Suomen kielen tulevaisuus on yksi yleisönosastopalstojen kestoaiheista. Jotkut kysyvät huolissaan, miksi kirjakieli rappeutuu. Toiset ihmettelevät, miksi englannin annetaan vallata liikaa alaa ja syödä suomemme suihinsa, siinä missä kolmannet ovat huolissaan koukeroisen viranomaiskielen aiheuttamista ymmärtämisongelmista.

Tällaisten kysymysten äärellä ollaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijan Vesa Heikkisen ja Oulun yliopiston suomen kielen professorin Harri Mantilan kirjoittamassa kirjassa Kielemme kohtalo (Gaudeamus 2011). Teoksessa syvennytään ajankohtaisiin kielipoliittisiin puheenaiheisiin, esitellään suomen kielen nykytilaa ja suomalaista kielimaisemaa sekä pohditaan kielemme tulevaisuutta eri näkökulmista.

Kirjoittajat paneutuvat tiedotusvälineissä viime vuosina käytyyn kielenhuoltokeskusteluun ja pohtivat, mistä pelot suomen rappeutumisesta johtuvat. Huolta voivat herättää esimerkiksi tapakulttuurin muutokset tai julkisen puheen muuttuminen aiempaa arkisemmaksi. Kielen rappeutumisesta puhuttaessa jää usein myös epäselväksi, mikä on se suomen kieli, jota huoli koskee. Kirjoitettu ja puhuttu suomi eroavat toisistaan, ja kielessä on alueellista, tyylillistä ja tilanteista vaihtelua. Viime kädessä jokainen puhuja puhuu jollain tavalla murrettua suomea. Eheä suomi elää ainoastaan oppikirjoissa ja kielioppaissa; vaihtelu ja muutos ovat kuuluneet kieleemme aina. Normitetun yleiskielen yhtenä tehtävänä on tarjota yhteinen kielen malli, jota vasten vaihtelua voi peilata.

Heikkinen ja Mantila korostavat, että syytä huoleen suomen kielen tulevaisuudesta ei ole: kielemme pysyy elinvoimaisena eikä ole lähelläkään kuolemaa. He eivät kiellä kuitenkaan sitä, etteikö  myös uhkia olisi olemassa. Englanti vaikuttaa suomen kielen sanastoon, nimistöön ja rakenteeseen sekä koko kielenkäyttökulttuuriin ja maailman kokemiseen. Sen vaikutukset eivät ole pelkästään kielteisiä: esimerkiksi lainasanat monipuolistavat ja rikastuttavat kieltä. Huolestuttavaa on kuitenkin se, että englanti on kaventanut suomen käyttöalaa eri tieteenaloilla ja alakulttuureissa. Koska kieli on osa kansallista identiteettiä, sen käyttöalan kapenemisen mukana köyhtyy myös kulttuuri.

Toisena ongelmana Heikkinen ja Mantila pitävät yleiskielen abstrahoitumista, joka näkyy erityisesti viranomaiskielessä. Uhista huolimatta he maalailevat kielellemme optimistisia tulevaisuudennäkymiä, vaikkakin korostavat samalla, että suomenpuhujilta vaaditaan tulevaisuudessa aiempaa vahvempaa kielitietoisuutta oman kielensä suhteen.

Heikkisen ja Mantilan teos on yleisesitys suomen kielen asemasta. Eri näkökulmia kuljetetaan tekstissä rinnakkain; kirjoittajat eivät tuo aina esille omia mielipiteitään saati anna valmiita vastauksia vaan jättävät lukijan pohtimaan omaa kantaansa kielipoliittisiin kysymyksiin. Lukija saa kuvan suomen nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä ja pääsee samalla kartalle kielen nykytutkimuksesta. Teoksen kieli on elävää, ja siinä hyödynnetään monia tyylejä. Se toimiikin yhtenä esimerkkinä siitä, miten rikas ja elinvoimainen kieli suomi on.

Heikkinen, Vesa – Mantila, Harri 2011: Kielemme kohtalo. Gaudeamus, Helsinki.