Tove Janssonin muumikirjassa Taikurin hattu Muumipeikko ystävineen löytää salaperäisen hatun. He eivät heti huomaa, että se on Taikurin hattu, joka muuttaa siihen pudonneet esineet tunnistamattomiksi. Leikissä Muumipeikko kätkeytyy hattuun ja muuttuu oudon näköiseksi. Hän ei huomaa mitään, eikä lähipiiri enää tunnista muuntunutta Muumipeikkoa. Tästä seuraa hankaluuksia (s. 24–29):

– Sinun täytyy kai ensin esittäytyä, Niiskuneiti huomautti jäykästi. Emmehän me muuten tiedä kuka sinä olet.

Muumipeikko katsoi häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä oli ehkä uusi leikki. Hän nauroi ihastuneena ja sanoi:

– Minä olen Kalifornian kuningas!

– Ja minä olen Niiskun sisar, sanoi Niiskuneiti. Tämä on minun veljeni.

– Minun nimeni on Nipsu, sanoi Nipsu.

– Ja minä olen Nuuskamuikkunen, sanoi Nuuskamuikkunen.

– Huh, miten te olette ikäviä, sanoi Muumipeikko. Ettekö te keksi mitään erikoisempaa! Mennään nyt ulos, minusta tuntuu että siellä alkaa kirkastua.

Hän meni portaille ja toiset seurasivat perästä hyvin hämmästyneinä ja epäilevinä.

– Kuka tuo on? kysyi hemuli, joka istui talon ulkopuolella laskemassa päivänkukan heteitä.

– Hän on Kalifornian kuningas, Niiskuneiti sanoi epäröiden.

[Tilanne jatkuu sekavana, kun muut eivät tiedä, kenen kanssa keskustelevat, eikä Muumipeikko usko, etteivät muut tiedä, että se on hän. Kaikki ärtyvät ja syntyy tappelu. Lopulta paikalle tulee Muumimamma, joka tunnistaa lapsensa.]

– Sinä olet Muumipeikko. Ja samassa hetkessä tämä alkoi muuttua [takaisin Muumipeikoksi].

Tekstikappaleessa nimetään ja tunnistetaan olioita, kysytään mikä jokin on ja vastataan, että X on Y. Tähän käytetään omaa lausetyyppiään, ekvatiivilausetta. Niin kauan kuin Muumipeikko on tuntematon, teksti vilisee ekvatiivilauseita. Kun identifiointi on tapahtunut, ei ekvatiivilauseita kirjan seuraavilla sivuilla enää esiinny lainkaan.

Ekvatiivilauseen rakenne

Ekvatiivilauseen muoto on lähes huomaamattoman yksinkertainen: se on predikatiivilause NP on NP, jossa NP on ns. nominilauseke (engl. nominal phrase), useimmiten substantiivi mahdollisine määritteineen, ja NP:t tarkoittavat samaa oliota. Tämä kahden nominatiivimuotoisen NP:n rakenne on yllättävästi harvinainen kielessä. Se sisältää lauseenjäsennysongelman: ei ole yksiselitteisiä kriteerejä sanoa, kumpi lauseen substantiivilausekkeista on subjekti. Ongelmasta on pääsy lauseanalyysin perusteisiin, kysymyksiin siitä, millä perustein lauseita yleensäkin analysoidaan.

Kongruenssi (se, että verbi noudattaa subjektin persoonaa ja lukua: minä menen, he menevät) osoittaa ekvatiivilauseen subjektia eräässä mielessä ja eräissä tapauksissa, mutta monissa ekvatiivilauseissa on kaksi mahdollisuutta:

Tuo on minä.

Tuo olen minä.

Minä olen tuo.

?Minä on tuo.

Yleensä kielenkäytössä on ilmiselvää, että minä viittaa puhujaan. Esimerkkilauseet voivat esiintyä esimerkiksi identifioitaessa puhujaa valokuvasta, jolloin tavallaan ei tiedetä kuka on kuka. Lauseiden merkitykset eivät ole aivan samat: kun verbi on ensimmäisessä persoonassa, minä viittaa puhehetken puhujaan, mutta kun verbi on kolmannessa persoonassa, on puhe puhujan kuvasta, menneisyyden otoksesta puhujasta.

Viimeinen esimerkkilause tuntuu oudolta. Syynä on se, että siinä vaikuttaa vastakkaisia sääntöjä: ensimmäinen persoona on yleensä voimakkaampi aiheuttamaan kongruenssia kuin kolmas, ja toisaalta kongruenssi toimii parhaiten kun subjekti on verbin edessä. Siksi tuntuu, että lause on epäkieliopillinen, vaikka olisikin ”puhe puhujan kuvasta”. Samaan tapaan verbintakainen monikkomuotoinen NP ei luontevasti saa verbiä kongruoimaan kanssaan.

Suurin menoerä on palkat.

?Suurin menoerä ovat palkat.

Tällaisia ongelmia ilmenee ekvatiivilauseen subjektin määrittämisissä ja määritelmissä kieliopin tekijälle. Kielen säännöt tuntuvat, mutta niitä on vaikea täsmällisesti ilmaista. Kielen käyttäjä on tässä naiivin itsevarma: äidinkielinen suomenpuhuja ei outoja lauseita juuri sano.

Ekvatiivilauseen käyttö

Ekvatiivilauseella on kielessä keskeinen tehtävä. Se on nimeämisen, määrittelyn, esittelyn, esittäytymisen ja identifioimisen lauserakenne.

Hyvää päivää, olen Kalle Virtanen.

Tämä on Kalle Virtasen puhelinvastaaja.

Tuo mies kauimpana vasemmalla on vanhin veljeni.

Se se on.

Ekvatiivilause on kuin yhtälö (ja tästä syystä sitä on paljon pohdittu logiikassa ja logiikan filosofiassa). Siksi niitä on myös tietosanakirja-artikkeissa.

Kertolaskun neutraalialkio on 1.

Dyyni on aavikoiden ja avoimien, matalien rantojen tuulen kasaama hiekkakinos.

Edelleen ekvatiivilauseella voidaan myös puhua kielestä itsestään, sanojen merkityksistä ja sanojen merkitysten suhteista.

Vihta on vasta.

Paralleeliepipedi on suuntaissärmiö.

Poika on (ruotsiksi) pojke.

Sanojen vastaavuus (niiden merkitysten samuus) voidaan siis ekvatiivialuseella todeta kielen sisällä synonyymien välillä, kielen murteiden tai tyylien välillä tai kielten välillä. Kuten muumiesimerkki edellä osoittaa, ekvatiivilausetta käytetään, kun ei tiedetä sanojen merkityksiä tai ei tiedetä sanaa esimerkiksi jollekin esineelle tai ei tiedetä merkitysten samuutta. Ekvatiivilauseita esiintyykin paljon vieraassa ympäristössä, vierasta kieltä opeteltaessa ja lasten arkipäivässä.

Ekvatiivilauseella ei siis kerrota tekemisistä tai tapahtumisista, vaan sillä selvitetään olioiden suhteita, yhdistetään eri yhteyksistä olioita ja sanoja, esimerkiksi näyttelijöitä ja roolihenkilöitä tai olioita kuvitteelisten maailmojen välillä, kuten unien, elokuvien ja ns. reaalimaailman välillä. Kielifilosofisesti sanoen tämä on identifiointia mahdollisten maailmojen välillä.

Kallen painajaisunessa Othello oli John Wayne.

Tuo on eilen mainitsemani vihersillihapero.

Christian Schadin valokuvamainen maalaus Leikkaus on tämän vuosisadan Tohtori Tulpinin anatomianluento, kylmän asiallinen ja hygieeninen kuin vanutuppo spriipullossa.

Ekvatiivilauseen erikoiskäyttöä

Erilaisilla lausetyypeillä on aina erikoiskäyttöjä, niin myös ekvatiivilauseella. Se voi olla välttämättä tosi (tautologia, jo muotonsa puolesta tosi lause; filosofien esimerkit tautologioista ovatkin usein ekvatiivilauseita). Tautologialla jankutus on yksi ekvatiivilauseen erikoiskäytöistä:

Venus on Venus.

Kalle on Kalle.

Minä olen minä.

Näillä lauseilla ei identifioida, määritellä tai nimetä mitään. Siitä huolimatta niitä käytetään ja niillä voidaan sanoa jotain. Tämän jonkin täytyy olla muuta kuin lauseen kirjaimellinen sisältö (jota siis ei ole), ja näin tautologian tulkinta riippuu olennaisesti tilanteesta. Puhuja voi esimerkiksi tautologian tolkutuksella vihjata kuulijan itsepintaisuuteen (tuo on Venus, etkö jo usko tai näe) tai Kallen itsepintaisuuten: Kalle on taas yllättänyt sillä, ettei hän koskaan yllätä. Tai puhuja voi pöyhkeillä suureen ääneen Minä olen minä (ja teen mitä haluan) tai arkailla pieneen ääneen Minä olen minä (ei minusta ole mihinkään).

Samuutta ja synonyymiutta voidaan toki ilmaista muunkinlaisilla lauserakenteilla, eivätkä kaikki NP on NP -rakenteiset lauseet ole ekvatiivilauseita. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan ekvatiivilause on syvällisellä tavalla ongelmallinen, ja ekvatiivilauseen merkitys ja käyttötavat ovat aivan keskeisiä kielessä ja kielen ja maailman välillä, sekä suomessa että muissa kielissä ja jopa formaalikielissä. Se on oma tyyppinsä suomen kielen lauserakenteiden muutoin varsin mutkikkaassa kokoelmassa.

 

Tapani Kelomäki työskentelee Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa. Hänen väitöskirjansa Suomen ekvatiivilause ilmestyi vuonna 1997.

Suomen kielen lautakunnan suositus

Tapani Kelomäki pohtii edellä verbin kongruenssia sellaisissa ekvatiivilauseissa kuin Suurin menoerä on ~ ovat palkat. Niissä on subjektiksi tarjolla kaksi lauseenjäsentä, toinen yksikkö-, toinen monikkomuotoinen substantiivi. Suomen kielen lautakunta on katsonut, että tällaisissa rakenteissa voidaan hyväksyä molemmat verbinmuodot. Tämä koskee vain niitä tapauksia, joissa molemmat substantiivit ovat nominatiivimuotoisia. Jos toinen substantiivi taivutetaan essiiviin (ja osoitetaan siten muuksi lauseenjäseneksi kuin subjektiksi), verbi noudattaa nominatiivissa olevan subjektin lukua:

Suurin ongelma on ~ ovat huonot palkat.

Suurimpana ongelmana ovat huonot palkat.