Puuaiheiset sukunimet

Suomalaisten sukunimien historia on erilainen idässä ja lännessä. Itä-Suomessa sukunimiä on käytetty ainakin 1500-luvulta lähtien. Sen sijaan länsisuomalaisella maalaisväellä ei ollut vanhastaan sukunimiä, vaan he alkoivat ottaa niitä käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. Usein sukunimeksi valittiin asuinpaikan nimi, mutta myös aivan uusia nimiä keksittiin.

Sivistyneistö, porvarit ja käsityöläiset käyttivät sukunimiä Länsi-Suomessakin jo ennen 1800-lukua, mutta nimet olivat yleensä ruotsinkielisiä tai muuten vieraskielisiä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa nimiä alettiin suomalaistaa kansallisuusaatteen innoittamana. Noina vuosikymmeninä syntyi paljon uusia suomenkielisiä sukunimiä.

Monet uusista sukunimistä liittyvät jollain tavalla luontoon. Tarkastelen tässä artikkelissa sukunimiä, joihin sisältyy jokin puulajin nimitys. Aineistonani ovat ne Suomessa tällä hetkellä käytössä olevat puuaiheiset suomenkieliset sukunimet, joilla on vähintään kymmenen nimenkantajaa.

Yleisimmät nimet

Yleisin puuaiheinen suomenkielinen sukunimi on Tuominen, joka on nimien yleisyyslistalla sijalla 24. Seuraavaksi yleisimmät ovat Leppänen (sijalla 32), Koivisto (41), Kuusisto (129), Tamminen (137), Koivula (173), Lepistö (177), Kuusela (179), Koivunen (193) ja Haavisto (215). Samoja nimiä on useilla suvuilla, joten esimerkiksi kaikki 12 000 Tuomista eivät kuulu samaan sukuun.

Puusukunimien kärkikymmenikössä näkyvät myös puuaiheisissa sukunimissä tavallisimmin esiintyvät johtimet. Ne ovat -nen, -la/lä ja -sto/stö. Lisäksi yleisimpiin puulajin sisältäviin sukunimiin kuuluu pelkästä puun nimityksestä muodostettuja nimiä, kuten Koivu, ja yhdyssanatyyppisiä nimiä, kuten Haapasaari.

Leppänen, Tamminen ja Tuominen

Tyypillisesti nen-loppuiset puuaiheiset sukunimet ovat nuorehkoja, 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa käyttöön otettuja nimiä. Kun länsisuomalaiset alkoivat ottaa sukunimiä, tulivat ensin muotiin niin sanotun Virtanen-tyypin nimet, joissa jokin luontoon liittyvä sana yhdistettiin johtimeen -nen. Johdin oli tuttu vanhoista itäsuomalaisista sukunimistä (kuten Korhonen), ja sitä pidettiin sukunimen tunnusmerkkinä. Alun perin itäsuomalaisten sukunimien -nen on vanha kollektiivijohdin, jolla on ilmaistu perheeseen tai sukuun kuulumista. Virtanen-tyypin nimiä ovat esimerkiksi Haapanen, Honkanen, Koivunen, Kuusinen, Leppänen, Pajunen, Tamminen ja Tuominen.

Myös moni nimensä suomalaistaja valitsi nen-loppuisen puuaiheisen nimen. Uuteen nimeen saattoi vaikuttaa vanha nimi, ei kuitenkaan aina. Esimerkiksi Tammisen on valinnut uudeksi nimekseen sekä Ek (’tammi’) että Eriksson.

Joistakin nen-loppuisista puulajin nimityksen sisältävistä nimistä on vanhoja tietoja Itä-Suomesta (esimerkiksi Haapanen, Kuusinen, Leppänen, Mäntynen, Pajunen). Näissä tapauksissa sukunimen taustalla on luultavasti nimenkantajan asuinpaikan nimi. Myös uudisnimen ottajilla nimen aiheeseen saattoi vaikuttaa asuinpaikan nimi tai sen ympäristössä kasvava puulaji.

Koivu ja Lehmuskoski

Virtanen-tyypin jälkeen suosituksi tulivat pelkästä luontoaiheisesta sanasta muodostetut nimet, joita kutsutaan nimistöntutkimuksessa Laine-tyypin nimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi Jalava, Kataja, Koivu, Pihlaja ja Tammi.

Yhdyssanatyyppisiä uudissukunimiä puolestaan syntyi erityisesti nimiä suomalaistettaessa, kun ruotsinkielisiä nimiä käännettiin suoraan tai mukaillen. Esimerkiksi Aspholmista tuli Haapasaari, Lindforsista Lehmuskoski ja Björkqvististä Koivusalo. Toisaalta yhdyssanatyyppiset sukunimet voivat perustua myös talonnimiin tai muihin paikannimiin.

Kuusela, Haavisto ja Haavikko

Länsi-Suomessa ihmisiin on vanhastaan viitattu asuinpaikan nimellä. Esimerkiksi Kuusela-nimisessä talossa asuva Liisa oli Kuuselan Liisa. Asumusten nimet eivät kuitenkaan olleet pysyviä ja periytyviä sukunimiä, vaan Kuuselan Liisasta tuli Koivulan Liisa, jos hän muutti Koivulan taloon. Kun länsisuomalaiset alkoivat ottaa pysyviä sukunimiä, oli asuinpaikan nimi luonnollinen valinta. Talojen, tilojen ja torppien nimissä esiintyy usein paikkaa merkitsevä johdin -la/lä. Sukunimiksi tulivat asuinpaikan nimistä esimerkiksi Haapala, Koivula, Kuusela, Leppälä ja Mäntylä.

Paikkaan viittaavia ovat myös johtimen -sto/stö ja -kko/kkö sisältävät nimet, kuten Haavisto ja Haavikko. Kumpikin johdin ilmaisee joukkoa tai kokonaisuutta. Paikannimissä sto/stö-loppuiset nimet ovat yleensä länsi- ja keskisuomalaisia ja kko/kkö-loppuiset itä- ja pohjoissuomalaisia. Sukunimiksi niitä on tullut sekä talonnimien kautta että uudisniminä. Esimerkiksi oma sukunimeni Saarnisto on aikoinaan valittu uudisnimiä esittelevältä listalta.

Tavallisimmat puut

Mitkä puulajit esiintyvät useimmin suomenkielisissä sukunimissä? Koska aineistostani puuttuvat ne nimet, joilla on alle 10 nimenkantajaa, laskelmiani voi pitää vain suuntaa antavina. Aina ei myöskään ole täysin selvää, mikä sana nimeen oikeasti sisältyy. Esimerkiksi sana tammi tarkoittaa paikannimipohjaisissa sukunimissä usein patoa.

Aineistossani useimmin esiintyvät puulajien nimitykset ovat koivu (yli 60 nimessä), haapa, honka, kuusi ja leppä (jokainen noin 50 nimessä). Kärkiviisikko kuvaa hyvin suomalaisten elinympäristöä: Suomen metsien yleisimmät puulajit ovat kuusi, mänty, hieskoivu ja rauduskoivu. (Honka merkitsee isoa, korkealle oksatonta suorarunkoista mäntyä.) Myös haapa ja harmaaleppä ovat Suomessa yleisiä puulajeja.

Yleisimmät sukunimissä esiintyvät puulajit ovat koivu, haapa, mänty, kuusi ja leppä. Kärkiviisikko kuvaa hyvin suomalaisten elinympäristöä.

Muita kymmenessä tai useammassa nimessä esiintyviä puulajin nimityksiä ovat kataja, lehmus, mänty, niini, paju, petäjä, pihlaja, saarni, tammi, tuomi ja vaahtera. (Niinipuu merkitsee metsälehmusta ja petäjä mäntyä.) Suurin osa näistäkin lajeista on tavallisia Suomessa. Meillä harvinaisempien jalopuiden nimitykset selittyvät sukunimissä ainakin osin käännösnimillä. Esimerkiksi Ek-, Lind- ja Alm-alkuiset nimet ovat olleet suosittuja myös sellaisia alueilla, joilla tammia, lehmuksia ja jalavia ei kasva.

Pitkälti puulajien esiintymisen sukunimissä kuitenkin selittävät paikannimet. Perinnäiset paikannimet kuvailevat aina paikkaa jollain tavalla, ja yleinen nimeämisperuste on jokin paikalla esiintyvä tai kasvava. Esimerkiksi leppää kasvava niemi on ensin nimetty Leppäniemeksi, sitten niemeen rakennettu talo on saanut saman nimen ja talon asukkaat ovat ottaneet sen sukunimekseen. Myös aivan uuden nimen keksijät ovat voineet käyttää nimen aineksena ympäristössään kasvavia puita.

Yhä suosittuja

Suomessa uudissukunimen ottaminen on jälleen viime vuosina noussut suosioon. Koska käytössä olevaa sukunimeä ei lain mukaan saa ottaa ilman erityistä syytä, jää nimenmuuttajalle vaihtoehdoiksi etsiä itselleen nimi omasta suvusta tai keksiä kokonaan uusi nimi.

Luonto on 2000-luvullakin suosittu uudissukunimien aihe. Viimeisen viiden vuoden sisällä on otettu muun muassa seuraavat puulajin nimityksen sisältävät uudisnimet: Haavanoksa, Hopeapaju, Ikihonka, Koivukallio, Lepänniemi, Mustakuusi, Petäjälaakso, Pihlajalehto, Saarnipuu, Tammensola, Tuomisilta ja Vaahteravirta.

Lähteet

Digi- ja väestötietovirasto: Väestötietojärjestelmän suomalaisten nimiaineistot (rekisteritilanne 4.8.2024)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Luonnonvarakeskus: Kotimaiset puulajit(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Saarnisto, Petra: Havaintoja uudissukunimien sanastosta ja rakenteesta (Kielikello 1/2023)

Mikkonen, Pirjo – Paikkala, Sirkka 2000: Sukunimet. Otava.

Lisää luettavaa

Leibring, Katharina – Mattfolk, Leila 2024: Granlund, Björk och Eklind. Om träd i efternamn i Svenskfinland och Sverige (Träd i Sverige. Kulturhistoriska och samtida perspektiv; Institutet för språk och folkminnen)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Saarnisto, Petra: Hirvonen, Härkönen, Kokko ja moni muu (Kielikello 3/2021)