Euroopassa 1800-luvulla herännyt kansallisuusaate vaikutti myös Suomessa, ja oman kansan, kulttuurin ja etenkin oman kielen arvostus oli korkealla. Ilmapiiri oli siis otollinen, kun Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta aloitti vuonna 1915 järjestelmällisen paikannimien kenttäkeruun. Keruusuunnitelman mukaisesti päätettiin kerätä kaikki maamme suomen- ja saamenkieliset paikannimet. Ratkaisu oli hyvä, sillä sen ansiosta meillä on moniin muihin maihin verrattuna varsin kattavat paikannimiaineistot.
Keruutyön tulokset on talletettu nykyisin Kotimaisten kielten keskuksen yhteydessä toimivaan Nimiarkistoon. Maamme ruotsinkielisten pitäjien paikannimistön keruusta on huolehtinut Svenska Litteratursällskapet i Finland.
Nimiarkiston historia lasketaan alkavaksi Tieteellisten seurain paikannimitoimikunnan perustamisesta 15.3.1915, eli tänä vuonna arkisto viettää satavuotisjuhliaan. Toimikunnan työtä jatkoi vuodesta 1951 Sanakirjasäätiön yhteyteen perustettu paikannimijaosto, jonka nimi täsmennettiin vuonna 1959 Sanakirjasäätiön nimistöjaokseksi. Vuonna 1967 nimistöjaos itsenäistyi Suomen nimiarkiston säätiöksi, joka yhdistettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen vuonna 1976.
Keruun alkuvaiheet
Paikannimien järjestelmällinen keruu ei alkanut aivan tyhjästä, sillä suullista nimiperinnettä oli kerätty ja tallennettu kielitieteilijöiden ja historiantutkijoiden aloitteesta 1800-luvun jälkipuolelta alkaen. Suomen Muinaismuistoyhtiö julkaisi vuonna 1878 keruuohjelman, jonka tavoitteena oli saada talteen lähinnä erikoisia, sisällöltään hämärtyneitä tai muinaisia oloja ja asutushistoriaa valaisevia nimiä. Tieteelliset seurat olivat jo 1900-luvun vaihteessa kiinnostuneet paikannimistön tallennuksesta asutushistorian- ja nimistöntutkimuksen kehittämiseksi, ja ne perustivat vuonna 1909 Paikannimikomitean. Komitean tehtävänä oli poimia keskiaikaisista 1500-luvun asiakirjoista paikan- ja henkilönnimistöä, jotka oli tarkoitus julkaista painettuna. Tämä toteutui Uudenmaan ja Ahvenanmaan asiakirjanimien osalta.
Tieteellisten seurain paikannimitoimikunnan keruuohjelman mukaan keruutyön tarkoitus oli etupäässä tieteellinen. Kerätyllä nimiaineistolla ajateltiin olevan tärkeän sanastollisen merkityksensä ohessa arvo kielenhistorian valaisijana, asutusvaiheiden selvittäjänä ja historiallisena lähdekokoelmana. Keruun avulla kävi myös mahdolliseksi saada selville ne perusteet, joita menneet sukupolvet olivat noudattaneet nimenannossa. Paikannimien tutkimuksella ajateltiin olevan myös käytännöllinen merkitys, sillä tutkimuksen kautta saatettiin poistaa väärät käytäntöön päässeet nimet, oikaistua väärässä muodossa oleva nimet ja suosittaa nimen rinnakkain käytetyistä nimimuodoista parhaimpana pidettävää.
Keruutyö
Paikannimien keruu on ollut mittava hanke. Kokoelmia kertyi alussa verkalleen kunnes keruu sotavuosien ajaksi likimain tyrehtyi, mutta 1950-luvulla kokoelmat alkoivat nopeasti karttua. Suuri osa kokoelmista on kerätty 1960–70-luvuilla; jonakin vuonna saattoi olla yli seitsemänkymmentäkin kerääjää kenttätyössä eri puolilla maata. Alun perin tarkoituksena oli saada kerättyä koko Suomen paikannimet 1980-luvun alkuun mennessä, mutta yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, kuten maaltamuutto ja teollistuminen, heikensivät keruumahdollisuuksia tuntuvasti.
Paikannimien kerääjien tehtävänä on ollut haastatella keruualueellaan jokaisen asutun talon väkeä ja merkitä muistiin kaikki paikallisten asukkaiden käyttämät ja tuntemat paikkojen nimet, myös käytöstä jääneet mutta vielä muistissa olevat nimet. Jokaisesta nimestä kirjataan murteellinen asu ja taivutus, nimen tarkoittaman paikan sijainti, paikan laji ja mahdolliset nimen syntyä selittävät tiedot, paikkaan tai nimeen liittyvät tarinat, paikan rinnakkaisnimet ja muut nimeä valaisevat asiat.
Nimiä ovat keränneet etupäässä kielitieteellisen koulutuksen saaneet nimistöntutkijat ja suomen kielen opiskelijat kotiseudultaan tai joltain muulta tuntemaltaan alueelta. Nimiarkistoa kartuttaneiden stipendiaattien määrä nousee noin kahdeksaansataan, ja useimmat kerääjistä ovat työskennelleet monena kesänä. Kaiken kaikkiaan kerääjiä on ollut noin 5 700. Suurin nimestystulos on Nimiarkiston entisellä arkistonjohtajalla Viljo Nissilällä, joka keräsi noin 60 000 nimilippua etupäässä Karjalan nimistöä.
Arkisto laajenee
Vuodesta 1957 lähtien arkistoon on koottu muitakin kuin paikannimiä. Tuolloin asiakirjanimien poimintatyö ja siihen mennessä kertynyt aineisto siirtyi Paikannimikomitealta Nimiarkistoon. Henkilönnimikokoelmia on kartutettu mm. kahden suuren yleisölle järjestetyn kilpailun aineistolla.
Sadan vuoden aikana on Nimiarkistoon kertynyt noin 2,7 miljoonaa alkuperäistä tai niihin rinnastettavaa pitäjittäin järjestettyä nimilippua Suomesta ja lähialueilta sekä niiden pohjalta tehdyt mittavat valtakunnalliset nimikokoelmat ja -hakemistot, noin 480 000 lippua henkilönnimiä, noin 600 000 lippua asiakirjanimiä, joukko muunlaisia nimikeräelmiä ja erikoiskokoelmia sekä karttamateriaalia kaikkiaan noin 36 000 lehteä. Arviolta 95 % Suomen perinteisestä paikannimistöstä on saatu tallennettua. Suomen ulkopuolelta on nimiaineksia kertynyt Virosta, Inkeristä, vepsäläisalueelta, Vienasta, Aunuksesta, Petsamosta, Ruijasta, Länsipohjasta sekä Ruotsin ja Norjan suomalaismetsistä. Saamenkielistä nimistöä on Suomen Lapista, Petsamosta, Ruijasta ja Länsipohjasta.
Satavuotias Nimiarkisto on nyt siirtymässä digitaaliseen aikakauteen. Vuoden 2014 lopussa alkaneen hankkeen tavoitteena on saada digitaalinen arkisto valmiiksi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017.
Lisää tietoa satavuotiaasta Nimiarkistosta on verkossa osoitteessa https://www.kotus.fi/julkaisut/nimijulkaisut/nimiaiheiset_verkkonayttelyt/nimiarkisto_100_vuotta(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)