Kysymys: Sanomalehdessä kirjoitettiin: ”Kelvon kahden hengen huoneen saa [Lontoossa] keskustasta jo 50–100 punnalla.” Nykysuomen sanakirjan mukaan kelpo on taipumaton sana. Eikö oikea muoto olisi ”Kelpo kahden hengen huoneen”?
Vastaus: Kelpo-sana on vanhastaan ollut yleiskielessä taipumaton. Suomen murteistakaan ei ole tietoja siitä, että kelpo-sanaa taivutettaisiin. Sanan levikki painottuu itämurteisiin sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteisiin: esimerkiksi Kainuun Sotkamossa on sanottu: kun oikein ritvasija (= hento-oksaisia) on koevut niin ei tulek kelepo vastookaa. Himangan murretta taas on seuraava: Hemppa sano häm paino menehen kelepo kyytiä.
Kelpo-sanan käyttö taipuvana adjektiivina näyttää siis olevan melko uusi ilmiö, mutta ainakin lehtikielessä sitä esiintyy. Nykysuomen sanakirjan seuraajista Suomen kielen perussanakirja (1990–1993) katsoo sanan niin ikään taipumattomaksi, mutta uusin painettu yleiskielen sanakirja, Kielitoimiston sanakirja (2006), pitää kelpo-sanan taipumista mahdollisena: sanakirjassa on tyylisävyltään arkisehko esimerkki vaikutti ihan kelvolta kaverilta.
Kuitenkin myös Kielitoimiston sanakirjassa taipumismahdollisuus on esitetty vain sulkeissa, siis harvinaisena, ja sana-artikkelin muut esimerkit edustavat taipumattomuutta. Merkitysryhmässä ’hyvä, mainio, oiva(llinen), kunnon, verraton’ on esimerkkinä kelpo kansalaiset ja merkitysryhmässä ’aika(moinen), melkoinen, aimo, iso, kunnon’ taas sai kelpo selkäsaunan ja oli kelpo lailla, tavalla juovuksissa.
Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja.