiset almanakat 1700-luvulla(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Lähteet
Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.
Levenstam, Thorsten 1984: Almanackan som kulturbärare. Malmö: Liber.
Oja, Heikki 2013: Aikakirja. Helsingin yliopiston almanakkatoimisto.
Peikola, Matti – Varila, Mari Liisa (tulossa): Multimodal and multilingual practices in late medieval English calendars.
Suomen almanakan juhlakirja. Helsinki: Helsingin yliopisto & Weilin & Göös 1957.