Balttilaiset kielet kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka piirissä niiden lähisukulaisia ovat slaavilaiset kielet. Vanhoja sukulaisyhteyksiä on myös toisaalta germaanisiin kieliin ja toisaalta albaniaan. Nykyään puhuttavia balttilaisia kieliä on kaksi, liettua ja latvia. Ne muodostavat balttilaisten kielten itäisen ryhmän ja ovat toisilleen erittäin läheistä sukua, historiallisessa mielessä useimmissa tapauksissa suorastaan identtiset. Lähinnä latviassa tapahtuneiden foneettisten muutosten ja sanastollisen eriytymisen vuoksi ne kuitenkin nykyään eroavat toisistaan jopa hieman enemmän kuin suomi ja viro, joten keskinäinen ymmärtäminen on mahdotonta.

Aikaisemmin balttilaisia kieliä on puhuttu paljon laajemmalla alueella, mistä ovat todisteena mm. balttilaiset vesistönimet eli hydronyymit. Näiden hydronyymien alue ulottuu idässä Moskovaan ja etelässä Kiovaan saakka. Lännessä balttilainen alue on levinnyt Varsovan porteille ja Veikselin alajuoksun yli.

Nimeltä tunnetaan useita sukupuuttoon kuolleita balttilaiskieliä. Kirjallisia muistomerkkejä (kaksi käsin kirjoitettua sanaluetteloa ja kolme painettua katekismuksenkäännöstä) on säilynyt muinaispreussista, joka kuoli sukupuuttoon noin vuonna 1700. Länsibalttilaiseen ryhmään kuuluneesta muinaispreussista on säilynyt myös runsaasti henkilön- ja paikannimiä. Pelkästään tällaista nimistömateriaalia ja jonkin verran substraattisanastoa (valta-asemaan päässeessä kielessä sailynyttä kadonneen kielen vaikutusta) on säilynyt muista nimeltä tunnetuista balttilaiskielistä, nimittäin kuurista, zemgalista, seelistä, jatvingista ja galindista.

On lisäksi oletettava, että on ollut joukko balttilaisia kielimuotoja, joiden nimiäkään ei ole säilynyt. Kuuria on puhuttu nykyisen Latvian ja Liettuan länsiosissa, seeliä ja zemgalia Keski-Latviassa ja osittain Pohjois-Liettuassa. Nämä kielet ovat sulautuneet latviaan ja liettuaan. Jatvingia on puhuttu muinaispreussilaisten ja liettualaisten välimaastossa. Tätä kieltä on usein pidetty muinaispreussin murteena. Galindeina tunnetaan toisaalta eräs ilmeisesti muinaispreussilainen heimo ja toisaalta vielä historiallisena aikana Moskovan lähellä asunut balttilaisryhmä.

Nykyään puhuttavissa balttilaisissa kielissä ulkopuolisen silmiin helposti pistävä piirre on s-loppuisten sanojen runsaus. Tämä johtuu osaksi siitä, että vanhakantaisissa balttilaisissa kielissä ovat säilyneet eräiden taajaan käytettyjen sijojen vanhat indoeurooppalaiset päätteet, jotka loppuivat s:ään. Tähän vaikuttaa lisäksi se, että balttilaisissa kielissä maskuliiniset henkilönnimet, myös ulkomaiset, ovat kielisysteemin vaatimuksesta käytännössä melkein aina s-päätteisiä. Liettuan presidentti on Vytautas Landsbergis, Latvian presidentti itse asiassa venäläisestä nimestään huolimatta Anatolijs Gorbunovs. Oma edesmennyt presidenttimme oli liettualaisittain Urhas Kekonenas.

Balttilaisissa kielissä on paljon erilaisia sananmuodostussuffikseja eli johtimia. Erityisen huomiota herättäviä ovat runsaslukuiset ja taajaan käytetyt deminutiivi-, hyväily- ja halvennussuffiksit. Näiden käytössä balttilaiset kielet (ainakin liettua) päihittävät reilusti esimerkiksi venäjän. Mainitsemisen arvoinen on myös genetiivin hyvin runsas esiintyminen. Sen käyttö vastaa pitkälti suomen genetiivin ja partitiivin käyttöä.

Liettua (puhujia koko maailmassa noin 3 400 000, Yhdysvalloissa noin 400 000) on kaikista nykyään puhuttavista indoeurooppalaisista kielistä ylivoimaisesti vanhakantaisin. Kuuluisa ranskalainen kielentutkija Antoine Meillet on sanonut, että jos joku haluaa tietää, minkälainen on ollut indoeurooppalainen kantakieli, hänen täytyy mennä pellolle kuuntelemaan, kuinka liettualainen talonpoika puhuu.

Äänteellisessä suhteessa liettua on monella tapaa alkuperäisemmällä kannalla kuin esimerkiksi 2000 vuotta sitten käytetty klassinen latina. Alkuperäiset pitkät ja lyhyet vokaalit samoin kuin vanhat diftongit ovat liettuassa säilyneet, ja tästä johtuu, että taivutuksessa ja sananmuodostuksessa esiintyvä indoeurooppalainen ablautsysteemi on liettuassa edelleen elävä (latinassa jo kuollut) ja hämmästyttävän produktiivinen. Liettua on muutenkin säilyttänyt vanhan indoeurooppalaisen kielityypin. Sijoja on seitsemän: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi. Lisäksi murteissa tavataan sekundaariset paikallissijat adessiivi, allatiivi ja illatiivi. Illatiivia käytetään jonkin verran kirjakielessäkin. Yksinkertaisia aikamuotoja on neljä: preesens, preteriti, imperfekti ja futuuri. Lisäksi on runsaasti partisiippien avulla muodostettuja liittomuotoja, joiden käyttö muistuttaa suuresti suomen vastaavaa käyttöä, mm. perfektiä ja pluskvamperfektia.

Liettuassa on myös suomen lauseenvastikkeiden tapaisia partisiippirakenteita. Erikoinen on niin sanottu modus relativus, jota käytetään epäsuorassa esityksessä ja silloin, kun puhuja esittää toiselta kuulemaansa. Murteissa tunnetaan duaali eli kaksikko, joka oli jonkin verran käytössä vielä 1930-luvun kirjakielessä. Verbillä on vain yksi 3. persoona, jota siis käytetään yksikössä ja monikossa (sekä duaalissa). Neutrisuku on kadonnut substantiivin taivutuksesta, mutta se tavataan tietyissä tapauksissa adjektiiveilla, kun niitä käytetään predikatiiveina.

Liettua on säilyttänyt runsaasti vanhoja indoeurooppalaisia sanavartaloita, joiden avulla voidaan tutkia indoeurooppalaisten sanojen semantiikkaa. Liettuan merkitys indoeurooppalaisten kielten etymologisessa tutkimuksessa onkin keskeinen. Liettuan sanastossa on lähinnä valkovenäläisiä ja puolalaisia lainasanoja. Murteet jaetaan kahteen pääryhmään: aukštaitilaisiin eli yläliettualaisiin (puhutaan idässä ja etelässä) sekä žemaitilaisiin eli alaliettualaisiin murteisiin (lännessä). Žemaitilaismurteissa on kuurilaista substraattia. Indoeurooppalainen liikkuva painotus on säilynyt liettuassa, toisin sanoen samankin sanan eri taivutusmuodoissa paino sijaitsee yleisesti eri tavuilla. Samoin on säilynyt kaksi vanhaa tavupainoa eli intonaatiota, jotka kuuluvat ulkomaalaisenkin korvaan selvästi diftongeja äännettäessä (liettuassa diftongeihin luetaan myös niin sanotut sekadiftongit eli vokaalin ja likvidan tai nasaalin yhtymät, siis esimerkiksi al, ar, am, an, ir, ul).

Kaikki konsonantit ääntyvät liettuassa etuvokaalin edellä liudentuneina. Takavokaalin ja konsonantin välissä käytetään liudennuksen ilmaisijana i:tä, esimerkiksi Vilnius ’Vilna’ ääntyy V'iln´us. Vokaalien pituus merkitään liettuassa hyvin epäjohdonmukaisesti. Pitkän ī:n merkkinä on y, pitkän suppean ē:n merkkinä ė, pitkän ō:n merkkinä pelkkä o, pitkän ū:n merkkinä ū. Painollisessa asemassa myös a ja e ääntyvät useimmiten pitkinä, mutta tätä ei ilmaista normaalikirjoituksessa. Kirjaimet ą, ę, į, ų ovat vanhoja nasaalivokaaleiden merkkejä, jotka nasaaliuden kadottua nykyään äännetään vastaavina pitkinä vokaaleina. Täten toisaalta į ja y, toisaalta ų ja ū ääntyvät aivan samalla tavalla. Painollisessa asemassa avoin e ääntyy suunnilleen siten kuin suomen pitkä ää tai joskus kuten pitkä ā, jota edeltävä konsonantti on liudentunut. Konsonanttimerkeistä c ääntyy ts:nä, č taas tš:nä. Muita tarkkeilla merkittyjä konsonantteja ovat š ja ž.

Latvia eli lätti (puhujia noin 1 400 000) on liettuaan verrattuna muuttunut suuresti. Silti sitäkin voidaan indoeurooppalaisessa mittakaavassa pitää hyvin vanhakantaisena kielenä. Kielen nimityksistä suosittelen latvia-termin käyttöä, koska siihen ei liity negatiivisia mielleyhtymiä. Suomessa on aikaisemmin puhuttu yleisesti lätistä ja lätin kielestä, ja virossa on edelleen yksinomaisesti käytössa ”läti keel”. Itä-Latvian roomalaiskatolinen väestö on ajoittain, ainakin 1730–1865 ja 1904–1959, käyttänyt omaa sikäläisille murteille perustuvaa kirjakieltä latgalia. Latgaliksi julkaisevat kirjallisuutta myös emigrantit.

Latvia on balttilainen sekakieli, sillä varsinaisen latvian lisäksi se koostuu kuurilaisista, zemgalilaisista ja seeliläisistä aineksista. Huomattava vaikutus kieleen on ollut myös latvialaistuneilla liiviläisillä. Murteet jaetaan kolmeen pääryhmään: taamilaisiin (joissa on voimakas itämerensuomalaisen liivin vaikutus) sekä keski- ja ylälatvialaisiin murteisiin.

Latvian äänteet ja muodot palautuvat yleensä sellaisiin, jotka vielä nykyäänkin ovat liettuassa käytössä. Sanapaino on lähes aina ensimmäisellä tavulla, mikä on varmaankin itämerensuomalaista vaikutusta. Saman vaikutuksen ansioksi on ehkä laskettava myös äännekehitys š, ž > s, z. Sanojen lopputavujen lyhyet vokaalit ovat kadonneet (paitsi u) ja pitkät vokaalit lyhentyneet, diftongit monoftongiutuneet. Neutrisuku on kokonaan kadonnut, duaalia ei tavata edes murteissa. Liettuan tapaan sijoja on seitsemän, verbillä on vain yksi 3. persoona. Kirjakielessä on kolme intonaatiota,
joista kuuluisa katkointonaatio on tosin käymässä harvinaiseksi. Latviassakin on modus relativus, jonka muodostus ja käyttö poikkeavat liettuasta.

Latvian erikoisuus on niin sanottu debitiivi, jā-etuliitteellä muodostettu verbimuoto, joka ilmaisee pakkoa. Latviassa on hyvin runsaasti saksalaisia lainoja, joita kieleen on omaksuttu 1200-luvulta alkaen. Aluksi ne olivat alasaksalaisia, myöhemmät lainat taas ovat yleissaksalaista perua. Saksan syvälle käyvä vaikutus näkyy myös latvian syntaksissa ja fraseologiassa.

Mikäli intonaatiot jätetään ottamatta huomioon, latvian ääntäminen on suomalaiselle suhteellisen helppoa. Konsonantit eivät liudennu etuvokaalien edellä kuten liettuassa, joka kuulostaa puhuttuna ”slaavilaisemmalta”. Vaikeahkoja äänteitä ovat voimakkaasti liudentuneet g ja k, joiden merkkeina ovat ģ (Ģ) ja ķ. Tärkeä ääntämisseikka,jota ei oteta huomioon oikeinkirjoituksessa, on se, että esimerkiksi kaksitavuisissa sanoissa soinnittomat konsonantit kahdentuvat lyhyiden vokaalien välissä. Täten lapa ’lehti’ ääntyy lappa, upe ’joki’ uppe, aka ’kaivo’ akka, mati ’hiukset’ matti, asa ’terävä’ assa ja aša ’nopea’ ašša. Vokaaleista e ja pitkä ē ääntyvät seuraavan tavun takavokaalin edellä kuten suomen ä ja ää, mikäli niiden edellä ei ole liudentunut t, š, ž, č tai dž. Oppikirjoissa niiden merkkeinä ovat tällöin usein ȩ ja ȩ̄

Muut vokaalit ääntyvät kuten Suomessa, paitsi o, joka ääntyy diftongina uo tai ua (ääntämistä kuvaamaan sopisi myös triftongi uoa). Vanhemmassa oikeinkirjoituksessa (ja tieteellisessä ortografiassa vieläkin) tämän äänteen merkkinä oli diftongi uo. Vokaalin pituus latviassa ilmaistaan vokaalimerkin yläpuolelle asetetulla vaakasuoralla viivalla: ā ē, ī, ū. Liudennuksen merkkinä on konsonantin ala-, joskus yläpuolelle merkitty hakanen ģ (Ģ), ķ, ļ, ņ, ŗ. Viimeksi mainittu on aika harvinainen eikä esiinny uusimmassa kirjakielessä. Kuten liettuassakin ääntyy c ts:nä ja č tš:nä. Muita ”hattukirjaimia” ovat š ja ž.