Joskus tuntuu siltä, että meitä opettajia ja oppilaita käytetään koekaniineina ja Suomen koululaitosta koekenttänä. Osa kokeiluista on tehty vuosien aikana melkein huomaamatta (esimerkiksi musiikinopetuksessa taidemusiikin opetuksesta siirryttiin kuin varkain massaviihteen tarjoaman musiikin opettamiseen), osa äkillisesti (luokattomuus, luopuminen oppikirjojen laadun etukäteisarvioinnista jne.). Kirjallisuuden opettaminen on vähentynyt: peruskoulun 1.–6. luokka-asteella kirjallisuuteen pätevöityneitä opettajia on hyvin vähän. Samalla oppikirjojen laatiminen on siirtynyt markkinavoimien säännöin toimiville kustannusyhtiöille. Ne kilpailevat taloudellisesta voitosta ilman Opetushallituksen kontrollia. Tulos on tietysti aivan muuta kuin mikä syntyy, kun kilpaillaan lasten henkisen kasvun edistämisestä. Kirjallisuus on nyttemmin hävinnyt jo oppikirjoistammekin.
Kirjallisuuden avulla voidaan kuitenkin oppia ilmaisemaan sellaisia ihmissielun kerroksia, joihin pinnallisen kielitaidon avulla ei yllä. Onneksi on suomalaista kirjallisuutta, sekä vanhaa että uutta. Kirjallisuuden opetuksen elvyttämisen tiellä on kuitenkin sellaisia esteitä kuin pelko vähänkin vanhahtavaa tai symbolikieltä sisältävää tekstiä kohtaan. Ei pidä kieltää lapsilta sitä ajattelun iloa, mitä kirjallisuus antaa. Liioin ei saa pelätä vanhaa tekstiä; lapset eivät sitä säikähdä. Tiedetäänhän, että parhaiten kieltä (ainakin tilastollisesti) osaavat ne lapset, jotka kasvavat kolmen sukupolven keskuudessa. He tuntevat kielen kerrostumia – niitä, joita kirjallisuutta opettamallakin voidaan antaa.
(Toimituksen lyhentämä)