Kielitoimiston puhelinneuvonnassa kysellään yllättävän usein sanojen taivutusmuodoista. Miten taipuu ripsi? Kumpi on oikein, palveluja vai palveluita, kyselyiden vai kyselyitten? Pohdiskellaan myös sitä, miksi perusmuodossaan hahmoltaan samanlaiset sanat saattavat taipua eri tavalla, kuten nuori : nuoren: nuorta, mutta ruori : ruorin : ruoria. Lisäksi on kysytty, miksi ei osata taivuttaa sanaa paasi oikeaoppisesti eli paaden : paatta. Miksi politiikan uutisissa keväällä 2013 kommentoitiin usein ”kehysriiheä” eikä kehysriihtä?
Nominien taivutuksen monimuotoisuuteen sisältyy paljon rinnakkaisuutta, eli usein on useampia mahdollisia tapoja taivuttaa sanaa. Varsinkin monikon genetiivissä on paljon vapaasti vaihtelevia muotoja, kuten maa : maiden ~ maitten; punainen: punaisien ~ punaisten; paperi: paperien ~ papereiden ~ papereitten; omena : omenien ~ omenoiden ~ omenoitten ~ omenojen ~ omenain.
Rinnakkaisten muotojen mutta ennen kaikkea taivutustyyppien runsauden voi havaita katsomalla vaikkapa vanhan Nykysuomen sanakirjan alussa olevaa taivutustyyppikaaviota, vaikka se onkin joiltain osin vanhentunut. – Taivutustyypit voidaan luokitella hiukan eri tavoin, ja uudemmissa sanakirjoissa, kuten Kielitoimiston sanakirjassa, onkin tyyppejä yhdistellen päädytty harvempiin ryhmiin. Suomen kielen oppikirjoissa luokitus on vielä tiiviimpi.
Mitä muodot kertovat?
Kielessä harvinaisten tai harvoin esiintyvien sanojen ja sanatyyppien taivutus saattaa hämärtyä ja jopa sulautua tavallisempiin. Siksi paasi-sanaa on vaikeampi taivuttaa kuin vaikkapa samaan tyyppiin kuuluvaasanaa vuosi. Riihen taivutus on ehkä päässyt unohtumaan, koska sana on käynyt harvinaiseksi vanhassa merkityksessään; kuvallinen uuskäyttö on tavallisempaa.
Ori on sanatyyppinsä ainoan edustaja, jonka perinteisen taivutuksen oriin, oritta rinnalle on kehittynyt ja hyväksytty myös taivutus orin : oria. Yksinkertaisempi i:llinen taivutus on mahdollista myös sanoissa alpi ja helpi (alven ~ alpin; helven ~ helpin). Sen sijaan yleisemmin esiintyvän ruis-sanan taivutus on yhä vain rukiin : ruista, vaikka lipsahduksia ”ruikseen” sattuu.
Laina- ja muut uudissanat asettuvat yleensä vain joihinkin taivutustyyppeihin. Sanan harvinaisemmasta taivutuksesta saattaakin päätellä, että kyse on kielessä suhteellisen vanhasta sanasta: esimerkiksi ns. konsonanttivartaloisuus (pieni : pien|tä) ja perusmuodossaan i-loppuisen sanojen taipuminen e:llisinä kertovat sanan suhteellisesta iäkkyydestä. Muodoista nuoren ja nuorten päätellään siis, että nuori on vanhempi kuin lainasana ruori (tai muori). Sanan hahmosta ei siten aina voi varmasti tietää taivutusta. Tuttuna esimerkkinä on vuori, jokakätkeekin sisäänsä kaksi eri sanaa: vanhan e-vartaloisen maastotermin (esim. tulivuori : tulivuoren) ja uudemman i-vartaloisen sanan, joka tarkoittaa vaatteen, laukun tms. sisäkangasta (takin vuori : vuorin). Ensimmäisen taivutus (vuoren : vuorta) on niin tuttu ja yleinen, että i-vartaloisenkin vuori-sanan taivutus lipsahtaa helposti e:lliseksi: ei puhutakaan takin vuorista vaan ”vuoresta”.