Nimistöntutkimus eli onomastiikka kuuluu maamme yliopistojen kieliaineiden opintoihin vaihtelevassa määrin. Hyvin vaihteleva on myös onomastiikkaan perehtyneiden opettajavoimien määrä, ja siksi suuri osa alan opinnoista suoritettaneen kirjatentein. Puutteena on tähän asti kuitenkin ollut oppikirjaksi sopivan yleisesityksen puute. Sitä korjaamaan on nyt ilmestynyt Terhi Ainialan, Minna Saarelman ja Paula Sjöblomin yhteisvoimin kokoama teos Nimistöntutkimuksen perusteet. Esipuheessa kirjoittajat toteavat, että kirjan on tarkoitus palvella suomen kielen opiskelijoiden lisäksi myös muita lukijoita, jotka haluavat saada yleiskäsityksen nimistöntutkimuksen kohteista, keskeisistä teoreettisista kysymyksistä ja metodeista. Pyrkimyksenä on myös nimistöntutkimuksessa käytettävän terminologian täydentäminen ja vakiinnuttaminen; samalla teoksen on tarkoitus olla keskustelunavaus terminologiaa koskeville lisäpohdinnoille.

Jo kirjan päälukujen otsikoista saa melko hyvän käsityksen teoksen sisällöstä. Paula Sjöblom kirjoittaa nimistöntutkimuksen teoriasta ja kaupallisista nimistä, Terhi Ainiala tähänastisen tutkimuksen linjoista ja käytettävissä olevista lähdeaineistoista sekä paikannimistä ja Minna Saarelma henkilönnimistä, eläinten nimistä ja kirjallisuuden nimistä. Lukija tutustutetaan muun muassa paikannimien eriaikaisiin ja -kielisiin kerrostumiin, kaupunkinimistöön, afrikkalaisiin, aasialaisiin ja eurooppalaisiin henkilönnimisysteemeihin ja yritysnimiin.

Selvästi pisimpiä ovat henkilön- ja paikannimiä koskevat luvut, lyhimpiä taas eläinten ja kirjallisuuden nimiä käsittelevät. Tähän on luonnollinen historiallinen selitys: perinnäinen paikannimistö ja henkilönnimistö ovat nimistön tutkituimpia ryhmiä. Koska eri nimiryhmät ja niiden tutkimus eivät ole täysin irrallaan toisistaan eivätkä varsinkaan nimistöntutkimuksen teoriasta, päällekkäisyyksiä ja toistoa ei ole kokonaan pystytty välttämään. Toisaalta se on myös etu, varsinkin kun kysymyksessä on oppikirja. Etu on myös se, että koko kirjaa ei tarvitse lukea, jos etsii tietoa yksittäisen nimiryhmän – vaikkapa eläinten nimien – tutkimuksesta. Käyttökelpoisuutta hakuteoksena lisää myös kirjan lopussa oleva hakemisto. Tekstin lomaan on lisäksi sijoitettu tiiviitä tietopaketteja esimerkiksi sellaisista aiheista kuin filosofien käsityksiä erisnimien merkityksestä, nimistönhuolto, metonyymiset siirrynnäiset asutusnimistössä (esim. lammennimi Valkeinen tai niemennimi Koivuniemi talonnimenä), yritysnimen muotoon vaikuttavia asioita ja Ankkalinnan nimistöä.

Koska kirja on tekijöiden mukaan tarkoitettu ennen kaikkea oppimateriaaliksi, päälukujen lopussa on ideoita erilaisiksi keskustelunaiheiksi ja harjoitustehtäviksi. Vaikka kirjoittajia on kolme, lopputulos on sangen yhtenäinen. Pientä epätasaisuutta ainakin kirjoittajien tutkimusintressejä tunteva lukija on kuitenkin havaitsevinaan. Jokainen on tietenkin parhaimmillaan esitellessään omimpia alueitaan. Esimerkkinä tästä voisi mainita vaikkapa Paula Sjöblomin johdatuksen nimistöntutkimuksen teoreettiseen taustaan, joka on hyvin sulateltu, monipuolinen ja oppineisuudestaan huolimatta helposti omaksuttava. Eroja on myös lähdekirjallisuuden ja varsinkin lähdeviitteiden käytössä. Nimistöntutkimuksen perusteet kirjan tapaisen kokoomateoksen viittaustekniikan valinta on haasteellinen tehtävä, ja kirjoittajat näyttävätkin tehneen keskenään hieman erilaisia ratkaisuja. Paikannimiä käsittelevään lukuun olisin kaivannut viitteitä lisää. Kun esimerkiksi sivulla 136 käsitellään Tikkurilan kasviaiheista ryhmänimistöä, olisi syytä viitata Tiina Aallon Virittäjässä julkaistuun artikkeliin, koska sekä nimiesimerkit että esitellyt tutkimustulokset ovat siitä peräisin.

Kirjan yhtenä tavoitteena on tyydyttää eri alojen ammattilaisten nimistötiedon tarvetta. Näistä on esipuheessa mainittu muun muassa arkkitehdit, kaavoittajat, suunnittelijat ja papit. Teoksessa on yksiin kansiin koottuna tietoa Suomen etu- ja sukunimilaista sekä kaupallisiin nimiin liittyvästä lainsäädännöstä ja ohjeista. Arkkitehteja, kaavoittajia ja suunnittelijoita kiinnostanee etenkin virallista, suunniteltua nimistöä koskeva alaluku. On ilahduttavaa, että suunnitellut nimet ovat päässeet kirjaan mukaan, sillä ne alkavat olla ainakin taajamissa asuvien ihmisten tärkeintä käyttönimistöä. Lisäksi aihe on juuri nyt ajankohtainen: yhdistyvissä kunnissa joudutaan päällekkäisyyksien vuoksi muuttamaan runsaasti osoitenimiä. Ei siis ole samantekevää, miten nimiä suunnitellaan. Siitä syystä onkin valitettavaa, että juuri tähän lukuun on jäänyt pituuteensa nähden melkoinen määrä eriasteisia lapsuksia.

Suunnitelluista nimistä suuri osa on ns. kaavanimiä; kaavanimillä tarkoitetaan asemakaavaan suunniteltuja tai siinä vahvistettuja paikannimiä – joita kaupunginosien nimet eivät ole, toisin kuin kirjassa esitetään. Asemakaavoja taas tehdään muuallekin kuin kaupunkialueille, ja toisaalta myös kaupungeissa on kaavoittamattomia alueita, joihin kuitenkin on välttämätöntä suunnitella osoitenimiä. Alueen perinnäisten paikannimien pitäisi olla kaikkialla nimistönsuunnittelun tärkeimpänä lähtökohtana; tätä seikkaa ei voi liiaksi korostaa. Yleensä uuteen taajamaan tarvitaan kuitenkin niin paljon nimiä, että perinnäiset paikannimet loppuvat kesken. Sen vuoksi hämmästyttää kirjoittajan näkemys, että viljelysnimiä ja pienen piirin käytössä olevia nimiä ei suunnittelussa hyödynnettäisi tai pitäisi hyödyntää. Jossain niitä saatetaan hylkiäkin, mutta suositeltavaa se ei ole. Nykysuuntauksena näyttää muutenkin olevan, että ryhmänimiin turvaudutaan aivan liian herkästi – jopa ensimmäisenä tai ainoana vaihtoehtona. Usein tämä johtuu tiedon puutteesta, ja nimistöntutkimuksen oppikirjassa olisi ollut hyvä korjata asiaa. Nyt muisto- ja ryhmänimet korostuvat tekstissä perinnäisen nimistön kustannuksella. Kuvaava on väite, että Helsingissä olisi laadittu ryhmänimien luokittelu suunnittelun avuksi – itse asiassa (Espoossa ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa laadittu) luokittelu on tarkoitettu avuksi jo olemassa olevan aihepiirinimistön tutkimiseen, ei uusien nimien suunnitteluun. Nimistönsuunnittelu on kirjassa tietenkin vain pieni sivujuonne. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että painotuotteeseen päässyttä pidetään usein ohjeena. Siksi tämäntyyppisten aiheiden käsittelyssä tulisi olla erityisen tarkka.

Kritiikistä huolimatta Nimistöntutkimuksen perusteet kirjan tekijät ansaitsevat lämpimän kiitoksen. Vaatii paljon rohkeutta ja vielä enemmän työtä koota tieteenalan ensimmäinen suomenkielinen oppikirja. Tällaista teosta on kaivattu kauan, ja oletan sen jo nyt kuuluvan monen yliopiston tutkintovaatimuksiin tai kirjatenttivaihtoehtoihin. Kun kirja lisäksi on kieleltään sujuva ja aiheeltaan kiintoisa, uskoisin muidenkin kuin kielen ammattilaisten lukevan sitä ilokseen.

Terhi Ainiala, Minna Saarelma ja Paula Sjöblom, Nimistöntutkimuksen perusteet. Tietolipas 221. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2008.