Joidenkin mielestä ohjeita muutellaan vain muuttamisen takia. Tämä näkyy myös Kielitoimistosta ja kielenhuoltajista kertovissa kaskuissa.
Jouni Apajalahden näytelmässä Pokkasakki (1962, kirjana 1966) miehet pohdiskelevat vanhahkon kaupunkitalon roskalaatikolla:
– Minusta tuntuu, että nuorta polvea moititaan aivan liikaa ja että moittijat jättävät melkein aina pois laskuistaan kaunakertoimen.
– Kaunakerroin? Onko se niitä Kielitoimiston hyväksymiä uusia sanoja?
– Tuskin. He kai suosittelisivat muotoa kaunankerroin.
Eräässä varhaisessa radiohupailussaan Spede Pasanen kertoi kielenhuoltouutisen päänsärystä: Enää ei saa sanoa, että ”pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki”. Professori Maansaaren (viittaa kielenhuollon auktoriteettiin E. A. Saarimaahan) mukaan pitää käyttää nominatiivimuotoa ”pää on kuin Hamina-kaupunki”.
Erityisesti uudissanat ovat sellaisia, jotka tuntuvat ärsyttävän monia suomalaisia. Kielitoimiston kontolle on pantu mm. erilaisissa sanakilpailuissa esiin tulleita huvittavia sanaehdotuksia ja pakinoitsijoiden luomuksia. Monet niistä ovat vierasperäisten tai muuten sopimattomiksi koettujen sanojen korvikkeita, sellaisia kuin
elektronimikroskooppi – paremmin: sähkälehitutähystin
kioski – paremmin: myymiö
korppu – paremmin: kaksoispaistikas tai kuivio
munakello – paremmin: lyhytaikavaroitin
pakkopulla – paremmin: velvo
sohva – paremmin: pehmustettu joukkoistuin
Epätoivottuihin vierassanoihin on luettu myös sana nolla. Kerrotaan, että hyvää kieltä vaalivan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (jonka tiloissa muuten tehtiin Nykysuomen sanakirjaakin) ainoan puhelimen numero oli aikoinaan 2706. Puhelimeen vastattiin kuulemma:
– Seitsemänkolmatta, ontonen, kuusi.
Lähteet
Punttila, Matti: Haaskannäköinen tyttö (WSOY 1998), Pilkettä silmäkulmaan (WSOY 2001) ja Poskettomia huulia (WSOY 2004, ilmestyy syyskuussa)