Tasavallan presidentti Tarja Halonen tuli vastaan siirtolapuutarhan hiekkatiellä. Mukanani olivat lapsenlapset; pysähdyttiin tien reunaan ja niiattiin. Kun sitten selitin, kuka vastaantulija oli, en sanonut presidentin nimeksi Taikku, Tarde, Tarja-Seta, Tarsa, Tartsa, Tartsi, Tarzan enkä Tavja. En myöskään Punatakki. Opin nämä pilkkanimet vasta Matti Wibergin Politiikan sanakirjasta. Tarpeellinen teos siis?

Erityisalan sanakirja on aina tervetullut teos: tieteen termipankkia rakennetaan parhaillaan, ja puoluepolitiikka kiinnostaa taas kansalaisia. Kirja on iso: 630 sanastosivulla on liki 12 000 hakusanaa. Niistä reilut 90 % on substantiiveja; adjektiiveja on 3 % ja verbejä ja partikkeleita molempia yhden prosentin verran. Erilaisia lauseita ja sanontoja on 5 % hakusanoista. Mukana ovat kaikki puolueittemme viime sotien jälkeiset vaalilauseet ja monien presidenttiehdokkaiden ja kansanedustajien myös. Latinan-, englannin-, ranskan- ja venäjänkielisiä ilmauksia samoin kuin lyhenteitä on runsaasti; lopussa on numeroilmauksia. Hakusanoja on politiikan, poliittisen ja yleisen historian, hallinnon, talouselämän, oikeustieteen alalta sekä sotilas- ja turvallisuusalalta; vähemmän esimerkiksi ympäristönsuojelusta ja sosiaalialalta, joskin jonkin verran on maahanmuuttosanastoa.

Mitä on tavoiteltu? EU-maiden, Euroopan maiden vai muidenkin maiden keskeisten hallintoelinten ja poliittisten ilmausten tarjoamista lukijalle? Miltä ajalta, mistä yhteyksistä ja minkä tason tai alan lukijalle? Esipuhe ei vastaa näihin kysymyksiin. Selittääkö muunkielisten ilmausten runsautta se, että Matti Wiberg on eurooppalaisen politiikantutkimuskonsortion ECPR:n jäsen ja sen parlamenttiryhmän johtaja? Toimittaja Kalevi Koukkunen puolestaan on klassisten kielten taitaja, tunnettu etymologi ja ensyklopedisti. Häntä voinee kiittää teoksen leksikografisesta ryhdistä.

Riittävän kunnioitettava olisi oman maankin politiikan ja poliittisen historian sanakirja. Siihen mahtuisivat selitteineen myös Hakaniemi ja Pitkäsilta ja vaikkapa Hurja-Hilja, Piikojen Miina, Moskovan ja Petroskoin Tiltu, CV, farisealaiset, lipilaarit, luovutuslakko, tannerilaisuus, pyrky ja noste, laitavasemmisto, äärioikeisto ja jokin naisjärjestökin Aseistakieltäytyjäliiton rinnalle. Mukaan voisi päästä myös poliittisia pakinoitsijoita, käsitteiksi muodostuneita julkaisuja yms.

Nyt voisi yleiskielisimpiä hakusanoja jättää pois (kauna, ottaa kantaa, yhteenotto). Monista ei kai ole hennottu luopua hyvien esimerkkien takia (ks. alempi palkkaluokka, kiistellä, kiistää, äly). Tilaa toisi myös se tekniikka, että muodostukseltaan itsestään selviä sanoja jäisi pois (despootti → despoottinen → despoottisesti, despoottisuus; itsevaltainen → itsevaltaisesti, itsevaltaisuus). Kaikista ei ole hykerryttäviä esimerkkejä.

Takakannessa ytimekkäiksi mainostetut selitykset ovat epätasaisia. Kynnysrahalla on 58 riviä selitystä, Irakgatella 52, mutta sanalla voima on selitteenä ”ainoa, jota kansainvälisessä politiikassa kunnioitetaan” ja sanalla polttoitsemurha ”esim. Jan Palach Tšekkoslovakiassa 1968 protestiksi”. Skandaalien kuvauksia on kosolti (mm. kikkelikortti, outo sivuluisu) ja yllättäen fysiikan ilmiöiden (ketsuppivaikutus) ja elokuvajuontenkin (presidentin vävy). Valtakunnanoikeusjutut on selostettu vuosia ja nimiä myöten, mutta sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittuja ei ole kannattanut luetella. Virka-asuntojen ja hallintorakennusten osoitteista puuttuvat vain postinumerot.

Monet hakusanojen selitteistä ovat kuitenkin liian suppeita valaistakseen sanan kaikkia merkityksiä, saati valistaakseen lukijaa. Useat ulkomaiset henkilöt ja heidän nimittelynsä tyyliin Nukkemestari ’Ne Win’, Tohtori bakteeri ’Rihab Taha’ lienevät lukijalle tuntemattomia. Jopa kaikkien henkilöiden asema ja kotimaa voitaisiin kertoa, tunnetuimmatkin kun käyvät unohdusta kohti. Jotkin seliteparit voisivat olla tasapainoisempia (lahtari ja punikki), jotkin selitteet kattavampia: ei meikäläinen ole vain taistolainen eikä sossu vain sosiaalitoimisto. Myös musta-, puna- ja sinipaita, risuparta ja veretön vallankumous tuovat mieleen useampia merkityksiä. Opettaakin voisi: laatia esityksen nuorsuomalaisista ja perustuslaillisista sekä edistysmielisistä, edistyspuolueesta ja liberaaleista.

Joidenkin hakusanojen taustatiedot voisivat olla täyteläisempiä. Mitkä ovat kolmen suuren hallituksen kolme suurta? Mikä on kolmen ja neljän a:n sosiaalidemokratian sisällöllinen ero? Kirja itse voisi pysyä oikeakielisellä neljän a:n tiellä. Monien latinaisten ilmausten sanasanaiset merkitykset on avattu ja kreikankielisten kirjoitusasut annettu. Syntysyiden ja -tarinoiden määrällä ei tietysti ole ylärajaa. Varsinkin kotoisten fraasien tallennus merkityksineen ja taustoineen olisi jatkossakin kulttuuriteko.

Arkisuuden ja halveksivuuden tyylimerkkejä on, mutta niukasti. Slangia ei ole merkitty. Tuskin esimerkiksi euroähly, dokkari, konklut, konsu, matskunorkko ja pässifisti kuitenkaan asiatyyliä ovat. Lyhenteissä tyylimerkintöjä ei ole lainkaan; lukija on monesti ymmällä.

Esimerkkien lähdemerkintöjä väliin on, väliin ei. Esipuhe on tältäkin osin vaiti. Helsingin Sanomat on aineistolähteenä valta-asemassa, mutta muitakin lehtiä, blogeja ja chatteja on seurattu.

Hakusanoissa on myös uudissanoja, sellaisia kuin kyselmys ’mielipidetiedustelu, gallup’, käytävisti ’lobbari, puolestaja, edunkärkkyjä’, päivälismi ’journalismi’. Vieras pääteaines tuntuu liittyvän johonkin suomen sanaan helposti, toiseen kankeammin.

Kirjan oikeinkirjoitus on hyvää tasoa. Paino- ja kielivirheiden lisäksi silmiin osuu vain parikymmentä virhetyyppiä (kuten Hare-Niemayerin → Haren–Niemayerin menetelmä, GATT:in → GATTin tai GATT:n, jeffersonialaisuus → jeffersonilaisuus). Eräät virheistä esiintyvät kuitenkin tiheään, mm. puolueiden nimien isoalkukirjaimisuus ja lyhennehakusanojen pisteettömyys paria lipsahdusta (?) lukuun ottamatta. Outoa on kapiteelikirjainten käyttö selitteiden ja lähteiden lyhenteissä, erityisesti ihmisten nimikirjaimissa (ks. keltainen lehdistö, Maantieteelle emme voi mitään, vrt. Maastrichtin sopimus).

Runsas pilkkanimistö ihmetyttää. Nimiä riittää enemmän kuin yksi sanaston joka sivulle. Semmoiset kuin Ajovaloihin jäänyt orava ’Alexander Stubb’, Viisi minuuttia suihku mukaan lukien ’Jaques Chirac’, you me go my room ’Timo Järvilahti’ ovat liian pitkiä käytettäviksi. Nimitysten luokittelu koululaishuumoriksi tekisi pilkkaa sen lajin parhaasta kukinnasta.

Vai pitääkö sanakirjojen nykyään hauskuttaa? Ovathan Alioppilas, Matti van Hanen, Urhologi ja Valokopio-Vilen hauskoja, mutta lukijan tekee epävarmaksi Politiikan sanakirjan vaihteleva Jekyll ja Hyde -toimituspolitiikka. Vakavassa sanakirjan tekemisessä on koetettu noudattaa Ajattele, kun kerran voit -politiikkaa. Siitä ei päästä, että toimitusperiaatteista viimeistelyyn asti kestävä huolellinen sanakirjatyö vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja työvoimaa.

Matti Wiberg 2011: Politiikan sanakirja. Inhorealistin versio. Toimittaja Kalevi Koukkunen. Siltala, Helsinki.