Stakesin moniammatillisessa yhteistyössä lääkärit, sosiologit ja sosiaalipoliitikot tarkastelevat maailmaa kukin oman ammattikielensä avulla. Kaikki kyllä puhuvat ihmisistä, hyvinvoinnista, laadusta ja palveluista, mutta tulkitsevat näitä tieteenalansa käsitteiden pohjalta eri tavoin.
Tutkijoiden tekstimaailma on moninainen. He raportoivat tiedeyhteisöilleen tieteellisin artikkelein. Näiden ohella tarvitaan asiantuntijakatsauksia ja koosteita. Työssä on osattava pitää yhteyksiä hallintoon ja kuntien työntekijöihin. Tällaisten kehittämishankkeiden kieli on suomi, toisin kuin tieteen maailmassa, jossa suomen rinnalla käytetään yhä enemmän englantia. Lisäksi on pystyttävä tavoittamaan sekä puhuen että kirjoittaen myös muita kuin oman alan ammattilaisia.
Ylilääkäri Matti Rimpelä työskentelee tutkijana Stakesissa ja Tampereen sosiaalipolitiikan laitoksessa. Hänen erityisalaansa on mm. nuorten terveyden tutkimus ja kuntien hyvinvointistrategioiden kehittäminen.
Matti Rimpelä on kiinnostunut myös kielestä. Hän on kirjoittanut muun muassa. analyysin terveyspolitiikan kielestä (Yhteiskuntapolitiikka 1/05). Artikkelissaan Rimpelä tarkastelee terveyspolitiikkaa ja sitä ohjaavia ilmauksia, terveyden edistämistä, kansanterveystyötä, terveydenhoitoa, terveydenhuoltoa, perusterveydenhuoltoa ym. ja päätyy siihen, että käsitteet ovat nykyisellään niin häilyviä, ettei yhteisiä suunnitelmia ja strategioita ole helppo laatia.
Mikä kielessä kiinnostaa?
MR: Kieli innostaa monestakin syystä. Kieli on vuorovaikutuksen lisäksi myös ajattelun työkalu. Kun pakottaa itsensä perehtymään käsitteiden erilaisiin tulkintoihin ja niiden muuttumiseen ajan myötä, joutuu samalla tarkentamaan omaa ajatteluaan.
Kieli on myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Jokaisella sanalla on oma erityinen viestinsä. Esimerkiksi päivähoito ja varhaiskasvatus virittävät erilaisia ajatuksia, vaikka niitä usein käytetään rinnan. Haluan olla tietoinen sanojen tulkinnoista myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmasta.
Monilla aloilla käytetään nykyisin englantia, erityisesti tutkimuksessa ja akateemisessa maailmassa. Tutkijoiden tekstit ovat kuitenkin yhteydessä myös yhteiskunnan kehitykseen ja lainsäädäntöön ja sitä kautta jokapäiväiseen elämään. Miten tutkimusympäristö edistää suomen kielen käyttöä ja huolehtii siitä, että tekstit tulevat ymmärretyiksi?
MR: Stakesissa huolletaan käsikirjoitusten kieliasua, mutta muuten kielen kehittäminen jää oman harrastuksen varaan. Teen paljon yhteistyötä kuntien kanssa. Kehittämishankkeissa ja varsinkin niiden työkokouksissa käytetään arkista suomea. Usein mukana on ammattihenkilöstön lisäksi myös luottamushenkilöitä. Esityksissä ja keskustelussa on pyrittävä käytännölliseen ja tervejärkiseen kielenkäyttöön, jotta asiat etenisivät.
Miltä terveysalan tekstit näyttävät? Ovatko ne selkeitä, hyviä, havainnollisia, käyttökelpoisia?
MR: Hyvinvointipolitiikan ja hyvinvoinnin tai terveyden edistämiselle on ominaista varsin epäselvä kieli. Suomessa on kehittynyt sisällöltään lähes käsittämättömäksi käyvä ”hyvinvointiretoriikka”, jossa holtittomasti roiskitaan kansainvälisen yhteisön muotisanoja niiden taustaa ja merkitystä tarkemmin erittelemättä. Mitä tarkoittaa esimerkiksi terve päätöksenteko tai poikkihallinnollinen hyvinvointivastuu? Entä mitä eroa on terveyden edistämisellä ja terveydenhoidolla? Tai kansanterveystyöllä ja perusterveydenhuollolla? Onko kansallinen terveyshanke sama kuin Terveys 2015 -kansanterveysohjelma? Monien oppikirjojen ja kirjoitusten tekstiä joutuu lukemaan moneen kertaan, että tavoittaisi jonkin selkeän sanoman.
Kirjoittamista opetetaan koulussa ja yliopistossa; jonkin verran on myös työelämän täydennyskoulutusta. Onko kirjoittamisen opetus riittävää ja oikeanlaista työelämän näkökulmasta?
MR: Pienen kulttuurin ja oman kielen erityinen pulma on kansainvälisen yhteisön tuottamien käsitteiden ja virikkeiden soveltaminen omaan keskusteluumme ja kirjoittamiseemme. Kun asiantuntijoita on vähän ja heistäkin yhä useammat keskittyvät yhdelle suppealle erikoisalalle, yleisemmän ymmärtämisen ja tulkinnan ydinkieli kehittyy hitaasti ja sattumanvaraisesti. Tämä vaatisi kirjoittamisen opettamisessa ja myös ammatillisten julkaisujen toimituksessa tiukkaa punakynän käyttöä. Olisi vaadittava opiskelijaa tai kirjoittajaa ainakin ”huokoisesti luonnehtimaan” keskeiset käsitteet ja selventämään, minkä tulkinnan mahdollisista vaihtoehdoista hän on omaksunut.
Toinen keskeinen haaste on ammatillisen ja arkikielen eriytyminen. Olen joutunut melkoisesti muuttamaan kieltäni siinä vaiheessa, kun siirryin akateemisesta maailmasta ja valtion keskushallinnosta tekemään kehittämistyötä kuntien kanssa. Kun noin kahden vuosikymmenen kehittämis- ja konsultointikokemuksen jälkeen kuuntelen esimerkiksi ministeriön senioriasiantuntijan tai yliopistotutkijan esitystä vaikkapa uuden valtuuston arvoseminaarissa ja asetun tavallisen valtuutetun asemaan, puhe alkaa kuulostaa heprealta.
Stakesissa on monenlaisen koulutuksen saaneita ihmisiä. Näkyykö koulutusten erilaisuus kielessä?
MR: Kohtaamme aivan samat vaikeudet kuin mikä tahansa moniasiantuntijuuteen ja monikulttuuriseen yhteistyöhön perustuva yhteisö. Arkisessa yhteistyössä tarvitaan yleensä pari vuotta ennen kuin erilaisesta kielestä johtuvat pulmat alkavat jäädä sivuun.
Lääketieteen sanastolautakunta ja Duodecim tekevät termityötä lääketieteen kielen parissa. Onko Stakesilla omaa termityötä terveydenhuollon hallinnon, kansanterveyden tai muilla aloilla? Millaisia ovat hyvät ja onnistuneet ilmaukset? Tuleeko mieleen jokin epäonnistunut?
MR: Stakesilla ei ole omaa termityötä kansanterveysalalla. Olin vetämässä 1990-luvun puolivälissä perhesuunnitteluhanketta ja siinä yhteydessä valmistelimme esitystä keinoalkuisia raskauksia / koeputkihedelmöityksiä koskevaksi laiksi. Otimme tuolloin käyttöön hedelmöityshoito-termin, jota pidän edelleen aika täsmällisenä ja suomalaisena.
Epäonnistumisista näkyvin on mielestäni termi hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Tämä yhdistelmä tai erikseen hyvinvoinnin edistäminen ja terveyden edistäminen tulivat suomen kieleen terveys- ja sosiaalipolitiikan ydintermeiksi 1990-luvulla, mutta edelleenkin ne hämärtävät keskusteluissa enemmän kuin selventävät. Kukaan ei oikein tiedä, mistä puhutaan silloin, kun puhutaan hyvinvoinnin edistämisestä. Termit kuulostavat hyviltä, mutta niillä ei ole sisältöä. Uusien termien hämäryys saattaa osaksi selittää tämän alueen niukat voimavarat: kun päättäjille tarjotaan epäselvää retoriikkaa, eivät he ole kovin innostuneita lisäämään määrärahoja.
Miten tutkimuksia ja suunnitelmia laativa tutkija pitää omaa ilmaisutaitoaan yllä?
MR: Kirjoittamalla tekstejään uudelleen ja uudelleen. Kun asia tuntuu jo selvältä, lähes jokaisesta lauseesta löytyy vielä turhia sanoja ja koukeroisia sanontoja, joita voi korjata. Suullisesta esityksestä saa toki palautetta kuulijoilta, jos sitä haluaa vastaanottaa. Oman esitelmän nauhoittaminen ja kuunteleminen pitävät saappaat savessa.
Uusien suunnitelmien mukaan nyt pitäisi ”johtaa terveyden edistämisen osaamista”. Papereista olemme oppineet, että terveyttä voidaan alkaa ”edistää myös kielteisesti”. Eturientola tuntuu tämän jo osaavan. Mitä ihmettä tämä hyvinvointi on, jota nyt pitäisi edistää, kehittää, johtaa, kohdentaa ja jonka osaamiseen tulisi kohdentaa resursseja?
MR: Tällainen kieli on tyypillinen esimerkki siitä uudesta hyvinvointiretoriikasta, johon olemme ajautuneet. Voidaan puhua myös ”holismin harhasta” Kokonaisvaltaisuuden ja laaja-alaisuuden nimissä nostetaan puhe niin yleiselle tasolle, että siitä häviää sisältö. Kun kaikilla asioilla nähdään olevan yhteys terveyteen, tulee terveyden edistämisen osaamisesta kaiken osaamista ja sen johtamisesta kaiken johtamista. Käytännössä kuitenkin kysymys on selkeistä rajatuista asioista ja erityisistä ammatillisen osaamisen vaatimuksista.
Seuraavat kysymykset ovat esimerkkejä siitä, miten terveyden edistämiseen voi kiinnittää huomiota käytännön työssä: Kun ammattihenkilö ja kansalaisen kohtaavat, millä tavoin yhdessä tutkitaan ja arvioidaan kansalaisen terveystilanne? Osaako ammattihenkilö opastaa kansalaista viisaasti oman terveytensä hoitamisessa? Miten terveysammattilaiset yhdessä luottamushenkilöiden ja oppilaiden vanhempien kanssa arvioivat ja ennakoivat suunnitteilla olevan kouluverkon muutoksen terveysvaikutuksia? Osaavatko terveysammattilaiset argumentoida niin, että terveysnäkökohdat tulevat otetuiksi huomioon päätöksiä tehtäessä?