Norjan kielilautakunnalla – Norsk språkrådilla – on muutaman viime vuoden ajan ollut käynnissä norjan kielen historiassa ainutlaatuinen kampanja, joka on ollut sekä dramaattinen että monitahoinen. Projektin nimi on Aksjonen for språklig miljøvern – en holdningskampanje mot unødvendig og uheldig bruk av engelsk i norsk (Kielellisen ympäristön suojelu – asennekampanja tarpeetonta ja epäsuotavaa englannin kielen käyttöä vastaan).

Historiallista taustaa

Suomen tavoin myös Norja oli satoja vuosia naapurimaan vallan alla, ja suomen kielen tavoin myös norjan kieli joutui näin toisen kielen vaikutukselle alttiiksi. Kummassakin maassa syntyi 1800-luvulla järjestäytyneitä liikkeitä, joiden tavoitteena oli vähvistaa kansan käyttämän kielen asemaa. Norjassa kansankielen puolustajat valitsivat kaksi eri tietä. Tuloksena syntyi kaksi kielimuotoa: murteisiin pohjautuva uusnorja (nynorsk) sekä norjalaistettuun tanskan kirjakieleen perustuva kirjanorja (bokmål). Näiden kahden kielimuodon vastakkainasettelu on määrännyt kielipolitiikan suunnan. Kielikysymys on synnyttänyt paljon katkeruutta, mutta samalla ongelmat ovat vilkastuttaneet keskustelua ja saaneet ihmiset tietoisiksi kielestään.

Kielellinen kahtiajako on osin heijastunut myös sosiaaliseen ja poliittiseen jakautumiseen. Suomen tavoin myös Norjalla on vankka tasa-arvoisuuden perinne. Stortinget – Norjan suurkäräjät – on yli sadan vuoden ajan ollut myös kielipoliittisen taistelun areenana, ja siellä on päätetty suurista kielenohjailuhankkeista. Tunnetuimpia ovat tällä vuosisadalla toteutetut suuret ortografiareformit. Tavoitteena oli pitkään uus- ja kirjanorjan yhdistäminen.

Norjalla on eräänlaisen ”kielilaboratorion” maine. Se on länsieurooppalainen maa, mutta sillä ei kuitenkaan ole yhtenäistä kirjakieltä. Eri kielimuotojen käyttö on vapaata; esimerkiksi suurkäräjien puhujankorokkeelta voi kuulla puhuttavan myös murretta. Tämän kielellisen tilanteen voi nähdä olevan yhteydessä kielenohjailuperinteeseen. Kieli ei ole ”itse ohjannut itseään”; normeista on keskusteltu ahkerasti.

Tämä tausta selittänee, miksi Aksjonen for språklig miljøvern -projekti toteutettiin juuri Norjassa. Dansk Sprognævnin (Tanskan kielilautakunnan) jäsenen Erik Hansenin mukaan tällainen kampanja ei olisi mahdollinen Tanskassa. (Hansen esitti näkemyksensä Tanskan soveltavan kielitieteen yhdistyksen vuosikokouksessa toukokuussa 1991.) Samanlaista kampanjaa yritettiin Ruotsissa vuonna 1987, mutta se keskeytettiin. Kielipolitiikaltaan Norja muistuttaakin ehkä enemmän Islantia ja Färsaaria – ja kenties Suomea – kuin Tanskaa ja Ruotsia.

Englannin kielen vaikutus norjaan

Norjan kielen voidaan sanoa joutuneen englannin kielen vaikutukselle alttiiksi vasta tällä vuosisadalla. Englannin vaikutus – joka näkyy lähinnä lainasanojen lisääntymisenä – on voimistunut vuosien mittaan; varsinaisesti kehitys pääsi vauhtiin sodan jälkeen. Näyttää siltä, että viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana englanti on valloittanut uusia alueita. Esimerkiksi elokuvien yhteydessä saatetaan esittää täysin englanninkielisiä mainoksia, ja niitä näkee toisinaan myös lehdissä ja ulkomainoksissa.

Kehitykseen ovat vaikuttaneet monet seikat, joista useimmat ovat yhteisiä monille läntisen Euroopan maille. Tunnussanoja ovat kaupungistuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen, suurpoliittiset suhteet, viestintävälineet, yhteiskunnan tieteellistyminen ja teknistyminen, nuorisokulttuurin läpimurto, mainonnan merkityksen kasvaminen sekä Yhdysvalloista omaksutut kulttuuriset ja poliittiset vaikutteet. Norjassa englannin asemaa on vahvistanut myös Pohjanmeren öljyntuotantoteollisuus, joka on jo parinkymmenen vuoden ajan ollut arvostettu ja merkittävä teollisuudenala.

”Herääminen”

Englannin kielen vaikutusta on Norjan lehdistössä pohdittu 1980-luvun puolivälistä lähtien. Se että englanti vaikuttaa norjan kieleen, ei ollut mikään uusi asia. Vaikutus oli kuitenkin alkanut levitä entistä laajemmalle alueelle. Ironista kyllä, uusien englantilaisperäisten sanojen ”maahantuojat” (usein mainosmiehet ja -naiset) kysyvät kielilautakunnalta neuvoa uudissanojensa oikeinkirjoituksesta.

Monet ovat kiinnittäneet huomiota erityisesti ortografisiin anglismeihin. Ne ovat yleisiä etenkin yritysten nimissä, nimikilvissä ym. Esimerkiksi nimen Drammen’s Hytta (käytössä oleva nimi) korrekti norjalainen kirjoitusasu olisi Drammenshytta. Nimeen sisältyy kolme tavanomaista anglismityyppiä: väärä ison alkukirjaimen käyttö, yhdyssanan erilleen kirjoittaminen sekä heittomerkin englantilaistyylinen käyttö. Englannin käyttö liikkeiden nimissä sekä mainoskilvissä – joita voidaan kutsua kielellis-visuaaliseksi ympäristöksi – on ollut kaiken kaikkiaan hyvin silmäänpistävää. Ajatus kielellis-visuaalisesta ympäristöstä on ollut perustana ilmaukselle ”kielellisen ympäristön suojelu”. Ilmausta on kritisoitu siitä, että se synnyttää toisaalta puhtauteen ja toisaalta saastumiseen liittyviä mielteitä.

Jossakin vaiheessa kehitys näyttää alkavan kiihtyä omalla painollaan. Tätä osoittaa esimerkiksi se, että viime vuosina on useille suosituille, vanhastaan norjankielisille sarjakuville annettu uusi, englanninkielinen nimi. (Esimerkiksi Pusur-kissa on nykyisin Garfield ja Lynvingenistä on tullut Batman.) Norjalaiset mainostajat hyödyntävät markkinoinnissa yhä enemmän amerikkalaista elämäntyyliä ja kulttuuria. Kymmenen vuotta sitten se olisi tuskin ollut mahdollista.

Yhä tavallisempaa on myös se, että englanninkielisten elokuvien nimet jätetään kääntämättä. (Elokuva voi kyllä saada yksinkertaisemman englanninkielisen nimen Esimerkiksi elokuvasta ”Gleaming the Cube” tehtiin Norjassa ”Skate or die”!) Tämä on huomionarvoista, sillä tapa saattaa tulevaisuudessa uhata norjan asemaa elokuvien kielenä.

Kielilautakunta ja anglonorja

Norjan kielilautakunta perustettiin vuonna 1971. Sanastotyötä pidettiin alusta lähtien tärkeänä, ja varsin pian käynnistettiinkin öljyteollisuuden ja tietojenkäsittelyalan sanastohankkeet. 1970-luvun lopulta lähtien kielilautakunta on seurannut kriittisesti anglismien lisääntymistä yleiskielessä.

Anglismeja vastaan taisteltiin pitkään kirjeitse: jos jokin yritys käytti esimerkiksi työpaikkailmoituksissaan englantia, sille lähetettiin moittivansävyinen kirje. (Näin esimerkiksi silloin, kun hotelli etsi palvelukseensa Food and Service Manageria.) Tulos oli kuitenkin laiha.

Työtä monella rintamalla

Englannin kielen leviämisestä keskusteltiin vuonna 1987 Norjan kielilautakunnan vuosikokouksessa. Tällöin lautakunta päätti ryhtyä toimimaan systemaattisesti kehitystä vastaan. Lautakunta sai myöhemmin päätökselleen tukea myös poliittiselta taholta, ja ehdotettiin, että toiminnassa keskityttäisiin asennekasvatukseen. Viime vuosina työhön on saatu lisävaroja Norjan kulttuuriministeriöltä. Norjan hallitus on liittänyt työn valtion pitkäaikaishankkeiden joukkoon.

Kampanjan toimintasuunnitelma muotoutui vuonna 1989. Jo varhaisista vaiheista alkaen oli selvää, että työtä olisi tehtävä monella taholla samanaikaisesti. Erityisen tärkeinä pidettiin kahta kohderyhmää: kaupan parissa työskenteleviä ja nuorisoa. Vuodesta 1990 lähtien on myös valtion tiedotuspalvelu (Statens informasjonstjeneste) avustanut työtä sekä taloudellisesti että käytännön toimin. Taloudellista tukea on saatu lisäksi joiltakin yksityisiltä kannattajilta.

Käytännön toteutuksessa ovat avustaneet mainonnan ammattilaiset. On suunniteltu tarroja liimattaviksi esimerkiksi tietokoneisiin ja autonikkunoihin sekä rintanappeja ja julisteita – kaikki sekä kirja- että uusnorjaksi. On kokeiltu myös iskulauseiden (”Sano se norjaksi”; ”Käytä päätäsi – puhu norjaa”) ja asiallisen argumentoinnin yhdistämistä.

Liike-elämä

Liike-elämää pidetään usein ”suurena Saatanana”, koko anglomanian äitinä ja isänä. Käsitys on liian yleistävä, vaikka mainonta onkin merkittävä anglismien lähde. Kaupan ammattilaiset tähdentävät, että suurin osa alalla toimivista on tavallisia ihmisiä, jotka pyrkivät pysymään kaidalla tiellä ja olisivat kiitollisia saadessaan neuvoja ja opastusta. Kielilautakunta on kuitenkin aina pitänyt kaupallisella alalla työskenteleviä avainryhmänä. Englannin käyttö mainoksissa ja markkinoinnissa perustuu suurelta osin ennakkoluuloihin.

Keväällä 1990 kampanjasta tiedotettiin suurimmissa lehdissä. Ilmoitukseen oli liitetty kuponki, jolla sai tilata Språknytt-lehden erikoisnumeron 2/90 sekä tarran. Yhteydenottoja tuli satoja. Tämän määrän perusteella mitattuna tempaus onnistui hyvin. Sillä tavoitettiin sellaisia ihmisiä, joista voi tulla tärkeitä kampanjan puolestapuhujia.

Syksyllä 1991 järjestettiin uusi ilmoituskampanja. Sitä silmällä pitäen kielilautakunta julkaisi erityisen liike-elämän palveluksessa työskenteleville suunnatun esitteen, joka käsittelee kieltä ja kielenhuoltoa. Näkökulma on kansainvälistymisessä ja norjan kielen asemaan kohdistuvassa uhassa.

Vuonna 1991 on alettu jakaa diplomeja palkinnoksi hyvästä nimenvalinnasta. Diplomi on tarkoitettu tunnustukseksi liikemaailman ammattilaisille, jotka tavanomaisten englantilaisten nimien sijasta valitsevat hauskoja, hyvää mielikuvitusta osoittavia ja kauniita norjalaisia nimiä. Sanoma on seuraava: ”Anna kampaamosi nimeksi mieluummin Vill-lokk (’villi kihara’) kuin Hair Design!”

Diplomien avulla pyritään vaikuttamaan positiivisesti. Kielilautakunnan mielestä juuri nimet ovat ongelma. Negatiivisten vaikutuskeinojen käyttöä – risujen jakamista – on haluttu välttää. Samoin on vältetty sellaisia kontekstistaan irrotettuja iskulauseita, jotka voidaan ymmärtää väärin, esimerkiksi ”Käytä päätäsi – puhu norjaa”. Näin siksi, että saamelaisten ja kveenien rinnalle Norjaan on 70-luvun jälkeen syntynyt monia uusia vähemmistökulttuureita.

Nuoriso

Nuoret ovat tärkeä kohderyhmä ensinnäkin siksi, että nuorisokulttuuri omaksuu vaikutteita Yhdysvalloista, ja toiseksi siksi, että mainosenglanti on suunnattu pääasiassa nuorisolle. Nykypäivän nuoret ovat huomisen aikuisia.

Heti kampanjan alkuvaiheissa, tammikuussa 1990, aloitettiin yhteistyö Norjan yleisradion kanssa. Suositun nuoriso-ohjelman yhtenä vakituisena osana alettiin toimittaa eräänlaista ”kieliradiota”: kuuntelijoille julistettiin kilpailu, jossa oli tarkoitus keksiä hyviä norjalaisia sanoja englantilaisten tilalle. Pääpalkintona oli sanakirjoja. Tällä tavalla anglonorjateema tuli monelle tutuksi.

Pääasiallinen vaikutuskeino oli kuitenkin nuorille tehty, koulukäyttöön tarkoitettu vihko, jonka nimi on ”Ja till norsk”. Se sisältää tehtäviä, asiatietoa ja poleemisia väitteitä. Syksyllä 1990 vihkoja lähetettiin kouluihin yhteensä 125 000 ja syksyllä 1991 vielä 20 000 lisää. Vihko on myöhemminkin ollut kysytty, ja se on innoittanut koululaisia kirjoittamaan lautakunnalle. Kielilautakunta pitää toimintatapaa hyvin onnistuneena.

Norjan opetusministeriö antoi vihkolle suosituksensa, ja muilta kouluviranomaisilta saatiin tukea lähetyskuluihin. Vihkoa mainostettiin opettajien ammattilehdissä sekä yhdessä koululaislehdessä.

Muut kohderyhmät

Tiettyjen kohderyhmien lisäksi on pyritty tavoittamaan myös suuri yleisö. Jotta kampanja saisi virallisen leiman, se avattiin lehdistötilaisuudella, jossa pääpuheenvuoron käytti kulttuuriministeriön edustaja.

Jokaisen kampanjan onnistumisen kannalta on tärkeää, että yleisö saadaan heti vedetyksi mukaan toimintaan. Kielilautakunta lähettikin jo hyvissä ajoin koko joukon kirjeitä eri tahoille – järjestöille, yrityksille ja laitoksille – ja myöhemmin kirjeitä on täydennetty muulla kampanjaa esittelevällä materiaalilla. Språknytt-lehti on kertonut lukijoilleen kampanjan vaiheista. Kielilautakunnan jäsenet osallistuvat englantilais-amerikkalaisia vaikutteita käsitteleviin kokouksiin ja konferensseihin, ja heitä haastatellaan tiedotusvälineissä. Lisäksi on edelleen lähetetty huomautuskirjeitä tarpeettomana pidetyn englannin käytöstä.

Kampanjaa on esitelty televisiossa valtion tiedotuspalvelun (Statens informasjonstjeneste) tekemässä tiedotusohjelmassa. Lisäksi kampanja on mainittu erilaisissa TV- ja radio-ohjelmissa sekä Norjan yleisradion että yksityisillä kanavilla. Kielilautakunnan puoleen on käännytty sekä kirjeitse että puhelimitse. Kampanjasta on kerrottu pohjoismaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa tiedotusvälineissä.

Vastoinkäymisiäkin on ollut. Esimerkiksi suurimmat viikkolehdet kieltäytyivät kirjoittamasta kampanjasta. Se ei tullut yllätyksenä, sillä nämä lehdet ovat noudattaneet jokseenkin yhdenmukaista linjaa. Sponsorointipyyntöihin vastasivat kielteisesti myös Statoil ja muutama muu suuri valtionyhtiö.

Kielilautakunnan perustelut

Englannin kielen vastustus on kielipoliittinen kannanotto, josta kaikki eivät ole yksimielisiä. Kantaa voi perustella monella tavalla, ja sitä voi edistää eri tavoin.

Englannin kielen esiinmarssi on maailmanlaajuinen ilmiö, mutta ei kuitenkaan mikään luonnonlaki. Englannin käyttö on laajasti katsottuna seurausta kansainvälisestä kaupankäynnistä, ja sitä on tuettu budjettivaroin. Englannin kieli kansainvälistää, vapauttaa, yhdistää, rajoittaa ja sortaa samanaikaisesti.

Pitäisikö kielilautakunnan tarttua syihin vai seurauksiin, lietsoa kulttuuritaistelua vai puuttua konkreettisiin kielenkäytön kysymyksiin? Pitäisikö keskustelussa painottaa käytännöllisiä, demokraattisia, sosiaalisia vai kansallisia näkökohtia? Pitäisikö käsitellä yksittäisiä sanoja vai koko kielen asemaa?

Strategia kehittyi osittain kampanjan aikana. Aluksi keskityttiin liikkeiden nimiin ja nimikilpiin. Myöhemmin painopiste on siirtynyt omakielisen sanaston luomiseen ja laajempiin yhteiskunnallisiin näkökohtiin.

Kielilautakunnan tärkeimmät argumentit ovat olleet seuraavat: On tärkeää torjua kielellis-kulttuurista alemmuudentunnetta. Monen norjalaisen englannin kielen taito ei sitä paitsi ole kovinkaan hyvä. Englantilaiset lainasanat, jos niitä on runsaasti, aiheuttavat helposti sekaannusta kielen järjestelmässä. Luovuus ja mielikuvitus pääsevät parhaiten esiin omassa äidinkielessä; vieraan kielen käyttö rajoittaa ilmaisumahdollisuuksia.

Reaktiot ja kritiikki

Lehdistössä keskusteltiin anglonorjasta jo ennen kuin kielilautakunta käynnisti kampanjansa, josta keskustelu sai sitten uutta puhtia. Keskustelun sävy oli kansanomainen, ja mielipiteet kävivät ristiin. Kampanjaa käsiteltiin pitkään lähinnä paikallis- ja aluelehdissä, joista monet tukivat sitä mutta eräät olivat vastaan. Jos asiaa kysytään norjalaisilta suoraan, he luultavasti asettuvat anglonorjakampanjan taakse. Käytännössä monet suhtautuvat kuitenkin englantilaisvaikutteisiin myönteisesti.

Kielentutkijoiden kommentit ovat olleet skeptisiä. On vaikea sanoa, johtuuko tämä asenne tieteellisestä suhtautumisesta, liberaalista asenteesta vai molemmista. Kriitikot painottavat sitä, että englannin kielen vaikutuksen tutkimus ei ole ajan tasalla. Tämä on totta, mutta puutteita ollaan korjaamassa. Kielilautakunta pyysi aikanaan valtion tukea eräälle tutkimushankkeelle mutta sai kielteisen vastauksen. Vastaavanlainen hanke on nyt meneillään Oslon yliopistossa.

Arviointi

Kielipoliittiset toimet hukkuvat usein yleiseen markkinahumuun. Julkisuudesta on tullut eräänlainen tori, jolla yksityisten markkinoiden lisäksi on tarjolla kullekin ajalle ominaisia julkisia ja puolijulkisia asennekampanjoita. Kielilautakunnan anglonorjan vastaisen kampanjan ulottuvuutta ei pidä yliarvioida. Suurin osa norjalaisista ei ole koskaan kuullut siitä. Äidinkielen tulevaisuudesta virinnyt keskustelu lienee kuitenkin paras mahdollinen lopputulos. Tätä keskustelua lautakunnan piirissä on odotettu; sitä voidaan hyvin pitää työn yhtenä päämääränä.

Kampanjaa aiotaan jatkaa. EY-keskustelu on herännyt Norjassa syksyn 1991 aikana, ja vuoden 1994 talviolympiakisat Lillehammerissa ajankohtaistavat liike-elämän tavoitteiden ja kansallisen kulttuurin turvaamisen välisen ristiriidan. Ilmapiiri on suotuisa anglonorjaa koskevan keskustelun käymiseksi tulevaisuudessa. Hallitus on painottanut tarvetta ”turvata norjan kielen ja kirjallisen kulttuurin asema sekä vahvistaa sitä” uudessa tiedonvälitystilanteessa (lainaus pitkän aikavälin ohjelmasta), ja kulttuuriministeri vahvisti eräässä viimekeväisessä televisio-ohjelmassa ministeriön kannattavan kielilautakunnan kampanjaa.

Näiden puheiden uskottavuutta heikentää kuitenkin se, että samanaikaisesti eräs valtionyhtiö mainostaa itseään englanniksi Norjassa. Valtio esiintyy tässä ristiriitaisesti. Kysymys siitä, kuka ohjaa kehitystä, on tärkeä. Kuuluuko tulevaisuus kieliliberalisteille, kielenohjaajille vai molemmille?