Se ja hän puhutussa kielessä

Suomen kielessä on monia piirteitä, joissa normitettu kirjakieli ja arkinen puhekieli ovat eri kannoilla. Yksi esimerkki tästä on 3. persoonan pronomineissa ilmenevä vaihtelu: jos on kyse asiatyylisestä tekstistä, kirjoitetaan hän laulaa ja he soittavat, mutta arkipuheessaan useimmat käyttävät muotoja se laulaa ja ne soittaa. Moni on havainnut, että  joissakin tilanteissa on kuitenkin vaikea päättää, kumpaa  pronominia käyttäisi.

Nykykielessä ilmenevän vaihtelun selitys löytyy niistä ratkaisuista, joita jouduttiin tekemään, kun suomen kielelle 1800-luvulla rakennettiin yhteistä kirjakieltä. Kirjakieleen vakiinnutettiin tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ym. olioihin pronominilla se; monikossa pronomineina ovat he ja ne. Murteissa tällaista työnjakoa ei ole ollut, vaan sekä hän- että se-pronominia on vanhastaan käytetty niin ihmisiin kuin eläimiinkin viitattaessa. Useimmissa murteissa se on yleisin ja neutraali muoto ja pronominin hän käyttö poikkeuksellista.¹ Hän-pronominia on käytetty ja käytetään edelleen ennen muuta epäsuorassa esityksessä seuraavaan tapaan: ”se sano että hän tulee”, jolloin se ja hän viittaavat samaan henkilöön. Kirjakieleen tehty työnjako hän- ja se-pronominin välille on siis ristiriidassa puhekielen käytännön kanssa.

Miltä pronominien käyttö näyttää tällä hetkellä? Monissa kielenkäytön piirteissä kirjakielen mukainen kanta on yleistynyt vanhojen murrepiirteiden kustannuksella. Näin on käynyt esimerkiksi hämäläiselle ällälle: ei sanota enää meilän pöylän vaan meidän pöydän. Toisaalta monet murrepohjaiset puhekielen piirteet ovat hyvinkin elinvoimaisia, ja niitä käytetään julkisessa puhekielessä, esimerkiksi televisiossa ja radiossa; yleisiä ovat mm. sellaiset lukusanojen muodot kuin yks, kaks, seittemän ja kaheksan. Miten tässä puhekielen kehityksessä on käynyt hän-pronominille? Onko sen käyttö lisääntynyt vai onko se pitänyt edelleen pintansa?

Aineisto

Tarkastelen seuraavaksi 3. persoonan pronominien käyttöä kolmen erityyppisen aineiston valossa. Aineistot on kerätty Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puhekielen tutkimushankkeissa noin kymmenen viime vuoden aikana (v. 1999–2009). Pääaineistoni on peräisin Helsingin suomea -hankkeesta, jossa on tarkasteltu mm. erään itähelsinkiläisen raamattupiirin jäsenten kielenkäyttöä. Piirin osallistujat ovat 30–70-vuotiaita naisia, ja heistä suurin osa on muuttanut Helsinkiin muualta Suomesta. Olennaista 3. persoonan pronominien käytön kannalta on se, että tutkittavat ovat kotoisin sellaisilta alueilta, joilla hän-pronominia on käytetty vanhastaan vähän. Aineisto koostuu yksilö- ja parihaastatteluista sekä videoiduista ryhmäkeskusteluista raamattupiirin kahvihetkissä. Tämän melko arkisista puhetilanteista koostuvan aineiston lisäksi käytän vertailuaineistona Kelan asiointitilanteista nauhoitettuja keskusteluja. Olen käynyt läpi 78 Kelan toimistoissa neljällä eri paikkakunnalla videoitua keskustelua. Lisäksi olen poiminut kaikki 3. persoonan pronominiesiintymät 40:stä Kelan puhelinpalvelussa käydystä asiointikeskustelusta. Niissä vastaamassa on Kelan yhteyskeskuksessa työskentelevä pohjoiskarjalainen asiakasneuvoja; soittajat ovat ympäri Suomea.

Yksinkertaisuuden vuoksi keskityn ainoastaan yksikön pronominivaihteluun – siihen, sanotaanko hän vai se – ja ainoastaan sellaisiin tapauksiin, joissa viittauksen kohde ei ole läsnä puhetilanteessa.  Olen kiinnostunut paitsi siitä, missä suhteessa pronomineja hän ja se käytetään, myös siitä, mitkä seikat voisivat selittää niiden käytössä ilmenevää vaihtelua. Onko esimerkiksi eri-ikäisten puhujien välillä eroja, ja vaikuttaako puhetilanteen luonne pronominien käyttöön?

Hän ja se helsinkiläisnaisten puheessa

Kuvio 1 esittelee 13 helsinkiläisnaisen hän-pronominin käyttöä haastattelutilanteessa. Tutkittavat on sijoitettu kuvioon ikäjärjestyksessä, vanhimmat vasemmalle ja nuorimmat oikealle. Mitä korkeampi pylväs, sitä suurempi on hän-pronominin osuus. Vaikka tutkittavia on vähän, voidaan ounastella, että puhujan iällä saattaa olla vaikutusta pronominivalintaan: vanhemmat käyttävät hän-pronominia keskimäärin enemmän kuin nuoremmat; vanhin ja nuorin puhuja, Maire ja Mari, edustavat ääripäitä. Tätä havaintoa vahvistavat aiemmatkin tutkimukset. Toisaalta yksilölliset erot ovat samanikäistenkin kesken suuria. Koska kaikki tutkittavat ovat naisia, en voi ottaa kantaa sukupuolieroihin. Niin hän- kuin se-pronomininkin suosijoissa on sekä akateemisesti koulutettuja että vähemmän koulutettuja. Aiemmat tutkimukset Helsingin puhekielestä antavat kuitenkin sellaisia viitteitä, että naiset ja koulutetut käyttäisivät hän-pronominia keskimäärin enemmän kuin miehet ja vähemmän koulutetut.

Osa haastattelemistani naisista oli mukana myös nauhoituksissa, joita tein raamattupiirin kahvihetkissä. Kyse oli spontaaneista keskusteluista osallistujien kesken. Tulokset osoittavat, että yhtä lukuun ottamatta kaikilla hän-pronominia esiintyy keskustelutilanteessa vähemmän kuin haastattelussa. Raamattupiiriläisten tarkastelu antaa siis viitteitä siitä, että pronominien käyttö on herkkää tilanteiselle vaihtelulle.

Hän ja se Kelan asiointikeskusteluissa

Miltä vaihtelu sitten näyttää asiointikeskusteluissa, joita voi pitää virallisempina puhetilanteina kuin esimerkiksi haastatteluita? Vaikka Kelan toimistoista kerättyä aineistoa on varsin paljon, 3. persoonan pronominien esiintymiä on vähän. Aineisto kuitenkin riittää näyttämään sen, että etenkin asiakasneuvojat ovat hyvin tiukasti hän-pronominin kannalla; se-pronominista on vain pari satunnaista esiintymää (ks. taulukkoa 1).

Hän-pronominin suosiminen pätee myös Helsingin ja Pohjois-Karjalan toimistojen asiakkaisiin, samoin puhelinpalveluun. Puhelinkeskusteluista puuttuu kasvokkaiskontakti, mikä saattaa osaltaan ohjata kirjakielisempään puhetapaan. Toisaalta toimistoasioinneissa ilmenevät erot osoittavat sen, että alueellisia eroja on yhä olemassa eikä hän-pronominia käytetä kaikkialla edes tällaisissa institutionaalisissa tilanteissa. Sydänhämäläiset ja peräpohjalaiset asiakkaat ovat selvästi se-pronominin kannalla.

Pronominien välistä työnjakoa

Aineistojen tarkempi analyysi osoittaa, että pronominivariaatio ei liity pelkästään siihen, keitä puhujat ovat ja missä tilanteessa tai roolissa he toimivat. Vaihtelu on paljon hienosyisempää. Jo vanhoista murreaineistoista tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että pronominivaihtelu liittyy esimerkiksi referointiin ja siihen, millainen suhde puhujalla on viittauksen kohteeseen: hän-pronominilla voi osoittaa niin arvostusta kuin vähättelyäkin. Merkitys on pääteltävissä vain asiayhteydestä.

Olen selvittänyt tutkimieni helsinkiläisnaisten puheesta pronominivaihtelun tehtäviä yksityiskohtaisesti, mutta havainnollistan tässä vain yhdellä esimerkillä, minkätyyppisistä ilmiöistä on kysymys. Seuraava katkelma ilmentää, miten pronominilla voidaan osoittaa vastakohtaa. Siinä haastattelija kyselee Sarilta (s. 1966) hänen elämänvaiheistaan.

Edellä on käynyt ilmi, että teologiaa opiskellut Sari on tavannut miehensä opintojen yhteydessä; mies on opiskellut aiemmalla vuosikurssilla. Katkelman alussa haastattelija tiedustelee, mitä Sarin mies on tehnyt ennen opiskelua (rivit 1–2). Huomiota kiinnittää se, että osallistujat viittaavat alussa Sarin mieheen eri pronomineilla, haastattelija se- (rivi 2) ja Sari hän-pronominilla (ivi 3), joka on vielä painollinen (merkkinä alleviivaus). Sarin puheenvuoron voi tulkita niin, että hän korjaa haastattelijan pronominivalintaa. Sitä voi lähestyä kuitenkin myös toiselta kannalta. Hän on mahdollista ymmärtää niin, että sillä korostetaan Sarin ja hänen miehensä tilanteen välistä eroa: miehellä on pitkä aiempi työhistoria, toisin kuin Sarilla. Haastattelija ei ainakaan käsittele Sarin puheenvuoroa korjaavana; hän nimittäin pitäytyy se-pronominissa myös seuraavassa kysymyksessään (rivi 7), ja Sari mukautuu se-muotoon omassa vastauksessaan (rivi 8).

Puhujien omat käsitykset pronominien käytöstä

Vaikka edellä esittelemäni eri näkökulmat täydentävätkin toisiaan, on vaikea selittää helsinkiläisnaisten keskinäisiä eroja: miksi muutamat nuoret naiset suosivat hän-pronominia ja miksi eläkeläisnaistenkin välillä on niin paljon eroja? Selvitin samojen helsinkiläisnaisten käsityksiä heidän omasta persoonapronominien käytöstään lomaketutkimuksen avulla. Kyselyn tavoitteena oli saada selville, miten he itse uskovat puhuvansa, ja verrata näitä käsityksiä siihen, miten he nauhoittamani aineiston valossa todellisuudessa puhuvat. Oman puheen raportoinnin oletan kertovan ennen muuta siitä, miten he haluaisivat puhua – siis millaista puhetapaa he tavoittelevat.

Vain muutamien puhujien kuvaus omasta pronominienkäytöstään vastasi heidän puhetapaansa haastattelutilanteessa. Useimmat kuvasivat se-pronominin käyttöään runsaammaksi kuin miltä se puheaineiston valossa näyttää. Tulokset kertovat varmasti oman puhetavan tiedostamisen vaikeudesta ja etenkin siitä, että puhetapa vaihtelee tilanteittain, mutta ne myös osoittavat sen, että ainakaan arkisissa tilanteissa ei tietoisesti pyritä käyttämään hän-pronominia. Pikemminkin tavoitellaan puhekielistä se-pronominia. Esimerkiksi muutaman nuoren naisen runsasta hän-pronominin käyttöä ei voi selittää sillä, että he tietoisesti pyrkisivät käyttämään kirjakielistä muotoa.

Se-pronominilla puhekielessä oma paikkansa

Asiatyyliseen kirjoitettuun kieleen hän-pronomini on juurtunut hyvin. Puhutussa kielessä ilmenevä vaihtelu kertoo kuitenkin siitä, että vain osa puhujista noudattaa joko vanhaa puhekielistä tai kirjakielen systeemiä sellaisenaan; useimmat taiteilevat niiden välissä. Aiempien tutkimusten perusteella se-pronominin käyttö on lisääntynyt Helsingissä, jossa aiemmin kirjakielen mukaisella puhetavalla on ollut jalansijaa. Tutkimillani helsinkiläisnaisilla se-pronominin aseman vahvistuminen näkyy paitsi siinä, että nuorimmat käyttävät sitä eniten, myös siinä, että tutkittavat liioittelevat kyselytutkimuksessa sen käyttöä.

Silti olisi uskaliasta väittää, että hän olisi kokonaan väistymässä puhekielestä: nuorimmissakin puhujissa on hän-pronominin vahvoja kannattajia, eri alueiden välillä on eroa, ja piirre näyttää olevan herkkä tilanteiselle vaihtelulle. Kirjakielen normit ohjaavat pronominien käyttöä ennen muuta institutionaalisissa tilanteissa – varsinkin, kun puhuja toimii instituution edustajana kuten Kelan virkailijat. Tämä on kiinnostavaa, sillä kirjakielisyys ei päde suinkaan puheen kaikkiin piirteisiin. Olennaista lienee se, että 3. persoonan pronomini ei ole mikä tahansa kielenpiirre: kyse on tavasta, jolla puhutaan toisesta ihmisestä. Kun jo kouluopetuksessa on korostettu, ettei ihmisiin ole sopivaa viitata se- ja ne-sanoilla, näiden pronominien käyttöä saatetaan varoa ja pitää epäkohteliaana ja huonon kielenkäytön merkkinä. Tästä käsityksestä kertoo erään raamattupiiriläisen kommentti kyselytutkimuksen yhteydessä: ”Kyllä sitä se-sanaa tulee käytettyä, vaikkei se tietysti niin kaunista ole puhua sillä tavalla ihmisestä.” Pronominin valinnalla on siis erilainen asema kuin esimerkiksi sillä, sanotaanko pojat pelaavat vai pojat pelaa tai käyttääkö puhuja muotoa kaikkea vai kaikkee.

Nykyään se-pronomini on monille luonteva valinta, sillä se on muoto, jota on totuttu käyttämään jo lapsuudessa. Vanhastaan sen käyttöön ei ole liittynyt mitään halventavaa. Useimmat käyttävät kuitenkin rinnan hän- ja se-muotoja, joille on vakiintunut omia tehtäviään vuorovaikutuksessa. Puhekielessä se-pronominilla on siis oma paikkansa, eikä sen käyttämistä ole syytä leimata taitamattoman kielenkäytön merkiksi.

Lisää aiheesta

Lappalainen, Hanna 2010: Hän vai se, he vai ne? Pronominivariaatio ja normien ristiveto. – Hanna Lappalainen, Marja-Leena Sorjonen & Maria Vilkuna (toim.), Kielellä on merkitystä.

Näkökulmia kielipolitiikkaan s. 279–324. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paunonen, Heikki 2006: Vähemmistökielestä varioivaksi valtakieleksi. – Kaisu Juusela & Katariina Nisula (toim.), Helsinki kieliyhteisönä s. 13–99. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos.

Siitonen, Kirsti 2008: Sävypronomini hän. – Sananjalka 50 s. 87–109.

Vilppula, Matti 1989: Havaintoja hän- ja he-pronominien käytöstä suomen murteissa. − Virittäjä 93 s. 389−400.

¹Hän-pronominin yleisyys vaihtelee murrealueittain. Erityisen tavallista sen käyttö on ollut vanhastaan kaakkois- ja lounaismurteissa, niukinta puolestaan etelä- ja kaakkoishämäläisissä murteissa sekä Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa.