Kielikellon numeroissa 2/2003 ja 3/2003 (ks. Lue myös) on käsitelty venäjän kielen siirrekirjainnusta. Haluaisin esittää tämän innoittamana joitakin huomioita.
Kansallinen, kielikohtainen siirrekirjainnuskaava on syntynyt tarpeesta esittää lukijalle hänen kieli- ja kulttuuriympäristössään ymmärrettävällä tavalla erityisesti nimet, mutta myös muut sanat, jotka on alkujaan esitetty toisessa kirjoitusjärjestelmässä. Järjestelmiä on kussakin maassa kehitetty vain erittäin pienelle osalle muita, tärkeimmiksi koettuja kirjoitusjärjestelmiä, vaikka jo pelkästään eurooppalaisten kielten kirjoitukseen käytetään nykyisin latinalaista, kreikkalaista, kyrillistä, armenialaista, georgialaista ja heprealaista kirjoitusjärjestelmää (”skriptiä”). Oikein toteutettu siirrekirjainnus on aina myös palautettavissa alkuperäiseen muotoon.
Monille kirjoitusjärjestelmille on kuitenkin kehitetty kansainvälisiä siirrekirjainnuskaavoja lähinnä meilläkin käytettyyn latinalaiseen kirjoitusjärjestelmään. Vaikka itse kirjoitusjärjestelmä onkin tuttu, ei näissä kaavoissa noudatettu ortografiamalli aina ole. Esimerkiksi islannin kielessä käytetyt, latinalaiseen merkistöön kuuluvat eth ja thorn esitetään meillä teknisistä tulostusmahdollisuuksista riippumatta usein siten, että eth [ð] korvataan d-kirjaimella ja thorn [þ] kaksikirjaimisella th-muodolla.
Kuten Klaas Ruppel kirjoituksessaan (Kielikello 3/2003) toteaa, laajassa yhteistyössä kehitetyn Unicode-standardin tarkoituksena on poistaa merkkien koodausongelmat. Unicode ei kuitenkaan sinänsä poista tiedonsyöttöön liittyviä ongelmia, vaan tähän tarvitaan aina myös käyttäjälle soveltuva näppäinvalikoima ja sitä tukeva ohjelma, nk. näppäimistöajuri, joka synnyttää käyttäjän näppäilyn mukaan Unicode-koodia aikaisempien ja valikoimaltaan hyvinkin suppeiden ja toisensa pois sulkevien koodausten asemesta. Nykyiset tulostuslaitteet käyttävät nekin jo valtaosin tätä koodausta, joten mahdollisten ongelmien syyksi kohoaa halutun kirjasinleikkauksen (”fontin”) valmistajan tarjoaman merkkivalikoiman suppeus. Tämän vuoksi on tietotekniikkateollisuuden kehityksen ohjaamiseksi eurooppalaista asiakaskuntaa varten määritelty monikielisiä eurooppalaisia osajoukkoja Unicode-merkistöstä. Tätä tehtäessä olemme onnistuneet saamaan kaikki Suomessa käytettävien suomen, ruotsin, saamen ja romanin kielten merkit mukaan siihen osajoukkoon, jonka useiden valmistajien odotetaan tulostavan kokonaisuudessaan.
Kahlan ja Harviaisen artikkelissa (Kielikello 2/2003) otetaan myös esille kysymys Venäjän federaation ulkopasseissa noudatetun siirrekirjainnuksen merkityksestä. Käytetty kaava on vuodesta 1999 lähtien pohjautunut englannin kieleen, kun sitä ennen kielipohjana oli ranska. On selvää, että virallisissa yhteyksissä (viisumit, hotellikortit, mahdolliset sakot, jne.) tulee henkilön nimestä käyttää sitä muotoa, joka esiintyy hänen passissaan. Tästä poikkeava siirrekirjainnus voi historiallisten nimien ohella käytännössä tulla kysymykseen vain tunnettujen henkilöiden yhteydessä ja lähinnä silloin, kun heistä esimerkiksi kirjoitetaan lehdistössä. Olisi kuitenkin sääli luopua kansallisesta venäjän kielen siirrekirjainnuksesta kokonaan, vaikka olemmekin joutuneet muiden kielien yhteydessä jo luopumaan uusien hallitsijoiden nimien ohella jopa vanhojen paikannimien suomalaistamisesta.
Useimmissa Venäjän federaation passeissa on myös nimestä johdettu koodi, joka esiintyy passin koneella luettavassa osassa ja joka ei ole välttämättä sama kuin siirrekirjainnettu nimi, kuten se ei suomalaisissakaan passeissa aina ole sama kuin henkilön nimi. Tämä taas johtuu optista lukua varten määritellystä suppeasta glyyfivalikoimasta. Lisäksi on muistettava, että jo kyrillisin kirjaimin esitetty nimi voi olla muunnettu muusta, sen alkuperäisestä kirjoitusmuodosta – onhan vierasperäisistä nimistä tehtyjä vastaavia muunnoksia myös suomalaisissa henkilötiedoissa.
Erkki I. Kolehmainen,
Eurooppalaisen CEN-standardointijärjestön kulttuurin monimuotoisuuden ohjausryhmän jäsen