Suomi, sen kansa ja kieli ovat innoittaneet toimittaja Ville Elorannan ja professori Jaakko Leinon kokoamaan kirjan Suomen itsenäisyyden merkkivuodeksi. Tekijät ovat suomen kielen lautakunnan jäseniä, Leino sen puheenjohtaja. Nyt ei kysytä, mitä muut kielestämme ajattelevat, vaan kerrotaan, mitä suomalaiset ovat siitä ajatelleet: mitä saaneet selville, mitä uskoneet, mitä halunneet uskoa.

Aiheet ulottuvat Twitter-viestien kielitekniikasta suomalais-ugrilaisten kielten alkukotiin Koillis-Euroopassa. Kirjan mukaan valtaosa esi-isistämme on tullut nykyisen Suomen alueelle aikaisemmin ja eri suunnalta kuin suomen kieli. Geenistömme on idästä, lännestä ja etelästä, ja silti olemme yksi Euroopan homogeenisimmista kansoista.

Suomen kielen aseman vakiinnutti Agricolan tuotanto vaikkakin kuninkaan vallan vahvistamiseksi. Mahtoiko Ruotsin Itämaan kielioppi ilmestyä samasta syystä ennen ruotsin kielioppia? Vuoden 1642 Biblia oli puolestaan käännöskomitean suursaavutus kielenhuollonkin alalla. 1800- ja 1900-luvulla kielimiehiä oli jo runsaasti eikä keskinäisiltä riidoilta vältytty.

Sukunimistä opimme, että kymmenen yleisimmän joukossa on kahdeksan nen-loppuista. Sukunimen teki pakolliseksi laki vuonna 1921, aviomiehen nimen pakollisuuden naiselta poisti laki vuonna 1986. Sitä kirja ei kerro, moniko lapsi nykyisin saa isän sukunimen, moniko äidin.

Paikannimet ovat kovia pähkinöitä. Niissä piilee yllättävää oman ja muiden kielten historiaa

Paikannimet ovat kovia pähkinöitä. Niissä piilee yllättävää oman ja muiden kielten historiaa. Paikannimiä on Kotimaisten kielten keskuksen arkistossa noin 2,7 miljoonaa. Siinä mietittäväksi luku niille, jotka kysyvät, montako sanaa suomen kielessä on, ja päätyvät ehkä Nykysuomen sanakirjan noin 206 000 hakusanaan.

Sentyyppiset yritysnimet kuin Destia, Trafi, EläkeTapiola tai POP Pankki saavat kirjassa huutia. Näiden mukakielisten luomusten merkitys on monesti yhtä epäselvä kuin politiikan uudissanojen, ja osan kirjoitusasu rikkoo oikeinkirjoitussääntöjä. Todellisiin lainasanoihin kirja kehottaa suhtautumaan tyynesti; niitä on aina tullut uusien asioiden mukana. Englannin käytön uhkaava paine on kuitenkin hyvä huomata.

Koululaisia teos säälii kielioppikäsitteiden opetuksen uhreina. Sijamuotojen tankkaus turhauttaa. Onko kuitenkaan vakavaa tiedon alaa ilman määriteltyjä käsitteitä ja niiden nimiksi vakiintuneita termejä? Ei ole tapana kauhistella luonnontieteiden oppisanastoja eikä vieraiden kielten kaasuksia ja deklinaatioita. Vanhan liiton naisena opettaisin ainakin genetiivin, essiivin ja partitiivin. Nehän tarjoavat vartalot, joihin lyhenteiden ja numeroiden päätteet liitetään. Pitäkööt Tenavat oikeinkirjoituskilpailunsa, meillä on monikäyttöiset sijamuodot ja vain muutama ääntämisestä eroava kirjoitustapa; niistä rajageminaatio kirjassakin.

Lukija saa tietoa myös Suomen vanhimmista sanomalehdistä, sanakirjoista, kääntämisestä, uutiskielestä, muoti-ilmauksista, Raamatusta karanneista kielikuvista, sanojen merkitysten kuvallistumisesta ja unohtumisesta, viron ”riskisanoista”, Helsingin slangista ja nuorison kirjoitusmuodista sekä vanhimmista ja varmimmista alapääilmauksista.

Suomen kieli on puhujilleen tärkeä osa kansallista identiteettiä. Kansalaisten kielitietoisuus on tutkitusti näkynyt mm. Kotuksen puhelinneuvonnassa moninkertaisena kielikysymysten määränä verrattuna Ruotsiin ja Norjaan. Sivistyksen, maan itsenäisyyden ja kielen yhteys on kirjassa nostettu monessa kohtaa kauniisti esille. Piikkopaitainen kansa on puhunut suomea kauan, ja oppineet ohjailleet sitä myöhemmin salonkikelpoiseksi yleiskieleksi. Tämän kirjan kirjoittajien lempeässä otteessa suomi on suostunut kertomaan omista vaiheistaan.

Otsikon sitaatti on laulusta Synnyinmaan laulu (C. Hansen, suom. sanat Maija Konttinen).

Eloranta, Ville – Leino, Jaakko: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet. Gaudeamus, Helsinki 2017.