Kielenkäyttäjät ovat taitavia löytämään luovia keinoja merkitysten ilmaisemiseen. Usein hyvin pienillä keinoilla sanan sisältö saa jonkin uuden merkityspiirteen. Nykyisin puhutussa kielessä yleinen ilmaisutyyppi kotikoti, juostajuosta perustuu toiston tehoon. Saman sanan toistaminen on tiivis ja näppärä keino ilmaista jonkin tyypillisyyttä tai intensiteettiä: ruokaruoka on kunnon ruokaa – ateria eikä mikään välipala –, ja jos pelaapelaa, on tosissaan eikä vain vähän lämmittele.
Toistosanat ovat esimerkki puhutun kielen spontaanista kehityksestä. Spontaanius ei kuitenkaan riitä, kun tarvitaan ilmaisukeinoja yhä monimutkaisemmaksi käyvän elinympäristömme kuvaamiseen. Tietoista sanastotyötä onkin tehty Suomessa pitkään – jo Agricola sepitti uusia sanoja Raamattua kääntäessään –, mutta systemaattisemmin sanastoa on kehitetty 1800-luvulta alkaen. Tuolloin mm. lääkäriseura Duodecimin piirissä heräsi kiinnostus lääketieteen suomenkielisten termien kehittämiseen. Duodecimin työ jatkuu edelleen lääketieteen sanastolautakunnassa.
Hyviltä termeiltä vaaditaan paljon. Niiden on oltava mm. asiallisia, merkitykseltään täsmällisiä ja mahdollisimman läpinäkyviä. Täsmällisyyden vaatimuksen vuoksi termeistä tuleekin usein aika pitkiä. Moniosaiset yhdyssanat, kuten aivoverenkiertohäiriö, hengitysvaikeusoireyhtymä ja lääketieteen sanastolautakunnan tuore suositus rintaimplanttilymfooma, ovat kuitenkin läpinäkyviä ja käytössä toimivia. Leikkimielisen sanojen pituuskisan kärkisijoille sijoittuvatkin yleensä juuri erikoisalojen yhdyssanatermit, kuten pyyhkäisyelektronimikroskooppi ja kolmivaihekilowattituntimittari.
Kun termejä käytetään, on myös oltava tarkkana. Ei ole samantekevää, käyttääkö lääketieteellisessä tekstissä sanaa siirre vai siirto tai puhuuko lääkkeestä vai lääkityksestä. Termit voivat olla pinnalta katsoen lähekkäiset mutta merkitykseltään kuitenkin selvästi erilaiset. Siksi ne myös käyttäytyvät lauseessa eri tavoin: esimerkiksi ilmaus aloittaa lääke on tavallinen lääkärien teksteissä, mutta täsmällisempää olisi kuitenkin aloittaa lääkitys.
Omakielistä lääketieteen sanastoa tarvitsevat niin ammattilaiset kuin terveydenhuollon palvelujen käyttäjätkin. Mutta keitä nämä käyttäjät ovat, potilaita vai asiakkaita? Terveydenhuollon kielessä sana asiakas on yleistynyt ja osin korvannut potilaan. Näiden sanojen käyttökelpoisuudesta keskustellaan ajoittain. Mistä muutos johtuu, ja millaisia mielikuvia sanat synnyttävät?
Pienten sanojen ilmaisuvoima
Sujuvan kommunikaation ylläpitoon tarvitaan hyvien termien lisäksi muitakin elementtejä. Yhtä tärkeitä ovat puheen virrassa merkitykseltään vähäisiltä tuntuvat pienet sanat, sellaiset kuin joo, no, siis, aha, ai, jaa. Näiden pikkusanojen pieneen muotoon tuntuu tiivistyvän paljon erilaista ilmaisuvoimaa, mutta niiden täsmällisestä merkityksestä on vaikea saada kiinni. Ne ovat keskustelun osanottajille keino muodostaa yhteisymmärrystä siitä, mistä puhutaan, mitä tarkoitetaan ja mikä on yhteinen päämäärä. Ne rakentavat siis osaltaan puhetilanteen kokonaisuutta. Siksi esimerkiksi sanakirjassa näiden sanojen merkityksiä voi yleensä vain havainnollistaa käyttöyhteyksiä esittelemällä.
Jos tutkijalla on kuitenkin käytettävissään enemmän tilaa kuin tiiviin sanakirja-artikkelin verran, hän voi asettaa pikkusanan mikroskooppinsa linssin alle ja yrittää hahmottaa sen täsmällisempiä merkityksiä. Huolellisella lähiluvulla voidaan esimerkiksi selvittää, miksi haastateltavilla on tapana aloittaa vastauksensa haastattelijan kysymykseen sanalla no.
Yritykset ja erehdykset
Sanastotyön tulokset julkaistaan usein sanastoina tai sanakirjoina. Niiden hiotun pinnan alle jäävät piiloon pitkät keskustelut ja pohdinnat sekä mahdollisesti lukuisat hylätyt sanaehdotukset. 1800-luvulla, suomen kirjakielen kiivaassa kehitysvaiheessa, synnytettiin tuhansia uusia sanoja eri elämänaloille, mutta vain pieni osa näistä ehdotuksista vakiintui lopulta käyttöön. Esimerkiksi käsitteen ’aate’ ilmaisimiksi ehdotettiin nykykieleen vakiintuneen aate-sanan lisäksi sellaisia sanoja kuin yline, selinko, kaave ja ajatelmakaava.
1800-luvun uudissanaston vakiintumisprosessia on nyt mahdollista tarkastella yksityiskohtaisesti kielentutkija Martti Rapolan 1930–40-luvulla kokoamaan aineistoon perustuvan tietokannan avulla. Rapolan kokoelma on ainutlaatuinen juuri lähtökohtansa vuoksi. Se ei kuvaa vain lopputulosta – vakiintunutta sanastoa – vaan näyttää ne lukuisat yritykset, erehdykset ja monenkirjavat rönsyt, joita usein tarvitaan, ennen kuin ehdotusten joukosta lopulta valikoituu ja vakiintuu yksi. Matka on monesti yhtä tärkeä kuin päätepistekin.
Kiitos
Kuten monet teistä lukijoista jo tietävät, Kielikellon uuden numeron ilmestymisestä voi tilata itselleen muistutusviestin sähköpostiin. Tällaisia tilaajia Kielikellolla on nyt syksyllä 2019 jo yli 10 000. Kiitos!