”Meänkieli, meän voimakhain kulttuurinkantaja, häätyy saa’a kokohnaan tunnustetuksi ja saa’a tukea ja resyrsiä ette se säilyy ja kehittyy vielä 2000-luvulaki.” Tämä on katkelma Met-aviisi-nimisen lehden viime vuoden ensimmäisen numeron pääkirjoituksesta, jonka on kirjoittanut Torvald Pääjärvi. Suomalainen ehkä ajattelee näytteen olevan jotain pohjoista murretta, joka viimeaikaisen murreinnostuksen turvin on päässyt kirjoitettuun muotoon. Näyte edustaa kuitenkin meänkieltä, yhtä Ruotsin viidestä vähemmistökielestä.
Taustaa
Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsi menetti Suomen Venäjälle. Pohjoisessa Ruotsin ja Venäjän rajaksi tulivat Tornion- ja Muonionjoki, ja tämä merkitsi yhtenäisen kieli- ja kulttuurialueen jakautumista kahteen valtakuntaan. Tornionjokivarsihan oli tuolloin pääosin pelkästään suomenkielistä, ja suomen kielen puhuma-alue ulottui Jällivaaraan ja Kiirunaan saakka. Pohjoisessa monet kylät olivat myös kaksikielisiä, eli niissä puhuttiin rinnan suomea ja saamea, paikoin kolmantena kielenä oli myös ruotsi tai sen omaleimainen murre, joka tunnetaan nimellä överkalixmålet.
Pohjois-Ruotsin suomenkielisten alkutaival uudessa valtiollisessa tilanteessa oli vähemmistönäkökulmasta melko hyvä, ja esimerkiksi kouluopetusta annettiin suomeksi. Vuonna 1875 perustettiin Haaparantaan alakansakoulunopettajaseminaari, jonka senkin opetuskielenä oli aluksi suomi. 1800-luvun lopussa Ruotsin valtiovallan suhtautuminen pohjoiseen suomenkieliseen vähemmistöön kuitenkin muuttui, kun alueen strateginen merkitys kasvoi. Suomenkielisten ajateltiin nyt mahdollisessa konfliktilanteessa olevan ehkä solidaarisia Venäjälle, jonka lähialueilla puhuttiin samaa kieltä. Niinpä vuosisadan loppupuolella aloitettiin ruotsalaistamistoimet, joiden seurauksena esimerkiksi suomenkielinen kouluopetus lakkasi kokonaan. Perustettiin myös niin sanottu työtupalaitos, eli suomenkieliset lapset eristettiin perheistään viikon ajaksi työtuville, joissa sai käyttää vain ruotsia kuten koulussakin. Suomen puhumisesta annettiin jopa fyysisiä rangaistuksia.
Kodeissa suomen kieli kuitenkin säilyi, ja jonkin verran luettiin myös suomenkielistä kirjallisuutta. Erityisesti kirkon piirissä suomi pysyi käytössä silloinkin, kun sitä ei muualla juuri voinut julkisesti käyttää. Mielenkiintoinen osuus suomen säilymisessä on lestadiolaisella herätysliikkeellä, jolla on merkittävä asema alueella. Jällivaaralainen Harriet Pekkari kirjoittaakin Met-aviisin tämän vuoden ensimmäisessä numerossa: ”Meänkieli on laestaatialaisuuen pyhä kieli, lingua sacra. Sillon ko Laestadius, joka osasi ruottia ja saamea alusta jo, tuli Karesuanthoon, niin hään oppi puhuhmaan sitä kieltä, mitä ’lantalaiset’ puhuit, meänkieltä”. Toiseen maailmansotaan saakka julkinen suhtautuminen suomen kieleen oli hyvin nihkeä, eikä tilannetta ainakaan parantanut 1920- ja 30-lukujen Suur-Suomi-ideologia.
Käänne suomen kielen asemassa tapahtui vasta 1950-luvulla, jolloin Ruotsin kouluylihallitus määräsi, että lapsia ei enää saanut kieltää puhumasta äidinkieltään. Lukuvuonna 1970–1971 suomi tuli lähes sadan vuoden tauon jälkeen taas kouluaineeksi. Opetuksessa ilmeni kuitenkin heti ongelmia: suomen yleiskieli oli täysin vierasta lapsille, jotka kotona olivat oppineet Tornionjokivarren murretta, ja muualla he taas olivat olleet tekemisissä vain ruotsin kanssa, joka oli kaiken virallisen ja julkisen toiminnan kieli. Ratkaisuksi löydettiin se, että lapsille alettiin opettaa sitä kieltä, joka oli heidän todellinen äidinkielensä. Tulokset paranivatkin heti, ja lukuvuonna 1988–1989 Pohjois-Ruotsin kouluissa opiskeli jo 2 392 lasta sellaista kielimuotoa, jota oli alettu kutsua nimellä meänkieli (käytetään myös kirjoitustapaa meän kieli). Suomalais-ugrilaiset kirjakielet olivat saaneet joukkoonsa uuden jäsenen.
Meänkielen varsinaista puhuma-aluetta ovat Ruotsin viisi pohjoisinta kuntaa eli Haaparanta, Övertorneå eli Ruotsin Ylitornio, Pajala, Kiiruna ja Jällivaara (kartta). Meänkielen tunnetuimpiin tutkijoihin ja aktivisteihin kuuluva Birger Winsa arvelee, että näissä kunnissa kielen puhujia on noin 20 000–35 000 ja suunnilleen 15 000–25 000 asuu alueen ulkopuolella. Termi meänkieli viittaa siis Pohjois-Ruotsin suomalaismurteisiin, joita oikeastaan on kaksi ryhmää, Tornionjokivarren murre ja Jällivaaran murre, ja jotka poikkeavat selvästi toisistaan. Joskus olen kuullut myös Suomen-puoleisen Tornionjokivarren asukkaiden haluavan lukeutua meänkielen puhujiin.
Kieli vai murre?
Joskus on vaikea päättää, onko kyseessä kaksi eri kieltä vai pelkästään murretta. Esimerkiksi karjalan kieltä nimitettiin varsinkin ennen toista maailmansotaa suomen kielen itäkarjalaiseksi murteeksi. Totta onkin, että suomalaiselle ei yleensä tuota mitään vaikeutta ymmärtää esimerkiksi vienankarjalaisia murteita. Toisaalta poliittisista syistä nykyään mieluummin puhutaan karjalasta omana kielenään. Kielten ja murteiden erottelussa voidaankin käyttää kahta erotuskriteeriä, kielitieteellistä ja poliittista. Meänkielen kohdalla väittelyä kielestä ja murteesta on käyty pitkään. Kielitieteellisen kriteerin mukaan meänkieli on selvästi suomen murre, nimittäin suomalainen yleensä ymmärtää meänkieltä varsin hyvin, etenkin sen takia, että hän on koulussa opiskellut ruotsia eikä meänkielen runsas ruotsalaisvaikutus siksi tuota hankaluuksia. Poliittisen kriteerin mukaan meänkieltä taas voidaan pitää omana kielenään. Puhutaanhan sitä eri valtion alueella, ja ennen kaikkea sen puhujilla itsellään on halua erottautua yleissuomen puhujista. Tähän on monia syitä.
Kielen statuksen hyväksymisellä on meänkielen puhujille suuri merkitys heidän identiteettinsä kannalta. Pitkään jatkunut ruotsalaistaminen on nimittäin vienyt meänkielisiltä itsetunnon. Monet vanhemmat eivät ole enää halunneet opettaa lapsilleen omaa kieltään, koska ruotsalainen yhteiskunta on sen kieltänyt eikä se toisaalta ole ollut kunnon suomeakaan. He ovat kokeneet, että heidän puhumansa kieli ei varsinaisesti ole edes mikään oikea kieli. Olen itse alueella murrenauhoituksia tehdessäni kuullut useastikin paikallisten nimittävän kieltään ”paskasuomeksi”. Se, että meänkieli on virallisesti tunnustettu vähemmistökieli, antaa vihdoinkin arvon sen puhujille ja heidän kulttuurilleen. Onhan kieli kulttuurin ”voimakhain kantaja”, kuten Torvald Pääjärvi tämän kirjoituksen alussa olevassa lainauksessa sanoo. Tämän kautta määriteltynä meänkieli varmasti onkin oma kielensä. Tuskinpa kukaan haluaa kiistää tornionjokilaaksolaisten oikeutta omaan kulttuuriin ja vahvaan identiteettiin.
Kielellisesti meänkieli on osa suomen peräpohjalaisia murteita. Näitä puhutaan paitsi Pohjois-Suomessa Lapin läänin alueella ja mainituissa kunnissa Ruotsin Länsipohjassa myös Ruijassa Pohjois-Norjassa. Murteiston selkein tuntomerkki lienee ns. jälkitavujen h, joka näkyy edellä olevissa sitaateissakin esimerkiksi sellaisissa tapauksissa kuin kokohnaan, voimakhain, Karesuanthoon, puhuhmaan. Muita näiden murteiden tunnuspiirteitä ovat mm. persoonapronominit mie ja sie, yleissuomen d:n sijalla on kato (esim. saa’a), geminaattalikvidat (esim. l) ovat tietyin ehdoin lyhentyneet (2000-luvula), ts-yhtymän sijalla on tt (ruottia) ja monikon 3. persoonan muotojen imperfektissä pääte on pelkkä t (puhuit). Kaikki nämä ovat myös Suomen puolen murteissa esiintyviä piirteitä, ja osa niistä on lisäksi tunnettu hyvinkin laajalti.
Lähes kahdensadan vuoden pituinen erillinen valtiollinen historia on kuitenkin muovannut meänkieltä jo omaankin suuntaansa. Erityisesti tämä tuntuu sanastossa, jossa on paljon nuoria ruotsalaislainoja. Vaikka suomalainenkin tuntee esimerkiksi sanan resurssi, huomaa Pääjärven kirjoituasusta resyrsi, mistä suunnasta tuo sana meänkieleen on kotiutunut. Ruotsi on vaikuttanut syvästi myös kielen rakenteisiin, esimerkiksi Harriet Pekkarin käyttämä ilmaus alusta jo on tuskin muuta kuin suora käännös ruotsin rakenteesta redan från början. Toisaalta meänkieli on säilyttänyt sellaista vanhaa sanastoa, joka suomen puolen murteissakin on ollut tunnettua mutta nyttemmin väistynyt. Hyvä esimerkki tästä on häätyä-verbi (’täytyä’), joka esiintyy alun lainauksessa. Tämän verbin erikoislaatuun kuuluu vielä se, että toisin kuin suomalainen täytyä-verbi, se taipuu persoonissa. Meidän täytyy mennä kuuluisi siis meänkieleksi met häymä mennä.
Meänkielellä ilmestyy kirjallisuutta
Uuden kirjakielen synnyssä on aina paljon työtä ja ratkaistavia ongelmia. Tällä hetkellä keskustellaan kovasti eri kirjoitustavoista ja siitä, mitkä muodot tulisi ottaa kirjakieleen (esim. puhumhaan vai puhuhmaan). Lisäksi pohditaan, mitkä sanat olisi otettava ruotsista, mitä taas olisi perustettava meänkieleen itseensä. Suunnannäyttäjiä ovat monen kirjakielen kehityksessä olleet ensimmäiset kyseisellä kielellä julkaistut tekstit ja käännökset. Eurooppalaisten kansalliskielten historiassa raamatunkäännöksillä on ollut keskeinen sija. Kirjailija ja pappi Bengt Pohjanen, tunnettu meänkielen kehittäjä ja puolestapuhuja, onkin jo meänkielentänyt osia Uudesta testamentista. Markuksen evankeliumi (Tule Leevi följhyyn) ilmestyi vuonna 1988 ja Johanneksen evankeliumi 1994 (Älä sie, vaimo, tähhään tuki).
Uusi kirjakieli tarvitsee tietysti myös kieliopin ja sanakirjan. Nämäkin on jo ehditty tehdä. Bengt Pohjanen on yhdessä Matti Kentän kanssa julkaissut vuonna 1996 teoksen nimeltä Meänkielen kramatiikki. Kenttä on yhdessä Tukholman yliopiston suomen kielen professorin, syntyperäisen meänkielen puhujan Erling Wanden kanssa toimittanut Meän kielen sanakirjan vuonna 1992. Omaleimainen Jällivaaran murre on tarvinnut vielä oman sanakirjansa, jonka Birger Winsa julkaisi samana vuonna.
Meänkieltä käytetään kirjallisesti myös paljoon muuhun. Keskeinen meänkielisten äänitorvi on jo mainittu aikakauslehti Met-aviisi, jonka taustayhteisö on Svenska Tornedalingars Riksförbund – Tornionlaaksolaiset, STR-T. Myös kaunokirjallisuutta julkaistaan. Tästä mainittakoon esimerkkinä Ann-Kristin Lundströmin upea rakkausromaani Halut heinäkuussa (1987). On myös olemassa meänkielistä teatteritoimintaa ja radiolähetyksiä, ja vuonna 1988 perustettiin meänkielisen kulttuurin edistäjäksi Meän akateemi, Academia Tornedaliensis.
Lopuksi
Meänkielen nousu kirjoitetuksi kieleksi, jolla on virallisen vähemmistökielen asema, on yksi ilmentymä siitä kehityksestä, jonka tuloksena vähemmistökansojen ja -kielten oikeudet ovat Euroopassa tulleet yhä selkeämmin esille. Ei ole lopulta niinkään merkitystä sillä, onko toisen puhuma kieli pelkkä murre vai erillinen oma kielensä, vaan juuri sillä, tunnustammeko toisten oikeuden omaan identiteettiin ja kulttuuriin. Ruotsissa on uuden vähemmistökielilain ansiosta otettu pitkä askel kohti kielellisten ihmisoikeuksien toteutumista. Suurimman työn ovat kuitenkin tehneet meänkielen kehittäjät ja ennen muuta käyttäjät, jotka ovat onnistuneet pitämään oman kielensä ruotsalaistamistoimienkin aikana. Bengt Pohjanen onkin sanonut, että meänkieli on pieni kieli, jolla tehdään isoja asioita.
Harri Mantila on Oulun yliopiston suomen kielen professori.
Kirjallisuutta
Kenttä, Matti & Pohjanen, Bengt 1996: Meänkielen kramatiikki. Kaamos förlaaki.
Kenttä, Matti & Wande, Erling 1992: Meän kielen sanakirja. Kaamos förlaaki.
Lämsä, Taina 1991: Meän kieli. Suomen kieli Ruotsin Länsipohjassa. Pro gradu -työ, Oulun yliopisto.
Meän kieltä. Kirjotuksia meän kielelä (toim. Matti Kenttä ja Albert Pekkari). Tornedalica Nr 43, 1986.
Wande, Erling 1982: Ruotsin Tornionlaakson suomi ja sen ominaispiirteet. – Suomen kieli Ruotsissa. Suomen kieli Tornionlaaksossa (toim. Sulo Huovinen). Norden-yhdistys, suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Tukholma.
Winsa, Birger 1998: Language attitudes and social identity. Oppression and revival of a minority language in Sweden. Applied linguistics association of Australia. Occasional paper no 17, Canberra.