Yleisnimen ja erisnimen raja-alueille sijoittuvat merkkipäivien nimet, vieläpä eri kielten käytäntöä tarkastellen viikon päivien ja kuukausienkin nimet. Suomen kielessä viikon päivien ja kuukausien nimet ovat vakiintuneet yleisnimiin kuuluviksi. Niiden käyttö ei tuota kirjoittajille päänvaivaa: maanantaista sunnuntaihin kaikki päivien nimet alkavat pienellä kirjaimella ja samoin niin virallisten kuukausien nimet tammikuusta joulukuuhun kuin kansanomaisten kuiden nimet: mätäkuu, tuohikuu, mahlakuu, vaahtokuu, hankikuu ym. Vieraita kuukausien nimiä käsitellään suomenkielisessä tekstissä vastaavalla tavalla: juutalaiseen kalenteriin kuuluvat esimerkiksi adárkuu, nisánkuu, ijjárkuu, elúlkuu ja tišrikuu ja islamilaiseen esimerkiksi ramadán(kuu), muhárramkuu ja sáfarkuu (aksentilla on merkitty painollinen vokaali).
Vakiintuneita ovat käytöltään erityisten merkkipäivien nimet, sellaiset kuin uudenvuodenpäivä tai uusivuosi, loppiainen, laskiainen tai laskiaistiistai, kynttilänpäivä, tuhkakeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, pääsiäinen, helatorstai, helluntai, kolminaisuudenpäivä, ristinpäivä, etsikkopäivä, rukoussunnuntai, adventti, joulu, kaatuneiden muistopäivä, äitienpäivä, isänpäivä, aprillipäivä, unikeonpäivä, kekri, keyri tai köyri, itsenäisyyspäivä, kansainvälinen naistenpäivä. Pienen alkukirjaimen käyttö on näihin vakiintunut. Samoin ison kirjaimen käyttö ja sanaliitoiksi kirjoittaminen on itsestään selvää sellaisissa merkkipäivän nimissä, joissa alkuna on proprinen sana, esimerkiksi Kalevalan päivä, YK:n päivä, Suomen lipun päivä.
Päänvaivaa on sen sijaan ollut sellaisista merkkipäivien nimistä, joissa osana on etunimi. On näyttänyt olevan vaikea tehdä eroa, milloin kyseessä on nimipäivä Matin päivä, Marian päivä ja milloin päivännimi esimerkiksi sananparressa ”Kynttilästä kolme Mattiin/mattiin, Matista/matista neljä Maariaan/maariaan, Nämä käsitteet eivät ilmeisesti erota toisistaan riittävästi, niin että erilaiseen oikeinkirjoitukseen olisi todellinen peruste.
Erityisesti silloin kun etunimeä käytetään yksinään päivännimenä ilman sanaa päivä, pienellä kirjoittaminen näkyy olleen vaikeaa. Sellaisia esimerkkejä, joissa spontaanisti olisi kirjoitettu ”eskonpäivästä olaviin”, ei hevin löydy. Parissa kieleltään tarkistetussa merkkiteoksessa tämänlainen ratkaisu on kyllä systemaattisesti toteutettu. Mutta näitäkin teoksia siteerattaessa on usein taas pidetty parempana ”Eskonpäivästä Olaviin” -kirjoitustapaa.
Ison alkukirjaimen suosimiseen on osaltaan varmasti vaikuttanut se, että monia kansanomaisia merkkipäivien nimiä on käytetty sellaisissa personoinneissa kuin ”Simo siltoja tekee, Antti aisoilla ajaa” eli Simon päivän (28.10.) aikaan järvet jäätyvät, maa routii, Antin päivän (30.11.) aikoihin tulee rekikelit. Vastaavanlaisia personointitapauksia on paljon: ”Liisan (19.11.) liukkaat, Kaisan (25.11.) kaljamat”, ”Markku (25.4.) käelle kielen antaa”, ”Erkki (18.5.) einestä inuu, Urpaanuskin (25.5.) uikuttaa”, ”Heikki (19.1.) heinät jakaa, Erkki lehmät tappaa”.
Vaikea olisikin tajuta, että rinnakkaiset ilmaukset vaatisivat toisenlaista kirjoitustapaa. Esimerkkeinä tällaisista, suoraan päivää ilmaisevista sanonnoista olkoot seuraavat: ”Heikkinä karjan ruoka kahtia, ihmisen muona kolmia”, ”Pihti maahan Maariana (25.3.)”, ”Jos ei papu ole Vappuna (1.5.) maassa, ei se pauku Perttuna (24.8.) pohtimessa”.
Horjuvasta käytännöstä ja toistuvasta päänvaivasta pääsemiseksi merkkipäivien nimien kirjoittamistapoja on nimitoimistossa selvitetty ja sittemmin 29.5.1989 käsitelty suomen kielen lautakunnassa. Yhtäpitävään käytäntöön katsottiin päästävän varmimmin, kun merkkipäivien nimissä suositettavana kirjoitustapana pidetään etunimen kirjoittamista isolla alkukirjaimella: ”mikä Maariana malossa”. Milloin ilmaukseen kuuluu päivä-sana, kirjoitetaan osat sanaliittona, siis erikseen: Matin päivänä, Rikun päivänä, Markun päivänä.
Pieni, helposti hallittava poikkeus suositukseen täytyy tehdä. Juhannus ja juhannuspäivä, vappu ja vapunpäivä sekä mikkeli ja mikkelinpäivä ovat tällaisinaan käyttöön vakiintuneita eikä ole mitään syytä ruveta muuttamaan niiden kirjoittamista. Harva tulee nykyisin edes ajatelleeksi, että näidenkin juhlapäivien nimiin sisältyy etunimi. Suomen kielen lautakunta totesi lisäksi, että saattaa olla käyttöyhteyksiä, joissa on perusteltua kirjoittaa pienellä alkukirjaimella myös tapani. Tällaisia käyttötilanteita ovat esimerkiksi tapaninajo ’vanhan tavan mukainen rekiajelu Tapanin päivänä’ ja ajaa tapania ’ajella huviksi Tapanin päivänä’.
Muutamasta kansanomaisesta merkkipäivästä käytetään etunimen ohella määritteellistä rinnakkaisnimeä. Määrite erottaa toisistaan kaksi samannimistä eri vuodenaikoina ollutta merkkipäivää: talvi-Matin eli kevät-Matin (24.2.) syys-Matista (21.9.) ja heinä-Marian (2.7.) Mariasta eli Marian ilmestymispäivästä (25.3.). Määrite saattaa viitata myös merkkipäivän sisältöön: hiiva-Nuutti eli sakka-Nuutti (13.1.) on hankkinut määritteensä sillä, että silloin lopetettiin joulunvietto juomalla jouluoluiden loputkin. Toinen Nuutin eli Knutin päivä on ollut kesällä (10.7.), mutta se ei ole meillä kehittynyt yleiseksi merkkipäiväksi. Kevät- ja syys-Matilla on kummallakin ollut myös ajankohtaisiin töihin viittaava nimi. Sanottiin: ”Kevät-Matti sonta-Matti, syys-Matti mukula-Matti”, joka ilmaisi, että helmikuussa Matin päivän aikaan oli ryhdyttävä tekemään tunkioita pellolle ja syyskuun Mattina taas oli perunannosto työnä.
Nykykielen käytön kannalta näillä sakka-Nuutin tai syys-Matin nimillä ei ole merkitystä. Ilmaukset kuuluvat entisajan elämän kuvauksiin. Niissä kirjoitustapa on ollut samaan tapaan horjuvaa kuin muidenkin päivien nimissä. On kirjoitettu milloin ”hiivanuuttina”, milloin ”syys-Mattina”, milloin ”Heinä-Mariana”. Johdonmukaisinta olisi kirjoittaa nämä päivännimien erityisvivahteen antavat määritteet hiiva, sakka, syys, mukula ym. pienellä ja itse päivä isolla alkukirjaimella niin kuin muutoinkin: siis hiiva-Nuuttina kuten Nuuttina tai Nuutin päivänä, syys-Mattina kuten Mattina tai Matin päivänä.