Suomen käsi-sanaa muistuttava sana on käytössä lähes kaikissa uralilaisissa kielissä. Kuva: Henna Leskelä, Kotus.
Kielten historia herättää – hyvästä syystä – usein laajaa kiinnostusta. Suomessa menneinä vuosituhansina majailleet ihmiset ja heidän puhumansa kielet kutkuttavat mielikuvitusta ja ovat historiantuntemuksen ja kenties kansallisen itseymmärryksenkin kannalta tärkeä aihe. Suomen ja sen ympäristön kielihistoriasta ei kuitenkaan ole ollut tarjolla kattavaa yleistajuista kirjaa.
Joitakin eri tavoin rajattuja kielihistoriallisia yleisesityksiä on kirjoitettu suomeksi aiemminkin: esimerkiksi Mikko Korhosen Kielen synty (WSOY 1993), Tapani Lehtisen Kielen vuosituhannet (SKS 2007) ja Valter Langin Läänemeresoome tulemised, joka on ilmestynyt Hannu Oittisen suomentamana nimellä Homo Fennicus (SKS 2020). Näiden teosten helppotajuisuuden aste vaihtelee, mutta voitaneen silti perustellusti väittää, että aihetta yleistajuisesti käsittelevä kirja on puuttunut. Nyt sellainen kuitenkin on syntynyt Yliopisto-lehdessä työskentelevän tiedetoimittaja Topias Haikalan näppäimistöltä.
Jo Kielet ennen meitä -kirjan alussa käy ilmi, että teoksessa kielihistorian polkuja kolutaan tukeviin lähteisiin pohjaavalla mutta myös sangen letkeällä otteella. Muun muassa käden ja äidin kautta selvitellään sanojen historian käänteitä vetävästi, ilmeikkäästi ja kielihistoriallisia päättelyketjuja auki kerien. Yksittäisten sanojen alkuperä on itsessäänkin yleensä kielenkäyttäjille kiehtovaa tietoa, mutta sanojen kautta tullaan teoksessa samalla avanneeksi kielikuntien kontakteja. Esimerkiksi suomen ja ruotsin verbien hakea ja söka yhteisen taustan tutkailu havainnollistaa germaanisten ja länsiuralilaisten kielten vuosituhansien takaisia kosketuksia ja avaa lukijalle heti kirjan alussa, mitä on luvassa ja minkä tyyppisestä päättelystä kielihistoriassa on kyse.
Kirjassa käydään läpi nykyisen Suomen alueella puhuttujen kielten historiaa nykytiedon valossa. Lähtöpisteenä on Suomen alueen asuttaminen jääkauden päätyttyä, päätepisteenä suunnilleen keskiaika. Lukujen aiheita ovat muun muassa jo kadonneet muinaiskielet, indoeurooppalainen kantakieli, uralilainen kantakieli, germaaniset kielet, saamelaiskielet ja itämerensuomalaiset kielet.
Pääosissa kielet ja kielentutkimus
Teoksessa käsitellään kielikuntien kehitystä, kontakteja ja liikkeitä maailmankartalla, mutta fokus on alleviivatusti myös siinä, mihin tämä kaikki tieto perustuu. Niin välikantakieliin, puhuma-alueisiin, etymologioihin kuin äännehistoriaan liittyy eriasteisia varmuuksia ja epävarmuuksia, tieteenalan logiikasta neuvottelua ja epäilyksiä. Kielitieteellisen tiedonmuodostuksen periaatteiden käsittely on kirjassa yleistajuiseksi teokseksi kunnianhimoista mutta kuitenkin havainnollista ja myös huomaavaisen empaattista, kun kirjoittajaääni kannustaa äännehistorian kanssa pinnistelevää lukijaa ja lupailee toisinaan, että tämän jälkeen helpottaa. Äännehistoriaa käsittelevät jaksot ovatkin paikoin melko vaativaa luettavaa, mutta vaiva palkitsee.
Teos ei toisin sanoen yleistajuista ainoastaan kielitieteen tuloksia vaan myös kielitieteellistä ajattelua, mistä se ansaitsee kiitoksen. Esimerkiksi arkeologian selvittämien keraamisten kausien ja kielihistoriallisten vaiheiden suhde on kuuma peruna, johon liittyy suuria kysymysmerkkejä. Lukija pääsee seuraamaan tiedeyhteisön debattia, kun kirja esittelee tutkijoiden hypoteeseja, kollegojen vastauksia niihin ja vastauksia näihin vastauksiin.
Teos ei yleistajuista ainoastaan kielitieteen tuloksia vaan myös kielitieteellistä ajattelua, mistä se ansaitsee kiitoksen.
Esimerkiksi kysymystä siitä, millä alueella kantaindoeurooppaa (noin 4000–3000 eaa.) alun perin puhuttiin, lähestytään kuvaamalla arkeologi David W. Anthonyn esittämää päättelyä (s. 119–122). Se perustuu muun muassa kielikontaktien jälkiin sekä kantaindoeurooppaan asti rekonstruoituun sanastoon ja sen merkityksiin: jos kielessä oli tiettyjä sanoja, voidaan tehdä yhtäältä ympäröiviin luonnonoloihin ja toisaalta arkeologisiin löytöihin perustuvia rajauksia. Lopputulemana on nykyisestä Ukrainasta Kazakstaniin ulottuva aroalue Kaukasuksen pohjoispuolella.
Tämä arvio asetetaan sitten alttiiksi kritiikille, jota esittävät kirjaan haastatellut tutkijat. Kritiikkiä seuraa toinen, koneellisiin laskelmiin perustuva Paul Heggartyn ja kumppanien hypoteesi, joka sitten taas altistetaan kritiikille (ja joka osoittautuu kielitieteellisestä näkökulmasta menetelmiltään kerrassaan kelvottomaksi). Tällaisia hypoteesien perusteellisia käsittelyjä teos tarjoaa viljalti.
Tutkijoiden ääni kuuluu vahvana
Toimittajien kirjoittamat yleistajuiset kirjat perustuvat monesti tutkijoiden kirjallisiin tuotoksiin ja haastatteluihin. Harvoin tiedonlähteinä toimivat tutkijat kuitenkaan esitetään samalla tavoin kuin Kielet ennen meitä -teoksessa: kirjan aluksi esitellään ilmeikkäällä tavalla nimi nimeltä tutkijat, joita kirjaan on haastateltu. Yleistajuistamisen keinona tämä ratkaisu on varsin mainio ja tuo tutkijoita ja heidän omaa ääntään esiin painottaen silti samalla kielihistoriallista sisältöä ja tutkimuksen luonnetta.
Jutustelevan rento tyyli ei tarkoita tinkimistä asiasisällön tarkkuudesta. Tiedollisen kunnianhimon ja leppoisan tyylin yhdistelmä on kerrassaan herkullinen. Haikalan tyyliin kuuluu olennaisesti valikoima meheviä mutta konkreettisen osuvia kielikuvia sanaston ja kielten liikehdinnästä; mainittakoon esimerkkeinä ”käsi on siis roikkunut suussamme yli neljätuhatta vuotta” (s. 14), ”indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet valloittivat ihmisten suut ja mielet” (s. 20), ”suussamme jatkuvasti luikertava olla-verbi” (s. 148) ja ”vauvaisesti nuniseva nasaali” (s. 323).
Indoeurooppalaiset edeltäjät
Kirjan juonena on käydä läpi aikajärjestyksessä ne kielet, joita nykyisen Suomen alueella on tämänhetkisen tiedon valossa kulloinkin puhuttu. Tarkasti ei osata sanoa, milloin Suomen kamaralle saapui ensimmäistä kertaa uralilaisen kielen puhujia, mutta he ovat saattaneet olla mystisen kuuloisella nimellä kulkevaa x-kieltä haastellutta väkeä (s. 183), ja tällöin on eletty kaiketikin 1000-lukua eaa. Koska ihmisiä on mannuillamme asustellut jo jääkauden päättymisestä asti eli jotakuinkin 11 000 vuotta, on täällä puhuttu kosolti muitakin kuin juurevalta tuntuvia suomalais-ugrilaisia kieliä.
Varhaisimmista kielistä ei voida sanoa juuri mitään, mutta valistunut arvaus on, että näillä main on elänyt ja sammunut hyvin monia kieliä ennen uralilaisten kielten saapumista. Indoeurooppalaisia kieliä lienee puhuttu huomattavasti uralilaisia kauemmin, ja siksi kirjassa esitellään kantaindoeuroopan ja sen seuraajien vaiheita. Indoeurooppalaisten kielten historia opettaa muun muassa, kuinka kielten järjestelmät tapaavat yksinkertaistua levitessään alueelta toiselle sekä myös ajan kuluessa.
Varmastikin monen suomenpuhujan mielikuvissa germaaniset ja muut indoeurooppalaiset kielet ovat myöhäisempiä tulokkaita Suomenniemellä kuin suomalais-ugrilaiset kielet, mutta niin vain totuus on tarua ihmeellisempi tässäkin asiassa. Tutkijoiden luoteisindoeuroopaksi kutsumaa muinaiskieltä puhuttiin näillä kulmin jo ammoin, ja Harjavallan ja Hauhon kaltaiset paikannimet kertovat varhaisesta germaanista kieltä puhuneesta väestöstä.
Uralin juurilla
Suomen ajallisesti kaukaisinta tunnettua kantakieltä kantauralia Haikala lähestyy ensinnäkin esittelemällä kantauraliin palautuvaa sanastoa, josta on tarjolla runsaasti esimerkkejä. Näissä sanoissa on joskus tapahtunut kiintoisia merkityksen muutoksia; vaikkapa lapsi on kaiketikin tarkoittanut alun perin kehtoa, kuten se edelleen tarkoittaa lukuisissa sukukielissämme (s. 136–140). Merkille pantava on myös laajempi huomio siitä, että tietynlaisilla sanoilla on kielissä universaali taipumus olla pysyviä: tällaisia ovat muun muassa pienet lukusanat, kehon osia ja läheisiä sukulaisia ilmaisevat sanat sekä yleiset maastoa kuvaavat sanat (s. 137).
Myös keskustelu kantauralin puhuma-alueesta on kiinnostavasti avattu. Kielitieteessä ja arkeologiassakin kun on keskusteltu kiivaasti siitä, missä kantauralia on tarkalleen ottaen puhuttu. Melko vaativaa ja yksityiskohtaistakin kielihistoriallista väittelyä kevennetään jalkapallokielellä: Jaakko Häkkinen esittää kritiikkiä Riho Grünthalin ja kumppaneiden tutkimusartikkelia kohtaan, mihin ”Grünthalin ryhmä pamauttaa takaisin”, ”vaan Häkkinenpä väistää kuin kärppä ja potkaisee pallon takaisin kohti vastustajan maalia” (s. 173). Hitaasti tutkimuskirjallisuudessa rakentuva argumentaatio saa tässä humoristista vauhtia, ja mikäs siinä.
Jakson keskustelua vetää yhteen havainnollinen kartta, johon puhuma-alue-ehdokkaat on merkitty (s. 176). Ehdokasalueet sijaitsevat vierekkäin Keski-Uralilla, Länsi-Siperiassa ja Uralin länsipuolella Kaman keskijuoksulla. Nämä alueet ovat joltisenkin lähellä toisiaan, ja monelle lukijalle tämä karttaan piirretty kuplarykelmä voi olla jo hyvinkin tyydyttävä arvio. Ainakin käy selväksi, että kansanperinteenä kulkeva ”Volgan mutka” kantakielemme puhuma-alueena on vanhentunutta tietoa.
Kantauralin ja kantasuomen välissä on hämärää
Kiinnostava huomio ja epäilemättä myös uutinen monille kielihistoriallista keskustelua vähemmän aktiivisesti seuranneille on, että myös uralilaisten kielten sukupuu on vanhentunut. Kantauralin ja myöhempien kantakielten, kuten kantasuomen ja kantasaamen, välisiin vaiheisiin ei voida määrittää yksiselitteisiä oksanhaaroja – sellaisia kuin suomalais-permiläinen ja suomalais-volgalainen haara – vaan tuossa välissä on jos jonkinlaista epämääräisyyttä (s. 184–186). Sukupuun kaltaiset havainnollistukset selkeine haaroineen ovat kuitenkin mieleen jääviä. Todellisuus on hähmäisempi: ” – – on ollut murrejatkumoa toisensa perään ja päälle, kunnes yhteydet ovatkin katkenneet ja vain tietyt navat ovat jääneet jäljelle. Tuhansien vuosien päästä tutkijoiden pöydällä on vain kasa sekavia ja ristiriitaisen näköisiä rippeitä, joista on vaikea saada tolkkua.” (S. 186.)
Seuraavaksi teoksessa selvitetään sukupuuta metsästämällä itämerensuomalaisten, saamelaisten ja mordvalaisten kielten mahdollista yhteistä kantamuotoa. Jälleen on hämärää ja sotkuista, eikä mitään voida sanoa varmasti. Kirjan suureksi ansioksi juuri tällaisia sumuisempia kielihistorian alueita kuitenkin kolutaan tarkasti eri hypoteeseja ja niitä puoltavia argumentteja setvien. Samalla lukija vihitään mukaan tiedon syntymisen koneistoon. Yleisesti lukijaystävällisellä otteella etenevä teos on kieltämättä paikoin hieman raskas, kun eri hypoteeseja ja niiden perusteita perataan auki. On kuitenkin antoisaa tietää, miksi kielen välikantamuotojen päättely on niin utuista. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös areaaliset eli samalla seudulla puhuttavien kielten kesken leviävät piirteet samentavat kuvaa.
On antoisaa tietää, miksi kielen välikantamuotojen päättely on niin utuista.
Kiintoisasti opitaan myös nyt jo kadonneista uralilaisista kielistä, joita vielä varhaiskeskiajalla puhuttiin nykyisen Moskovan seudun pohjoispuolella ja joita kutsuttiin nimillä merja, muroma ja meštšera (s. 232). Samaten kiehtova tuttavuus on edesmennyt länsibalttilainen kieli muinaispreussi (s. 241). Jonkinlaiseksi ratkaisemattomaksi mysteeriksi osoittautuu suomen muoto-opin vanha tuttu piirre eli astevaihtelu (esimerkiksi muutos sanoissa katu : kadun, hattu : hatun): sitä esiintyy itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä, mutta myös kielikunnan toisella äärilaidalla nganasanissa (s. 225). Vaikuttaa siltä, että ilmiö on syntynyt itsenäisesti kielikunnan eri puolilla.
Saamelaiskielet jättivät jälkiä ympäri Suomea
Saamelaiskieliä on puhuttu eri vaiheissa miltei koko nykyisen Suomen alueella, ja todennäköisesti moni niistä on sammunut jo aikaa sitten. Eteläisemmässä Suomessa puhuttujen ja sittemmin sammuneiden saamelaiskielten joukkoa on kutsuttu järvimaansaameksi. Niiden varsinaisista piirteistä tiedetään varsin vähän.
Hieman nyrjäyttävä ajatus saattaa olla se Santeri Junttilan huomio, että saamelaiskielillä ei välttämättä koskaan ole ollut juurikaan sen enempää puhujia kuin nyt, sillä harvaan asutuilla alueilla muutaman sadan puhujan kieli on jo merkittävä tekijä (s. 298). Toinen kiinnostava huomio on se, että niin lainasanakerrostumien kuin paikannimistön perusteella saamenpuhujat ovat asuneet samoilla alueilla skandinaavisten kielten puhujien kanssa jo hyvin pitkään, ainakin 1 500 vuotta.
Kun seurataan itämerensuomalaisten ja saamelaisten kielten (ja niiden edeltäjien) vaellusta nykyisille asuinsijoilleen, havaitaan niiden jättäneen alleen ja sulauttaneen itseensä alueilla aiemmin puhuttuja kieliä. Näistä kielistä on jäänyt jälkiä nykykieliin: niissä on erilaisia kerrostumia, joista osa tunnistetaan ja osaa ei. Esimerkiksi sellaiset hyvin yleiset sanat kuin niemi, lahti, saari ja lukuisat muut saattavat olla jäänteitä uralilaisten tulokaskielten alle jääneistä kielistä (s. 371–372).
Monelle lukijalle avartavaa saattaa olla esiin piirtyvä kuva kielten pitkäaikaisesta yhteiselosta ja kieliyhteisöjen pienestä koosta. Esimerkiksi ajatus joidenkin satojen ihmisten kokoisesta kantasuomen puhujayhteisöstä voi tuntua häkellyttävältä monimiljoonaisen nykysuomen kieliyhteisön näkökulmasta.
Tarpeellinen lisä kielikirjallisuuteen
Kielet ennen meitä on yleistajuiseksi teokseksi painava, tukeva kirja. Se käsittelee kunnianhimoisella otteella vaativaa äänten, hypoteesien ja näkemysten moneutta ja tarjoilee ajatustyön tuloksen lukijalle lähestyttävässä muodossa. Tietokirjallisen ilmaisun yksityiskohdat ansaitsevat erityismaininnan: kirjoittajaäänen läsnäolo ja vaihtelu tuo tekstiin tarttumapintaa, ja kielitieteellisten termien taustoja avataan viitseliäästi.
Teoksen äärellä rakentuu varsin syvällinen kuva Suomen ja lähiseutujen kielihistoriasta kautta vuosituhanten: Kieliä on ollut paljon, ja niiden puhujamäärät ovat olleet pieniä. Monista kielistä on säilynyt vain vähäisiä jälkiä, tai ne ovat kadonneet kokonaan jälkiä jättämättä. Meidän pitää päätellä jäljellä olevista kielistä se, mitä on mahdollista, jatkuvasti tiedon perusteita arvioiden. Kadonneista kielistä ja niiden määrästä voidaan esittää vain valistuneita arvauksia.
Vaikka kirja vaatii maallikkolukijalta paikoin pientä pinnistelyä, avulias kertojanääni auttaa vaativimpien jaksojen yli ja teksti pitää otteessaan. Teos on erittäin tervetullut ja paikallaan yleistajuisen kielitieteellisen kirjallisuuden hyllyssä.
Topias Haikala 2025: Kielet ennen meitä. SKS Kirjat.