Julkisen kielikeskustelun silmiinpistävä piirre on sanakeskeisyys: keskustelua herättävät uudissanat, lainasanat, atk-kielen vaikeat termit, murresanat, slangisanat... Sanapainotteisuus – joskus ehkä liiallinenkin – näkyy myös Kielikellossa, sillä sanastoon liittyy paljon kielenhuollon kannalta merkille pantavaa. Tämänkertaisessa Kielikellossa kysytään muun muassa, voiko sanoja omistaa, onko eskimo loukkaava sana, millainen on puhos-sanan historia ja miten tehdään sanakirja viittomakielestä. Kieli, jota ei kirjoiteta eikä puhuta ääneen, asettaa koko sanan käsitteen uuteen valoon.

Sanoista on helppo puhua. Kieli on kokonaisuutena abstrakti järjestelmä, mutta sanat ovat konkreettisia, arkiajattelun avulla helposti hahmotettavia ja sopivan pienikokoisia. Niitä voi luetella ja koota kirjoiksi, ja jokaisella on niistä mielipide, jonka voi ilmaista ilman vaikeaa kielitieteellistä termistöä.

Kielikäsityksissämme sanoilla on keskeinen asema myös siksi, että niiden avulla lokeroimme kielenulkoista todellisuutta merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Sanojen avulla voimme tarttua todellisuuteen, ottaa sen tarkasteltavaksi ja käsiteltäväksi. Juuri tämä sanan ja maailman suhde synnyttääkin kiivaimmat keskustelut ja väittelyt. Sanoihin liimataan määritteitä, sellaisia kuin ”kaunis”,”ruma”, ”halventava”, ”väärä”, ja keskustelua käydään siitä, onko luvallista käyttää jotain sanaa vai ei: saako sanoa neekeri ja eskimo ja voiko avopuolisoa nimittää puolisoksi.

Varsinkin viimeaikaista keskustelua presidentin avopuolison nimityksestä on kutsuttu arvokeskusteluksi. Tämä kertoo hyvin sen, että oikeastaan emme puhukaan sanoista vaan siitä todellisuudesta, joka suodattuu kieleen niiden kautta. Kyse on arvoista, asenteista ja erilaisista mielikuvista, joista voimme olla erimielisiä. Neekeri ei ole ”halventava” sen vuoksi, että konkreettiseen äänne- tai kirjainjonoon liittyisi jotain sopimatonta, ei myöskään sanan ydinmerkitys ’mustaihoinen ihminen’ ole sopimaton. Halventavuus syntyy siitä, että kielenulkoinen maailma on rasistinen ja epäoikeudenmukainen, mitä pidetään yleisesti vääränä. Tämä vääryys kohdistuu siihen käsitteeseen – tässä tapauksessa ihmisryhmään –, johon sanalla viitataan, ja vähitellen kielteisyys aletaan mieltää myös itse sanan ominaisuudeksi, osaksi sen merkitystä. Puoliso-sanasta käydyssä keskustelussakaan ei ole loppujen lopuksi kyse niinkään itse sanasta kuin siitä, millainen merkitys yhteiskunnassa annetaan avioliittoinstituutiolle. Voidaanko kahden ihmisen virallistamaton yhteiselämä hyväksyä virallistetun liiton veroiseksi niin, että niistä voidaan käyttää joissain tilanteissa samaa sanaa?

”Väärien” ja ”rumien” sanojen karsimiseksi esitetään joskus, että ne pitäisi poistaa kielestä tai ainakin sanakirjasta tai niiden käyttö pitäisi kieltää. Jossain määrin tällaista on eri aikoina ja eri kulttuureissa yritettykin. Suomessakin on viittomakielisiä lapsia rangaistu koulussa oman äidinkielensä käyttämisestä. Oikeus omaan kieleen ja ilmaisuun on kuitenkin ihmisen perusluonteinen oikeus, ja sanakirja, josta karsitaan rumat ja sopimattomat sanat, vääristää totuutta. Todellisuuden rumuutta ei voi poistaa kieltämällä sanoja.