Kommunikointia on monenlaista. Varmaan useimmilla meistä on kokemusta runsaasta ja rikkaasta kirjeenvaihdosta. Siis ystävien ja sukulaisten kesken eikä vain tilauksenvahvistuksia ja karhumakirjeitä. Tekstit vilisivät herkullisia maisemakuvauksia ja syvälle luotaavia luonneanalyysejä. Niissä pohdittiin omakohtaisia kokemuksia, elämän suuria kysymyksiä, siteerattiin runoja, tieteellisiä julkaisuja, taidearvosteluja ja lentäviä lauseita. Joukossa ehkä jokin hellyttävä tarrakuvakin tai omakätinen piirros. Tietokoneaikakaudella tällainen kirjailu saattoi jatkua täyttä päätä, jopa entistäkin helpommin, kun kiihkoisat lyöntivirheetkin tuli vaivattomasti korjattua.
Sitten astuttiin tekstarien valtakauteen. Vertailu entiseen on helppo suorittaa, kun nimenomaan sama entinen rikaskielinen kirjeenvaihtokaveri muuntuikin uuden kännykän myötä pih-pah-puh-tyypiksi. Säästeliäs sähkösanomainformointi on palannut entistäkin karummassa ja kituliaammassa muodossa.
”Olen V:lla, jäät lähd. H meni R:lle, tutkim., ysk., ahd., kok.toiv. pik. p. Kuissiell? Tul. A:n synt.päiv? Viet.U:n til.touk. K möi p.v. S:lle tapp., luus.yr.matk.pohj.not. voi hyv.”
Älköön arvoisa lukija hermostuko, jollei ymmärtänyt kaikkea. En ymmärtänyt minäkään, vaikka tunnen kirjoittajan ja olen ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa yli kymmenen vuotta. Toivottavasti kansallemme tiedottaminen ei jää tulevaisuudessa tuollaisen konekivääripapatuskielen varaan, kun jokin hätätilanne uhkaa: ydinvoimalaräjähdys, terroristihyökkäys, uusi vaarallinen kulkutautiepidemia jne.
Kunhan vain ei hätäkeskuksissakin jouduta miettimään entisen pikakirjoittajan tavoin, että mitä minä tuohon kirjoitinkaan. Arvellaan, että nykyajan kielet ovat saaneet alkunsa joistakin alkuihmisen örähdyksistä: aa-öö-ää-ööh. Siispä palaamme juurillemme. Siellä nuotion loimu ja karhuntaljan poimu, juu.
Ritv.liis.Harj…aa, rovan. kielt.op…ja
(Ritva-Liisa Harjumaa, rovaniemeläinen kieltenopettaja)