Adjektiivi kiva on varsinkin nuorison kielenkäytössä hyvin suosittu sana, ja yleensä se tajutaan melko uudeksi kielessämme. Sen alkuperästä on esitetty jopa arvelu, että se olisi suomen hyvä-sanasta venäjän välityksellä syntynyt. Kiva on kuitenkin vanhastaan tuttu sana erityisesti Pohjois-Suomen murteissa, mutta sen vanhasta käytöstä on tietoja myös Pielisen Karjalasta sekä Keski-Suomen ja Hämeen rajoilta Päijänteen molemmin puolin.

Vanha murteiden kiva

Vanhoissa sanakirjoissa kiva esiintyy ensi kertaa Gananderilla 1787 merkityksessä ’nopea, ankara’, ja esimerkkeinä ovat ilmaukset Kiwa mjes ’hastig karl’, Kiwa pakkanen ’sträng kjöld’ ja Kiwat päälle karkauxet ’häftiga anfall’. Sana on myös Lönnrotin sanakirjassa vuodelta 1880 samoin selitettynä, mutta lisämerkityksenä on ’pirteä, vireä (pigg)’.

Gananderin ja Lönnrotin sanakirjojen tiedot perustuvat selvästi murteiden kantaan, erityisesti siihen, joka on vanhastaan ollut tuttua osassa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaata sekä Kainuussa ja vieläpä Pielisen Karjalassa Juukaa myöten. Esimerkkejä murteista (murretiedot merkitty muistiin vuosina 1909–1966): Nivala kiva ’nopsa’ mies, se (sotamies) teki kivan käänteen ’äkkipyörähdyksen’; Utajärvi tuuleepa siellä nytki aika kivasti ’navakasti’, Pauli on jo kiva ’terhakka’ niittomies; Pudasjärvi Se on tosi kiva ’pystyvä, napakka’ kirvesmies; Puolanka mopolla ’mopedilla’ ei peäset tarpeeksi kivasti ’nopeasti’; Hyrynsalmi se kivan noijunnan teki, ts. mies kiroili kovasti; Ristijärvi kivojaek koskie ’äkeitäkin koskia’; Kuhmo siinä on kiva vein juoksu (nopsa veden juoksu koskisessa Ontojoessa); Nurmes kiva juoksija (hevonen tai ihminen), kävelöö kivvoo ’nopeasti’ jne. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa oleva lause Ja tästä tuleekin kiva lähtö ’äkkilähtö’ kirkonkylään on aivan Kainuun murteiden mukainen. Vienan puolelta Repolasta on merkitty 1919 muistiin ilmaus kiva kuolema, ja siinäkin kiva merkitsee ’nopeaa, äkillistä’. Muita tietoja ei sanasta karjalan kielestä ole.

Kainuussa Kiva on ollut hyvin tavallinen koiran nimi, ja sen motiivina on merkitys ’vireä, nopsa’. Samasta syystä on syntynyt urheiluseuran nimi Kuhmon Kiva (otettu käyttöön 1934). Myös Keski-Suomessa Karstulassa on urheiluseuran nimenä Kiva. Karstulasta on tieto vuodelta 1930, että Kiva on siellä myös tavallinen hevosen nimi, ja tiedon lähettäjä arvelee sen merkitsevän ’vinhaa, nopeata’.

Peräpohjolan murteissa kiva-sanalla on tavallisimmin merkitys ’kova, lahoamaton’, varsinkin puusta puhuttaessa; esimerkiksi Tervola kiva seinä ’lahoamaton, hyvin säilynyt seinä’; Kolari Onpa siinä kiva ’kova, terve’ jalaspuu; Sodankylä se honka on vielä kivvaa puuta sisältä; Savukoski kivasta ’kovasta’ sarvesta. Sanaa on käytetty joskus substantiivinakin. Ylitorniosta on tieto vuodelta 1930, että kun metsäpalossa lahoamaton kanto jää jäljelle, siitä voidaan sanoa: Siihen jääpi vain miestä korkea kiva.

Mutta sanaa on käytetty Peräpohjolassa muutenkin kuin puusta puhuttaessa, vertauskuvallisesti myös ihmisestä; esimerkiksi Rovaniemi Se on selkäjää hyvin kiva vielä, järvessä kestävä; On se kiva mummo, joka vielä 94-vuotiaana omin jaloin liikkuu pihalla; kyllä siel on kiva ’napakka’ pakkanen; Sodankylä se on vielä kiva ’lujakuntoinen’ äijä (tieto vuodelta 1910).

Päijänteen länsipuolelta on muutamia tietoja, jotka osoittavat, että siellä kiva-sanalla on ollut samantapaista käyttöä kuin Peräpohjolassa. Ensinnäkin Koskenpäältä on kaksi tietoa (vuosilta 1932 ja 1950) substantiivista rantakiva ’loiva, kova ranta’, joka Terho Itkosen muistiinpanon mukaan voi olla saukivoa ( = savikivaa) tai hiekkakivoa. Naapuripitäjässä Korpilahdella tavataan Päijänteen rannalta paikanniminä Kivalahti ja Kivakallio, joissa kiva-sanalla on aivan ilmeisesti sama merkitys kuin Koskenpäälläkin. Kiva puu ’kova, lahoamaton puu’ -ilmauksesta on 1920- ja 1930-luvulta tietoja Orivedeltä, Ruovedeltä ja Virroilta. Nämä ovat naapuripitäjiä keskenään, joten tietojen aitoudesta ei ole epäilystä.

Kiva suosikkisanaksi

Sanakirjasäätiö järjesti vastaajaverkolleen kiva-sanaa koskevan kyselyn vuoden 1930 alussa. Kyselyyn tuli paljon vastauksia. Niistä käy lähes poikkeuksetta ilmi, että sana on Suomen keski- ja eteläosissa uusi mutta etenkin nuorison kielessä suosittu merkityksessä ’hauska, nätti, miellyttävä’. Muutamia esimerkkejä v. 1930 tulleista vastauksista: Viipuri ”Wiipurissa sana kiva on hyvin muodissa nuorison keskuudessa ja merkitsee hauska, mieluinen: se on eri kiva (vastakohta eri nolo)”, Anjala ”Kiva-sana on tullut tännekin muotisanana, ei tunneta vanhemman polven keskuudessa”; Kankaanpää ”Kiva-sanaa ei ole täälä tunnettu vielä kauvan mutta tarkoittaa se mukava, sopiva, mieluinen”; Laihia ”Kiva on sota-ajan (1914–) tuote”; Seinäjoki ”Nuorison keskuuteen levinnyt viimeisten 6–7 vuoden aikana, ei tunnettu ennen” jne. Samanlaisia tietoja on mm. Savonlinnasta, Parikkalasta, Lemiltä, Juvalta, Kangaslammilta, Sääksmäeltä, Kokemäeltä, Janakkalasta, Laukaasta ja Hankasalmelta. Useissa näistä vastauksista on käyttöesimerkkinä kiva tyttö, kiva poika, kiva kaveri ja joskus myös kiva homma, siis nykypuhekielen mukainen merkitys.

Kiva on siis ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja 1920-luvulla levinnyt nopeasti koko maahan nuorison suosikkisanaksi. Sana on peräisin pohjoissuomalaisista kansanmurteista. Sellaiset positiiviset merkitykset kuin ’nopea, luja, napakka, sievä’ sopivat hyvin suosikkisanan siivittäjiksi, kuten jo Lauri Hakulinen on Helsingin Sanomiin 18.6.1977 siteeratussa kirjeessään esittänyt. Edellä mainittujen murre-esimerkkien lisäksi tässä vielä jokunen näyte suosikkisanan kansanomaisista juurista (sulkeissa tiedon lähetysvuosi): Rovaniemi kiva koira ’hyvä koira’ (1930); Utajärvi sull on kiva ’sievä’ piippu, kiva ’pienehkö, siro’ vene, Jaakoll on kiva akka, kivempi kun ite, toimeliaampi kuin Jaakko itse (1932); Nurmes kiva ’hyvä’ hevonen (1931). Kiintoisa tieto on Kuopiosta vuodelta 1930: ”Kiva-sana ilmestyi n. 10–12 vuotta sitten. Kertoivat tukkityöläisten tuoneen mukanaan Oulujärven pohjoispuolelta, kun olivat siellä töissä.”

Miten kiva on tullut Helsinkiin?

Miten pohjoissuomalainen murresana on välittynyt koko maahan ja erityisesti kaupunkilaisnuorison kieleen? Asiasta on kirjoitettu ja kiisteltykin sanomalehdissä usein.

E. Merikari kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 47/1948 ja Uudessa Suomessa 9.12.1951, että kiva-sana levisi Helsinkiin Tehtaankadun kansakoululaisten välityksellä. Joulukuussa 1913 tuli hänen mukaansa Hyrynsalmelta pieni tyttö Tehtaankadun kansakouluun ja käytti usein kiva-sanaa kainuulaisessa merkityksessä ’nopea’. Merikari kertoo havainneensa, miten helsinkiläissyntyiset lapset muutamissa kuukausissa omaksuivat sanan mutta rupesivat käyttämään sitä merkityksessä ’mukava, hauska’. Edvard Merikari oli alkuperäiseltä sukunimeltään Asp, ja hän oli runoilija Isa Aspin nuorin veli. Hyrynsalmen Moisiovaarasta Tehtaankadun kansakouluun tullut tyttö puolestaan oli E. Merikarin veljentytär, joten hänen havaintonsa Tehtaankadun kansakoululaisista ovat ilmeisen luotettavia. Aspien suku on elänyt lähinnä Puolangalla ja Hyrynsalmella, siis murteellisen kiva-sanan ydinalueella.

Koulunuoriso on varmasti hyvin tehokas muotisanan levittäjä varsinkin kaupunkioloissa. Mutta silti Aspien sukuun kuulunut tyttönen tuskin on yksin kiva-sanaa Helsinkiin tuonut. Pentti Liuttu kirjoittaa (Uusi Suomi 5.12.1951), että pilalehti Kurikassa on ollut jo 15.10.1913 – siis pari kuukautta ennen kuin hyrynsalmelaistyttö tuli Tehtaankadun kansakouluun – slangilla kirjoitettu vuorokeskustelu ”Porthaninkadulla”, jossa kiva on jo merkityksessä ’mukava, hauska’:

Pötsö: Se Jukka on reeru hessu, kyl se stikkas fyrkkaa aina ku sil vaan oli.

Vilkki: Kiva hessu se on.

Pentti Liuttu kertoo edelleen, että erään hänen tuttunsa mukaan kiva on ollut Helsingin slangissa jo vuosisadanvaihteessa.

Kiva-sanan tulo Helsinkiin on luontevinta ymmärtää siihen tapaan kuin Jaakko Ahokas on Veijo Meren kanssa kiistellessään kirjoittanut Helsingin Sanomissa 29.8.1982:

Sanoin vain, että kiva on suomen murteissa tunnettu sana, ja tähän voi lisätä sen yksinkertaisen toteamuksen, että Helsinki oli 1800-luvun alkupuolella ruotsalainen kaupunki, että se laajeni ja teollistui saman sataluvun loppupuolella ja että sinne muutti paljon suomea puhuvaa työväestöä. Sen jäsenet toivat kielensä mukanaan, siihen sisältyi sana kiva, siitä tuli osa Sörkan kieltä ja sieltä se levisi ensiksi kauhisteltuna katukielen sanana (isoäitini puhui siitä pahastuneena tädilleni) kaikkialle ja siitä tuli tavallinen puhekielen sana.

Kiva on joka tapauksessa esimerkki siitä, miten aito murresana – merkitykseltään tosin kaventuneena – tulee slangissa suosituksi ja leviää sitten nopeasti yleiseen puhekieleen, jopa ruotsiinkin. Sanan voittokulku uudessa merkityksessään osuu selvästi 1910- ja 1920-luvulle, mutta jo sitä ennen se näyttää olleen Helsingin slangissa käytössä.

Kivan alkuperä?

Kiva on varmasti verraten vanha suomen kielen sana, mutta sen alkuperä on hämärä. Lounaismurteissa Turun seudulla ja läntisellä Uudellamaalla tavataan melko monia paikannimiä, jotka äänteellisesti sopisivat sanan yhteyteen. Kiva-nimisiä peltoja on Naantalissa, Uskelassa, Kiikalassa, Nummella (myös Kivaoja) ja Nurmijärvellä, Kivamäki asuntotilana Piikkiössä sekä Kiva karttanimenä Karjalohjalta jo vuonna 1774. On kuitenkin epävarmaa, kuuluvatko nämä nimet kiva-adjektiivin yhteyteen. Jos kuuluvat, niin niissä saattaisi olla sama merkitys ’kova, luja’ kuin Päijänteen länsipuolen ja Peräpohjolan vanhassa kiva-sanassa. Korpilahden Kivalahti ja Kivakallio -nimiin tuo merkitys ilmeisesti sisältyy. Herää myös kysymys, kuuluvatko Taivalkosken, Ranuan, Rovaniemen ja Kemin seudun appellatiivit kivalo ja kivalikko ’kivikkoinen kangas tai vaara’ ja niihin liittyvät monet paikannimet kiva-sanan yhteyteen. Vastaus jää antamatta.

Kiva-sanan merkitys ’kova, luja; kova maa’ voisi vihjata siihen, että kiva on alkuaan kova-adjektiivista erkautunut variantti. Onhan kova-adjektiivinkin käyttöala hyvin laaja: kova maa, kova työmies, kova virta, kova ääni jne. Oletus on kuitenkin epävarma. Peräpohjolan suomalaismurteissa kiva on lainautunut lappiin asussa givve, givvi ja merkityksessä ’väsymätön, sitkeä (työnteossa)’.

Kiva on epäröiden yhdistetty myös sanaan kiivas (SKES). Tällöin yhdyssiteeksi tulisi lähinnä merkitys ’nopea, äkeä’, vrt. esimerkiksi kiva koski ja kiivas koski. Tämäkin rinnastus on epävarma. Kiva-sanan johdos on kuitenkin ilmeisesti kivakka, joka mahdollisesti sisältyy Vienan Karjalan Oulankajoessa olevan Kivakkakosken nimeen. Houkuttelevaa olisi edelleen liittää kivaan Neuvosto-Karjalan Kontupohjassa olevan mahtavan kosken nimi Kivatšu, joka esiintyy venäläisessä asiakirjassa jo 1563: pod Kivatšom porogom. Näin on Viljo Nissilä tehnytkin (SUST 144, 1967, s. 34–35), mutta hän esittää todennäköisempänä lähtökohtana sanan kivi. Lyydiläisalueella on näet useita kivatsu- ~ kivitsu-nimiä, eikä kyseisissä paikoissa ole aina koskea lainkaan.

Kiva-sanan etymologia jää siis hämäräksi. Vanha sana se suomen kielessä kuitenkin on.