Monet suomalaiset päivittelevät tanskan ääntämystä: kuinka ihmeessä kieli voi kuulostaa niin epäselvältä? Ymmärtävätkö tanskalaiset edes toisiaan?

Ääntämys on kyllä tanskalaisille itselleenkin ongelma, mutta ei ymmärtämisongelma. Pulmallista on sen suhde kirjoitukseen. Tanskan kielenhuolto joutuu käsittelemään paljon oikeinkirjoituksen normituskysymyksiä, koska nopeassa muutostilassa oleva ääntämys ja sekavaksi päässyt oikeinkirjoitus vastaavat huonosti toisiaan ja kirjakielellä on jäykistyneitä perinteitä. Tanskalaiset joutuvat hyvin usein tarkistamaan kirjoitustapoja oikeinkirjoitussanakirjoista.

Suurempia kuin kirjoitusnormien pintaongelmat ovat kuitenkin Tanskassakin itse kirjoittamiseen liittyvät ongelmat. Tekstien ymmärrettävyydestä keskustellaan samaan tapaan kuin Suomessa ja kirjoittajia yritetään ohjata selkeään ja kauniiseen kirjoitettuun tekstiin. Byrokraatit ja muut kirjoittajat tekevät parastaan ja tasapainoilevat kansanomaisuuden ja asiallisuuden, väljyyden ja täsmällisyyden sekä monien muiden kaksinapaisuuksien välillä. Kirjoittaminen on vaikeaa kaikkialla ja kaikilla kielillä.

Tanskalainen esseisti ja kriitikko, monen alan yleisnegativisti Carsten Jensen luokitteli eräässä lehtikirjoituksessaan – leikkeeni on vuodelta 1986 – tanskan kielen kolmeen kategoriaan: graniittitanskaan, kielitanskaan ja ei-kenenkään-tanskaan. Hänen luokittelunsa sopinee suomeenkin, muutettavat muuttaen.

Ensimmäisen kielimuodon nimi on graniittitanska siksi, että se on melkein yhtä muuttumatonta kuin graniitti. Sitä voidaan verrata Jellingin riimukiviin, kansallisiin symboleihin, joiden ääreen voi palata, kun haluaa palauttaa mieleen, kuka on ja mistä. ”Graniittitanskaa löytyy ennen kaikkea valtaisasta Ordbog over det danske sprog -sanakirjasta, joka täyttää suunnilleen kokonaisen pankkiholvin ja jolla on jokseenkin sama funktiokin. Graniittitanskaa ei puhuta eikä kirjoiteta paljoakaan, mutta se on kuitenkin se, missä sanat ovat lähinnä kiinteitä ja alkuperäisiä merkityksiään.”

Kielitanska, ”tungedansk”, on kielitanskaa siksi, että se on aivan kielen päällä, etenkin kansan suussa. ”Kansan suu ei ole paikka, missä kieltä säilytetään, vaan se on paikka, missä se koko ajan liikkuu ja muuttuu. – – Sitä on olemassa myös kirjallisena versiona, esimerkiksi joillakin kokeilevilla kirjailijoilla, jotka leikkivät sanoilla. Jos kielitanskan sana on ollut kyllin kauan käytössä, voi käydä niin, että se saa graniittitanskan sanan statuksen. Silloin se puolestaan häviää kansan suusta, koska kivi suussa puhuminen ei tee hyvää hampaille.”

Ei-kenenkään-tanska on saanut nimensä siitä, että sitä ei puhu kukaan. ”Tai paremminkin: ei-kenenkään-tanska on kieltä, josta on kadonnut kokonaan puhujan persoonallinen jälki. Ei-kenenkään-tanskan puhuminen edellyttää erityistä koulutusta, ja se on sen lisäksi niin hankalaa, että useimmat vaativat rahaa sen käyttämisestä. Suullisessa muodossa sitä esiintyy erityisesti poliitikoilla. Kirjallisessa muodossaan tämä merkillinen neutrikieli hallitsee lehdistöä. Leimallista ei-kenenkään-tanskalle on se, että sanoilla ei ole kiinteää merkitystä. Ne voivat merkitä kaikkea mutta enimmäkseen ne eivät merkitse mitään. Viimeksi mainittua kutsutaan myös uskottavuudeksi. Meidän aikamme on nimittäin vakuuttunut siitä, että ei ole olemassa henkilökohtaisia totuuksia, ja mitä persoonattomampaa kieli on, sitä lähempänä totuutta se on. Tästä syystä esimerkiksi julkisia väittelyitä ei voida käydä muulla kuin ei-kenenkään-tanskalla.”

Jensen on teräväsilmäinen ja -korvainen retorinen lehtikriitikko, ei kielentutkija. Kulttuurilehti Weekendavisenin viikoittaisen kielipalstan pitäjä Søren Brandt sen sijaan on lingvisti. Hänen viime elokuiselta kielipalstaltaan saanen siteerata seuraavat tanskalaisille kirjoittajille annetut kymmenen käskyä:

”1. Saat kernaasti pitää muitakin jumalia. Mitä se on? Saat itse ottaa kantaa siihen, miten haluat kirjoittaa. Mitkään kielen lait eivät ole ikuisia, ja voimassa oleviakin lakeja voit tehokkaasti ylitellä.

2. Saat kernaasti käyttää omia kirjoitustapojasi. Se on: Jos lukija ei voi ymmärtää sinua väärin, ei haittaa, vaikka kirjoitat hiukan toisin kuin oikeinkirjoitussanakirjat määräävät; niitähän muutetaan aika ajoin. Mutta ehtona yleisistä käytänteistä poikkeamisille on, että tunnet ne ja valintasi on tietoinen. Tämä ei ole mikään tekosyy huolimattomuudelle.

3. Saat kernaasti asettaa lukijalle vaatimuksia. Se on: Voit pitää lähtökohtana sitä, että lukija osaa ajatella itse, mutta sinun on koko ajan otettava hänet huomioon, ja esityksesi on oltava niin selkeää, että hän vaikeuksitta pystyy seuraamaan ajatuksenkulkuasi. Sinun on pidettävä huolta siitä, että lukijalla on tarpeelliset edellytykset ymmärtää sinua, mutta sinun ei pidä puhua hänelle alentuvasti.

4. Saat kernaasti käyttää vierassanoja. Se on: Sinun ei tarvitse välttää vierassanoja, jos ne ovat tavallisia ja lukija tuntee ne, mutta kirjoita tanskaa siinä missä voit. Ja yritä laajentaa kotoista sanavarastoasi, sekä omatekoisilla uudismuodosteilla että käyttämällä rohkeasti tavallisia sanoja ja elvyttämällä joitakin tällä hetkellä harvinaisempia. Konkreettiset arkisanat ovat usein parhaita, koska niitä ei käytetä niin ylenpalttisen paljon kuin hienoja vieraita.

5. Sinun ei pidä ikävystyttämän lukijaasi. Se on: itsestäänselvyys.

6. Saat kernaasti käyttää samaa ilmausta monta kertaa. Se on: Älä vaihtele vain vaihtelun vuoksi. Jos käytät monia eri ilmauksia, lukija olettaa helposti, että tarkoitat myös eri asioita. Käytä vakioilmauksia niistä käsitteistä, joista kirjoitat: älä sekoita eri ilmaisutapojen osasia toisiinsa yhdeksi ilmaukseksi; muotoile luettelot ja asetelmat niin, että kukin osa kertoo lukijalle, että tässä on vielä yksi samanlainen.

7. Saat kernaasti matkia. Se on: Se että käytät esityksessäsi pohjana jonkin toisen teoksen ilmauksia tai sisältöä, on paras kehu, minkä voit antaa teoksen tekijälle, ja voit itse oppia siitä jotakin. Mutta jos et itse lisää juuri mitään, sanat on pantava lainausmerkkeihin tai niiden lähtökohta on mainittava, muuten huijaat lukijaasi. Ja on aina parempi muotoilla itse joustavia ilmauksia kuin toistaa hengettömästi jo ammoin nuhjaantuneita rutiini-ilmauksia.

8. Saat kernaasti olla jotakin mieltä – sikäli kuin pystyt olemaan mielipiteittesi takana. Se on: Vältä varovaisia varauksia: kirjoita, mitä sinä tarkoitat, ei mitä mieltä mahdollisesti voitaisiin ajatella oltavan. Mutta kirjoita vain se, minkä takana voit olla: liioittelu herättää lukijassa pelkästään epäluuloisuutta. Pyyhi tyhjät sanat pois: sanojesi painoarvo ei kaksinkertaistu, jos kirjoitat suunnilleen saman kaksi kertaa.

9. Saat kernaasti ihailla toisten töitä.

10. Saat kernaasti ihailla lähimmäisesi ajatuksia, hänen sananvalintojaan ja ilmauksiaan, hänen eläviä kuviaan, hänen selkeää esitystapaansa ja kaikkea, mitä hänen kieleensä kuuluu. Se on: Opit kirjoittamaan hyvin vain seuraamalla erinomaisia esikuvia. Vasta sitten kun ymmärrät, miksi sinä itse lukijana olet sitä mieltä, että joku kirjoittaa hyvin, sinun on mahdollista hyvällä menestyksellä jälleenkäyttää hänen kirjoitustapaansa tai kirjoittaa itse paremmin.

Ja käsky yli kaikkien muiden – suurin lain käskyistä – kuuluu: Sinun tulee rakastaa Lukijaasi koko sydämestäsi ja sielustasi ja mielestäsi.”

Neuvot ovat hyviä kenelle tahansa. Vaikeinta lienee noudattaa kahdeksatta. Elämä on usein sellaista, että meidän on oltava sanonnoissa varovaisia. On voitava neuvotella ja voitava perääntyä. Tanskalainen yleinen kommunikointitapa on ehkä usein turhankin monimutkaisen varovainen, omaa minää häivyttävä ja kohtelias, niin että suoruuden suosittelu on aiheellista. Suomalaisia sen sijaan voisi kenties jopa joskus varoitella päinvastaisesta: ajattele toisen reaktiota, älä paukuttele liian suoraan, vältä loukkaamasta. Tasapainottelu on tarpeen. On tilanteita, joissa on oltava kieli keskellä suuta, ja kun kieli on keskellä suuta, puheesta tulee helposti ei-kenenkään-kieltä.

Toisen tason kysymys on, miten kieli keskellä suuta tätä elämää ylipäänsä on elettävä. Carsten Jensenin tapaiset kirjoittajat hierovat räväkkyydellään usein verta nenästään, mihin kaikilla ei ole varaa. Periaatteessa hän on tietenkin oikeassa: on turhauttavaa lukea ja kuunnella ei-kenenkään-kieltä. Ei ole todellakaan hyvä, jos siitä tulee vallitseva tyylilaji.

Brandtin kymmenen kohdan neuvon täydennykseksi voitaneen vielä lisätä yksi: Elämään opit vain elämällä ja kirjoittamaan vain kirjoittamalla.

Käytin tässä pehmentävää potentiaalia ja naamioiduin passiiviksi, vaikka seisonkin sanojen takana. Lukijat kyllä ymmärtävät miksi. Heidän vivahteiden tajuaankaan ei pidä aliarvioida.

 

Søren Brandt: Sprogets ti bud. Weekendavisen 21.–27. august 1992.

Carsten Jensen: Dansk sprogfornyelse. Politiken 21.9.1986.

Olli Nuutinen
dosentti