Vuonna 1974 kielenhuollossa tapahtui merkittävä vahdinvaihto. Suomen Akatemian kielitoimistoa neljännesvuosisadan johtanut professori Matti Sadeniemi siirtyi eläkkeelle. Hänen jälkeensä valtakunnan ylimmäksi kielenvartijaksi tuli Esko Koivusalo, joka oli ollut Vanhan kirjasuomen sanakirjassa ensin toimitussihteerinä ja akateemikko Martti Rapolan jälkeen päätoimittajana. Kielenhuolto oli henkilöitynyt julkisuudessa vahvasti Sadeniemeen. Koivusaloa eivät Sadeniemen saappaat kuitenkaan hirvittäneet, vaan hän hyppäsi niihin lennossa, ja viidennesvuosisadan vauhdikas maraton alkoi.
Uuteen tehtäväänsä Esko Koivusalo oli ennättänyt koota jo monia eväitä. Nuori suomen kielen maisteri oli kokeillut yliopisto-opettajan uraa Suomessa ja Berliinissä. Lisätienestiä hän oli hankkinut lääkäriseura Duodecimin kielentarkastajana, ja tämä työ jatkuikin sitten vuosikymmenet. Fennougristit oppivat tuntemaan hänet ja hän fennougristit Helsingissä 1965 pidetyn kongressin järjestelytehtävissä. Mikael Agricolan teokset ja Ruotsin valtakunnan lakien suomennokset olivat kuitenkin se pohja, jolle Koivusalo perusti käsityksensä suomen kirjakielen yhteiskunnallisesta merkityksestä ja kehityksestä. Vanhaan kirjakieleen hän perehtyi Martti Rapolan johdolla sanakirjatyössä, ja hän tunsi mielenkiintoa siihen koko elämänsä ajan. Agricola ja Ruotsin valtakunnan lakiteokset rajaavat myös hänen kieleen kohdistuvan elämäntyönsä alku- ja loppupisteet.
Agricolan teoksien sanaluettelohankkeen Koivusalo aloitti vuonna 1973, ja sen tuloksena syntyi 879-sivuinen Index Agricolaensis (ilm. 1980). Ja vielä eläkevuosinaan hän julkaisi Talonpoikain laki ‑nimisenä Kristofferin maanlain vuodelta 1442 ja katsoi velvollisuudekseen saattaa julki Martti Ulkuniemen postuumin käsikirjoituksen mukaan Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennoksen sanaston. Käytännön kielenhuollon ohella hänellä riitti 1980-luvulla intoa ja aikaa nimenomaan vanhaan kirjakieleen. Silloin ilmestyivät Vanhan kirjasuomen sanakirjan 1. osa, Ruotzin Waldacunnan Laki ja artikkelikokoelma Mikael Agricolan kieli sekä Mikael Agricolan teokset, jonka neljäntenä osana oli hänen toimittamansa tekstien selvennys.
Kun Esko Koivusalo aloitti Kielitoimistossa, oli päättäjien kabineteissa jo kiinnitetty huomiota hänen taitoihinsa ja energisiin otteisiinsa. Hänet nimitettiin syksyllä 1974 puheenjohtajaksi työryhmään, jonka tuli ”laatia ehdotus kotimaisten kielten tutkimuksen ja huollon nykyistä tarkoituksenmukaisemmaksi organisoimikseksi”. Koivusalo pani toimeksi. Vajaassa neljässä kuukaudessa työryhmä teki esityksensä. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustaminen vei sitten runsaan vuoden. Kotus aloitti toimintansa maaliskuussa 1976.
Esko Koivusalo jatkoi uudessa organisaatiossa Kielitoimiston päällikkönä ja samalla tutkimuskeskuksen alkuvaiheissa virkaa tekevänä johtajana. Opetusministeriön taholta oli annettu ymmärtää, että nykykielen osuutta tuli vahvistaa. Yhtenäisessä organisaatiossa painopisteiden siirto olikin mahdollista. Koivusalon kaudella Kielitoimiston tehtävät ja henkilöstö laajenivatkin merkittävästi. Uusi kielitoimisto jalkautui Koivusalon johdolla kentälle ja alkoi tiiviin yhteistyön sisaryksikkönsä ruotsin kielen toimiston kanssa. Suomen kielen lautakunta toimi aktiivisesti, ja kielenneuvontapuhelimen vastauslukuja kelpasi esitellä. Kiireinen toimistopäällikkö ei kuitenkaan viihtynyt neuvontapuhelimessa, jossa asiakasta oli kuunneltava kärsivällisenä sielunhoitajanakin. Hänen ominta alaansa oli kielenkäytön koulutus ja esitelmöinti. Esko Koivusalo kiersi erityisesti valtionhallinnon kenttää kuin matkasaarnaaja. Hänellä oli postillan verran luentorunkoja, joita hän tarpeen mukaan kehitteli ja ajanmukaisti. Sadeniemen radiossa aloittamat kieliohjelmat saivat jatkoa suositusta Kielikorvasta, jossa Koivusalo oli vakioesiintyjiä. Luennoinnin ohessa hän kirjoitti runsaasti artikkeleita ja pakinoita, joista osa on koottu kielenkäytön oppaaksi Kielen aika (1997).
Esko Koivusalo teki monia uusia aluevaltauksia. Hänen erityisessä suojeluksessaan oli Tekniikan sanastokeskus ry (nykyisin Sanastokeskus TSK), joka oli itsenäinen yhdistys mutta samalla osittain valtion rahoittama ja Kotukseen jonkin aikaa kytköksissä. Toinen esimerkki suuresta hankkeesta on Heikki Mattilan toimittama lainopillinen tietosanakirja, jonka käynnistämiseen ja toimitusneuvoston työhön Koivusalo osallistui aktiivisesti (Ensyklopædia Iuridica Fennica 1994–99). Ulospäin suuntautumista olivat myös säännölliset kokoukset ruotsinsuomalaisen kielilautakunnan ja virolaisten kollegojen kanssa.
Erityisen merkittävä foorumi kielenkäytön neuvonnassa oli tietysti Kielikello, jonka päätoimittaja Esko Koivusalo oli vuodet 1975–90. Lehden sisältö laajeni, ulkonäkö koheni ja lukijakunta kasvoi. Kun Kielikello muuttui maksulliseksi, siitä tuli Kotuksen julkaisupolitiikan kulmakiviä. Uusia tuulia olivat lehden teemanumerot, jotka usein ylsivät uusiin painoksiinkin.
Merkittävä tapaus kielenhuollon historiassa oli se, kun valtioneuvosto asetti 1979 ns. virkakielikomitean ratkomaan hallinnon ja oikeuslaitoksen kielenkäytön ongelmia. Komiteaa olisi tuskin asetettu ilman Kielitoimiston ja Esko Koivusalon taustatyötä. Komitean puheenjohtajana oli Paavo Nikula ja Kielitoimistoa edustavana jäsenenä Esko Koivusalo. Komiteamietinnön perusteella valtioneuvosto antoi julkishallinnon kielenkäyttöä koskevan päätöksen 1982. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuskaillaan edelleen hallinnonkielen ongelmien takia, mutta tuo komitea sysäsi liikkeelle virkakielen huollon jo hyvissä ajoin ennen eurobyrokratiasta nousevia kieliongelmia.
Esko Koivusaloa voisi luonnehtia kielenhuoltajana käytännölliseksi konservatiiviksi, ja hänellä oli myös muotivirtauksista poikkeavia näkemyksiä kielentutkimuksen tehtävistä. Hän oli valmis kielinormien muutoksiin ja lievennyksiin, jos niihin oli järkeviä perusteita. Mutta hän ei esimerkiksi hyväksynyt sivistyneen puhekielen normien väljentämistä, silloin kun oli kyse virallisesta ja julkisesta kielenkäytöstä. Hän itse käytti arjessakin täsmällistä kieltä, jota hän kevensi eteläpohjalaisuuksilla.
Muotokuvan taustaksi valitsen Esko Koivusalon laajasta tehtäväpaletista ehjään humanistin elämäntyöhön sointuvia värejä: vanhan kirjakielen tutkimuksen ja sanakirjatyön, lääkäriseura Duodecimin kieliasiantuntijuuden, Alfred Kordelinin Säätiön asiamiehyyden, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luottamustehtävät, suomalais-neuvostoliittolaisen tieteellis-teknillisen komitean, Kalevalaseuran taloustoimikunnan, Hiidenkiven päätoimittajuuden, WSOY:n ja Sanoma Oy:n johtokunnat, kesäyliopiston kulttuuriveljien piirin ja Kilta 7:n keilailuharrastuksen. Muotokuvan kehystän lääketieteen kunniatohtorin ja professorin arvonimillä. Huolimatta maalauksen monikerroksisuudesta piirtyy siitä kirkkaana esiin kielenhuoltajan jykevä hahmo ja kestävä elämäntyö.