Kysymys: Entisaikojen hallitsijat puhuivat itsestään me-muodossa tähän tapaan: ” Me Aleksanteri I teemme tiettäväksi – –.” Jos verbi on liittomuodossa (esim. on tehnyt, ovat tehneet), onko verbirakenteen jälkiosa yksikkö- vai monikkomuotoinen? Yhtä ihmistä teititeltäessähän käytetään yksikköä: Te olette tehnyt, olette päättänyt.
Vastaus: Entisten hallitsijoiden itsestään käyttämää me-monikkoa kutsutaan majesteetin monikoksi. Näin monikkoa käytetään esimerkiksi Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksessa vuonna 1809:
” ME ALEXANDER I. Jumalan Armosta, Kejsari ja Itzewaldias yli koko Ryssänmaan etc. etc. etc. Suuri Ruhtinas Suomen maasa etc. etc. etc. Teemme tiettäwäxi: Että sitte kuin ME Sen Korkeimman edeskatzomisesta olemma ottaneet Suuren Ruhtinan-maan Suomen hallituxemme ala, olemma ME tämän kautta tahtoneet wahwistaa ja kiinittää Maasa olewan Christillisen Opin ja perustuslait – – . Suuremmaxi wisseydexi olemma ME tämän Wakutus-Kirjan MEIDÄN omalla kädellämme ala kirjoittaneet. Annettu Bårgåsa sinä 15. (27.) päiwänä Maalis-Kuusa 1809.” (http://lib.eduskunta.fi/Resource.phx/kirjasto/arkisto/historiallisia-dokumentteja/hallitsijavakuutus.htx(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun))
Majesteetin monikossa liittomuodon jälkiosakin siis on monikkomuotoinen, vaikka puhujana on vain yksi ihminen: olemme ottaneet, olemme tahtoneet. Yhtä ihmistä teititeltäessä jälkiosa sen sijaan on yksikkömuotoinen: Te olette ottanut, tahtonut.
Hallitsijoiden tapa käyttää itsestään me-muotoa on peräisin Itä-Rooman keisarihovista. Alun perin me-muodolla viitattiin paitsi hallitsijaan itseensä myös hänen hoviinsa, eli me-pronomini viittasi useaan ihmiseen. Myöhemmin tapa vakiintui vain yhteyksiin, joissa hallitsija puhuu itsestään. – Nykykielessä yhteen puhujaan viittaava me elää leikillisenä mm. pakinoitsijoiden teksteissä: Olemme antaneet kertoa itsellemme, että – –.
Monikon ensimmäisellä persoonalla on muutama muukin käyttöyhteys, joissa sitä käytetään vain yhtä ihmistä tarkoitettaessa. Etenkin vanhemmassa tieteellisessä tekstissä on ollut tapana, että kirjoittaja käyttää itsestään puhuessaan monikon ensimmäistä persoonaa: Seuraavassa tarkastelemme esimerkkiä lähemmin. Me-muoto on tässä yhteydessä toisaalta myös kirjoittajan keino ottaa lukija mukaan: Kuten edellä olemme havainneet – –. Nykyisin tällainen me-muodon käyttö on tutkimustekstissä harvinaista. Sen sijaan käytetään – kirjoittajittain ja oppiainekohtaisesti vaihdellen – joko passiivia (seuraavassa tarkastellaan) tai minä-muotoa (seuraavassa tarkastelen).
Niin sanotussa hoivakielessä monikon ensimmäistä persoonaa käytetään puhuteltaessa potilasta: Nyt me pyyhimme vähän suuta! Miten me voimme tänään? Nykyisin passiivi lienee syrjäyttänyt monikon ensimmäisen persoonan hoivakielessäkin: Nyt pyyhitään suuta! Miten täällä voidaan tänään?
Lähde: Yli-Vakkuri, Valma 1986: Suomen kieliopillisten muotojen toissijainen käyttö. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 28. S. 99–101.