Tuoreessa julkaisussa Ikkunoita kielen maailmaan (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2004) Taru Kolehmainen aloittaa erään kirjoituksensa sanoen: ”Jotkin sanat elävät eräänlaista puolielämää.” (S. 130.) Kolehmainen käsittelee nykyisin leikillistä vaikka alkuaan vakavaksi tarkoitettua sanaa hyrysysy ’auto’. Tällaisia sanoja on muitakin: osa on samoin jäänyt vain leikilliseen käyttöön, toiset kelpaavat yhä eräänlaisiksi käytetymmän (yleensä vierasperäisen) sanan selitteiksi. Vielä kolmas ryhmä ovat vanhentuneiksi tunnetut mutta yhtä kaikki tunnetut sanat.

Pilke silmäkulmassa

Aloitan sanasta, joka ei enää elä leikillisenäkään: verkkopallo on hävinnyt käytöstä tenniksen nimityksenä. Jokunen vanha lajiseura sitä yhä kantaa nimessään (Helsingin Verkkopalloseura), ja ehkäpä – en ole ottanut selvää – paljon tenniksestä kirjoittavat saattavat käyttää sitä vaihtelun vuoksi samaan tapaan kuin uutistekstissäkin voidaan nimittää karhua kerran pari kontioksi tai mesikämmeneksi. – Voi kyllä ihmetellä, miksi sellaista oivasti suomeen istuvaa ja kankeakielisimmänkin takametsien eläjän suusta vaivatta tulevaa sanaa kuin tennis piti yrittääkään korvata. Tarpeettomuuttaan jo muutenkin kuihtumassa olleen verkkopallon väistymistä lienee jouduttanut myös lentopallon tulo Suomeen sotien jälkeen; lapsena luulinkin verkkopalloa lentopallon vanhaksi nimeksi.

Muillekin urheilulajeille on etsitty suomenkielistä nimeä ilman menestystä. Hauskimpia on golfin suomennokseksi ehdotettu kolopallo. Toisin kuin verkkopallo se ei koskaan päässyt viralliseen käyttöön, mutta toisaalta se todella on jäänyt elämään ”eräänlaista puolielämää” joidenkin lajin harrastajien käyttämänä lempinimenä, joka havaintojeni mukaan ilmaisee nimenomaan kiintymystä, ei pilkkaa.

Paljon vanhempi tapaus on kamelikurki, ilmeisesti Daniel Europaeuksen 1800-luvulla sepittämä strutsin suomennos. Sekään ei liene koskaan päässyt linnuista suurimman ensisijaiseksi nimeksi, mutta kaunokirjallisuudessa se on vuosikymmenten varrella ollut kohtalaisessa käytössä – pääsipä se 1930-luvun raamatunkäännökseenkin. Mutta vielä 1970-luvulla iso Aku Ankka-tarinoiden kokoomateos käytti sitä kautta linjan: sekä kokonaisessa tarinassa Suuri kamelikurkikilpailu että jonkin kerran muuallakin kirjassa. Kyse oli silti epäilemättä toimituksen leikkimielestä – ja tuskinpa Aku Ankan väkikään olisi edes yhden tarinan mitalta nimittänyt leijonia jalopeuroiksi.

Tähtitieteilijät ja -harrastajat ovat aikaa sitten lakanneet puhumasta pyrstötähdistä: komeettoja he havainnoivat ja tutkivat, ja vaivatta tämä sana suomen kieleen istuukin. Silti myös suomalainen sana on pitänyt pintansa, ei vähiten Tove Janssonin muumikirjan Muumipeikko ja pyrstötähti ansiosta mutta ei toki pelkästään tämän varassa: etenkin kaunokirjallisuuteen se useasti sopii vierassanaa paremmin.

Mitä se on suomeksi?

Toista tyyppiä edustavat vieraan sanan suomennokset, jotka ovat jääneet kielenkäyttäjien parempana pitämän vierassanan varjoon mutta kuitenkin säilyneet jonkinlaisina tunnustettuina selitetermeinä.

Tuoreimpia tätä lajia on käytännön levikiltään tieteellisiin yhteyksiin rajoittunut immuunikato, jonka oli tarkoitus korvata ääntämis- ja taivutusvaikeuksia aiheuttava lyhennesana AIDS. Kumma kyllä tämä mihinkään muuhun (edes vieraaseen) sanaan yhdistymätön kirjainlyhenne, joka jo kauan on kirjoitettukin pienaakkosin, tuli olemaan taudin nimistä se, joka jysähtää kerralla tajuntaan ja tuo mukanaan hyytävän tuulahduksen. Tehokkaampi on siis vieraspohjainen lyhenne, ei suomenkielinen vastine, aivan toisin kuin yleensä (vrt. vaikutusteholtaan sanoja sokeritauti – diabetes, kaatumatauti – epilepsia, kuppa – syfilis ja kasvain – tuumori).

Kukaan ei Suomessa sairauskohtauksen tai onnettomuuden satuttua soita sairasautoa vaan ambulanssin. Siitä huolimatta ambulanssin vastineeksi luotu sairasauto ei ole kokonaan hävinnyt; olen sen vielä viime vuosina nähnyt kerran pari lehtiuutisissakin – mielenkiintoista kyllä ulkomaita koskeneissa.

Näinkään hyvissä voimissa eivät ole valokuvauskone ja pyörösaha, joitten piti korvata kamera ja sirkkeli. Mutta nekään eivät minusta – myönnän, että arvio perustuu omaan kielituntumaani – ole täysin epäluontevia eivätkä kuolleita sillä tavoin kuin esimerkiksi nostolippu ’sekki’ tai hitiö ’bakteeri’ (jotka molemmat sentään ovat Nykysuomen sanakirjassa); niin sairasauton, valokuvauskoneen kuin pyörösahankin ero näihin on selvä. Kolme jälkimmäistä ja erinäiset muut nimenomaan elävät eräänlaista puolielämää vierasperäisten synonyymiensa puolivirallisina selitteinä, sanoisiko suomenteina.

Sekä arkipuheessa että liike-elämän kielessä henkilöt ja yritykset ovat iät ajat tehneet konkursseja, mutta myöskään tämän sanan suomennos vararikko ei ole toivottoman vanhentunut: viime syksynäkin tapasin sen lehdestä puhtaassa liiketalousmerkityksessään, siis en kuvallisessa (”älyllinen, aatteellinen, taiteellinen vararikko”), missä sitä näkee vielä huomattavasti useammin.

Kuten monet kansanomaiset sanat myös jotkin vierassanojen suomennokset ovat hävinneet arkikäytöstä mutta elävät yhä sanonnoissa. Harvaa enää kiusaa peili-sanan vierasperäisyys, ja arki- ja muussa tosielämässä se on jo kauan ollut yksinomainen; silti vähintäänkin sanonta kuin kuvastimesta ja Lumikki-sadun vuorosana ”Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin” pitävät tätä peilin suomennossanaa elossa ja hyvissä voimissa.

Kirjoitustani innoittaneen teoksen toisessa artikkelissa Matti Vilppula käsittelee junasanastoa (s. 176): ”Pisimpään, lähes puolitoistasataa vuotta, on puoliaan pitänyt konduktööri. Se on edelleenkin käytössä virkanimikkeenä, mutta muissa yhteyksissä junailija valtaa siltä koko ajan alaa.”

Ei mielestäni. Sana junailija on kokenut nousu- ja laskukauden: lapsuudessani 1960-luvulla, ehkä alun 1970-lukuakin se oli melko yleinen, mutta on sittemmin tullut vastaan niin harvoin, ettei sitä juuri kehtaa käyttää, vaikka mieli tekisi. Normaalipuheessa konduktööri ja rennommassa tyylissä kondari ja konnari ovat jo kauan hallinneet ylivoimaisesti; junailija on saanut tyytyä enää puolielämään. Sen käyttö on jäänyt kuvalliseen merkitykseen, kuten myös kantaverbin junailla.

Sanottiinpa ennenkin

Joillekin sanoille on suotu jonkinlainen varsinaisen käytön jälkeinen elämä: kuolemansa varalta ei kukaan enää tee jälkisäädöstä, tekokuita ei enää taivaalla kierrä enempää kuin kauempana avaruudessa kiertotähtiäkään, ja kun 1970-luvun alun Tenavat-kirjassa Tellu puolustelee ärtyisyyttään ”ärtyisillä perintötekijöillä”, sama vitsi sai 1990-luvulla uudelleen käännettynä asun ”äreät geenit”.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisen kuularuiskun tilalle asettui jo sotien välillä tukevasti konekivääri, ja panssarivaunuja on toisen maailmansodan jälkeen suomeksi torjuttu singoilla eikä panssarinkauhuilla. Panssarivaunuakin muuten sanottiin ennen, jopa sodanjälkeisiin vuosiin saakka, usein hyökkäysvaunuksi. Liekö sitten jo sanaa panssari pidetty epäsuomalaisena; sikäli muutos on ainakin osunut kohdalleen, että näillä vaunuillahan ei ainoastaan hyökätä.

Nämä sanat ja suuri joukko muita kuulunevat yhä monien, kenties enimpien lukijoitten passiiviseen sanavarastoon, vielä tunnettuun mutta vanhanaikaiseksi miellettyyn. Kuten usein kielen ilmiöitä myös tämäntyyppisiä sanoja erottaa kerrassaan mailleen menneistä veteen piirretty viiva: jonkun vanhemman kielitajussa ei ehkä psykologian vanha nimitys sielutiedekään tunnu vielä kuolleelta, kun taas monelle nuoremmalle jo panssarinkauhu ja perintötekijä saattavat olla täysin outoja.

Molempi parempi

Aivan oman kirjoituksensa saisi sanoista, joita on ehdotettu jonkin vierassanan suomenkieliseksi vastineeksi mutta jotka ovat päätyneet joko aivan toiseen merkitykseen tai ilmaisemaan vierasperäiselle sanalle läheistä käsitettä tai vivahdetta; jotkin tällaiset sanat ovat vironneet sellaisesta puolielämästä, mistä Kolehmainen puhuu.

Kansanvallan piti alkuaan korvata demokratia, mutta nämä sanat ovat saaneetkin rinnakkaiset tehtävät, joissa molempia tarvitaan. Myös valtiotaidosta on tullut muuta kuin politiikka.

Moniko enää edes muistaa, että ulkokohtainen alun perin oli olevinaan objektiivisen suomennos? Subjektiivisesta taas piti tulla itsekohtainen, joka on jäänyt käytöstä, vaikka omakohtainen on jäänyt elämään eri merkitykseen, kuten ulkokohtainenkin. Vuokra-auto kehitettiin taksin suomalaiseksi nimeksi, mutta on saanut merkityksen ’omaan käyttöön vuokrattu auto’.

Aiemmin mainittu sinko keksittiin 1920-luvun sanakilpailussa, jossa etsittiin radiolle suomalaista nimeä (mikään ehdotus ei sitten lyönyt läpi). Ase-merkityksensä se sai vasta toisen maailmansodan aikoihin, ja se on parhaita esimerkkejä sanoista, jotka ovat sekä päätyneet tyystin eri merkitykseen kuin on ensin aiottu että elpyneet lähes täydestä unohduksesta.

Jaakko Anhava on helsinkiläinen vapaa toimittaja.