Taina Saarisen, Pirkko Nuolijärven, Sari Pöyhösen ja Teija Kangasvieren toimittama Kieli, koulutus, politiikka: Monipaikkaisia käytänteitä ja tulkintoja tekee läpileikkauksen suomalaisen kielikoulutuspolitiikan vaiheista ja kytköksistä 1800-luvulta tulevaisuuteen. Teos on kirjoitettu pitkälti Jyväskylän yliopiston tutkijoiden ja etenkin Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen voimin, mutta mukana on tekijöitä myös muista korkeakouluista. Kirjoittajista on kirjan lopussa lyhyet esittelyt.
Vertaisarvioidussa teoksessa on johdannon lisäksi kymmenen artikkelia eri kirjoittajilta. Johdannon ovat kirjoittaneet teoksen toimittajat. Sen jälkeen kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa kielipolitiikkaa ja kielikoulutuspolitiikkaa tarkastellaan eri näkökulmista: 1) Poliittinen kieli, 2) Koulutuksen pienet ja suuret linjat sekä 3) Työelämä ja integroituminen. Johdantoa lukuun ottamatta kunkin artikkelin alussa on lyhyt tiivistelmä keskeisestä sisällöstä sekä muutamia aihetta kuvaavia avainsanoja. Kussakin artikkelissa luonnostellaan käsiteltävästä aiheesta historiallinen kehityskaari edeten nykytilanteeseen ja vähän tulevaankin, mikä on tarpeen, sillä teoksen on tarkoitus olla kattava yleisesitys aihepiiristään.
Virallista ja epävirallista kielipolitiikkaa
Teoksessa toisaalta käsitellään kielipolitiikkaa ja kielikoulutuspolitiikkaa toisiinsa erottamattomasti kietoutuneina ilmiöinä, toisaalta tarkastellaan niiden yhteyttä muuhun yhteiskuntaan. Perinteisesti kielikoulutuspolitiikan on nähty asettuvan kieli- ja koulutuspolitiikan väliin, mutta teoksen toimittajien mukaan rajanveto on nykytiedon valossa keinotekoinen. Koska kirjan artikkeleilla on eri kirjoittajat ja aihetta lähestytään eri näkökulmista, kielipolitiikka ja kielikoulutuspolitiikka määritellään teoksessa useaan kertaan. Se ei kuitenkaan tunnu liialliselta toistolta vaan tarpeelliselta juuri eri tulokulmien takia. Pääosin luvut keskustelevatkin keskenään sujuvasti, ja tekstissä on runsaasti viittauksia teoksen muihin artikkeleihin.
Teoksen artikkeleita yhdistävä perusajatus on, että kieli(koulutus)politiikkaa tehdään niin virallisia kuin epävirallisiakin teitä: Julkista politiikkaa harjoitetaan esimerkiksi kansainvälisin sopimusten, lakien ja asetusten kautta sekä vaikkapa koulun opetussuunnitelmissa. Epävirallista politiikkaa taas ovat muun muassa arjen kielivalinnat luokkahuoneissa ja työpaikoilla, mutta myös esimerkiksi sellaiset lainsäädännölliset toimet, jotka vaikuttavat yksilön mahdollisuuksiin oppia ja käyttää omaa kieltään.
Monipaikkaisuus, monikielisyys ja työelämän kielellistyminen
Mitä kirjan nimessäkin esiintyvällä monipaikkaisuudella tarkoitetaan? Johdannossa teoksen toimittajat toteavat, että kieli(koulutus)politiikka kytkeytyy muihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin eikä se ole jotain, mitä ajetaan ja tehdään niistä irrallaan. Lukija saa tästä useita esimerkkejä kirjan eri osissa; jo ensimmäisessä artikkelissa (Ihalainen, Nuolijärvi & Saarinen) mainitaan mm. toisen maailmansodan vaikutus vieraiden kielten valtasuhteisiin niin kansainvälisessä yhteistyössä kuin koulumaailmassakin. Monipaikkaisesta kielipolitiikasta puhutaan myös vähemmistö- ja maahanmuuttajanäkökulmasta (Pöyhönen, Suni & Tarnanen). Tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että kielipolitiikan kohteiden tulisi saada osallistua itseään koskevien asioiden käsittelyyn.
Muita kirjassa tiuhaan esiintyviä käsitteitä ovat esimerkiksi monikielisyys ja kielellistyminen. Suomessa on pitkään puhuttu kaksikielisyydestä, joka ei kuitenkaan vastaa todellista yhteiskunnallista tilannetta. Samalla perinteinen tapa pitää kansalliskielet erillään toisistaan ei ole luonut luontevaa pohjaa joustavalle monikielisyydelle (From & Sahlström). Teoksesta käy myös ilmi, ettei maahanmuuttajien kielitaidon hyödyntämistä tueta ainakaan politiikan keinoin riittävästi (Pöyhönen, Suni & Tarnanen). Samaan aikaan kuitenkin kannetaan huolta tulevaisuuden työikäisten kieliosaamisen supistumisesta, sillä yhä harvempi nuori opiskelee useaa vierasta kieltä. Monikielisyys limittyykin työelämän yleisemmän kielellistymisen kanssa: Työnteon muutosten myötä yhä useampi työntekijä kohtaa tehtävissään mm. kirjallista viestintää ja kielen merkitys työvälineenä kasvaa. Monikielisissä työyhteisöissä tulee hallita aiempaa laajemmin myös yhden kielen sisäisiä rekistereitä. (Virtanen & Raitaniemi.)
Ajan hermolla
Kielipolitiikka on viime aikoina saanut tavallista enemmän näkyvyyttä julkisuudessa. Reilu vuosi sitten mediassa herätti huomiota suomen kielen lautakunnan kannanotto kansalliskielten aseman puolesta, ja keväällä tehtyyn hallitusohjelmaan kirjattiin niin uuden kansalliskielistrategian kuin kielipoliittisen ohjelmankin laatiminen. Aihepiiriä käsittelevälle teokselle on siis tarvetta ajassamme.
Kielipolitiikan ja kielikoulutuspolitiikan kentällä ovat viime vuosina puhuttaneet mm. ruotsin kielen asema ylioppilaskirjoituksissa, kokeilu toisen kotimaisen kielen valinnaisuudesta peruskouluissa, englanninkielinen ylioppilastutkinto sekä korkeakoulujen kielivalinnat. Kuten näistäkin teemoista voi havaita, suomalaisessa kielikoulutuspolitiikassa on edelleen usein puhe toisesta kotimaisesta eli ruotsista. 2000-luvulla keskusteluun on noussut vahvasti myös lingua franca, englanti. Kieli, koulutus, politiikka -teoksessa käsitellään näitäkin kieliä ja näkökulmia, totta kai, mutta samalla kirjasta välittyy kuva suomalaisen kielimaiseman todellisesta moninaisuudesta ja sen kielikoulutuspolitiikalle asettamista vaatimuksista.
Saarinen, Taina – Nuolijärvi, Pirkko – Pöyhönen, Sari – Kangasvieri, Teija (toim.) 2019: Kieli, koulutus, politiikka. Monipaikkaisia käytänteitä ja tulkintoja. Tampere: Vastapaino.