Kun terroristijärjestön pommi surmaa ihmisiä, saamme pian joukkoviestimistä lukea ja kuulla, että ”järjestö x ilmoittaa olevansa vastuussa pommiattentaatista”.
Milloin on jokin terroristijoukko korvannut tihutöidensä vahingot? Milloin ovat lesket ja orvot saaneet huoltoapua terroristeilta, joiden ”sodankäynti” on vienyt hengen perheen elättäjältä? Vastuusta on puhuttu, mutta vastuuta ei ole kannettu. Sanaa vastuu on käytetty yhteydessä, johon se ei tavanomaisen kielitajun mukaan kuulu. Taustalla saattaa olla englannin kielen vaikutus. Amerikanenglannissa käytetään tällaisista terroristien julistuksista ilmausta claim responsibility, joka ei kuitenkaan tarkoita vastuun kantamista. Claim-sanan merkitys on tässä ’esittää vaatimus’, mutta terroristit eivät suinkaan vaadi päästä kantamaan tekojensa seuraamuksia. He tarkoittavat ”vastuullisuudella” sotaa käyvän osapuolen rintamavastuuta. Sitä terroristit haluavat ilmoittaa kantavansa. Tämä on aivan muuta kuin tavanomainen vastuu.
Terroristi voi tietysti ajaa asiaa, joka ansaitsee myötätuntoa. Mutta kun surmataan sivullisia ja käytetään muuta väkivaltaa, pitäisi joukkoviestimien suhtautua kriittisesti sanankäyttöön, jota terroristijärjestöt niille syöttävät saavuttaakseen myönteistä julkisuutta.
Vastuu ymmärretään suomen kielen piirissä velvollisuudeksi vastata eli tehdä tiliä esimerkiksi omaisuudesta, henkilöstä tai teosta. Jos joku vastaa toisen veloista, hän hoitaa ne tarvittaessa omasta pussistaan. Omavastuu tarkoittaa vakuutuksessa sitä, että korvaamme itse vahingot sovittuun rajaan saakka. Vastuuseen kuuluu velvollisuus kantaa seuraukset.
Sana vastuu on johdos verbistä vastata, samanlainen kuin korjuu sanasta korjata. Sen edeltäjä vanhassa kirjasuomessa oli edesvastaus, jonka ensisijainen merkitys oli ’puolustaminen’. Edesvastaaja tarkoitti mm. asianajajaa ja holhoojaa. Taustalla oli ruotsin sana försvara (= puolustaa, ajaa jonkun asiaa), mutta jo varhain edesvastata on joutunut vastineeksi myös ruotsin sanalle ansvara för något (= olla vastuussa jostakin). Lönnrot mainitsee sanakirjassaan muodon edesvastuu, ja tästä Fred. Ahlman otti ruotsalais-suomalaisen sanakirjansa vuoden 1883 painokseen nykyisen asun vastuu. Se on hänen sanakirjassaan pelkästään ansvar-sanan selitteenä.
Jo 1845 oli Paavo Tikkanen käyttänyt johdosta vastuu merkityksessä ’vastaus, vastustus’. Kansankielessä vastuu-sanalla on Itä- ja Pohjois-Suomessa myös konkreettinen merkitys. Kun tukit halutaan uitossa pysäyttää määräpaikkaan, vedetään joen yli vastuupuomi eli vastuu.
Palautettakoon vastuu arvoonsa. Jos terroristijärjestö haluaa tihutyöstään julkisuutta ja julistaa ”responsibiliteettiaan”, ei joukkoviestimien pitäisi puhua vastuun ottamisesta, vastuussa olosta tai ylimalkaan vastuusta. ”Attentaatin toimeenpanijaksi on ilmoittautunut järjestö x”, ”Kaappauksen on ilmoittanut järjestäneensä järjestö x”, ”Tihutyön tekijäksi on ilmoittautunut järjestö x”. Tällaiset uutislauseet ovat täsmällisempää kieltä kuin vastuusta puhuminen.
Myös television kuulutuksissa on outoa vastaamista. Kun meille kerrotaan että ohjelman kuvauksesta, äänityksestä tms. ”vastaa” se ja se, on käännetty liian orjallisesti ruotsia (svara för något) suomeksi. Ruotsissa sekaannusta ei synny, koska vastuullista vastaamista ilmaisee verbi ansvara. Kun valmis filmi esitetään televisiossa, eivät äänittäjät ja kuvaajat liene enää erityisessä vastuussa tuotteestaan, vaikka työ sinänsä olisikin vastuullista.
Vinoon on vastuu ja vastaaminen mennyt myös urheilu-uutisissa, kun kerrotaan ”Tiina Lillakin vastaavan parhaasta tuloksesta”. Ei parhaasta tuloksesta joudu vastuuseen. Paras tulos saavutetaan tai tehdään.
Vastata-verbiä sopii suomessa käyttää henkilötekijän yhteydessä, kun kyseessä on 1) vastauksen antaminen tai reagoiminen toisen toimintaan, 2) vastuussa oleminen, tilinteko tai oikeudessa vastaaminen taikka 3) se, että joku on jollekin rinnakkainen, jonkun veroinen (”Pursimies vastaa maajoukkojen vääpeliä”). Jos kakkosryhmän mukaista käyttöä laajennetaan propagandistisessa tai muussa tarkoituksessa, tärkeä vastuun käsite hämärtyy jokapäiväisessä elämässä ja kielenkäytössä. Pian eivät syyttömästi kärsineet, huiputetut ja alistetut kykene enää äidinkielensä avulla ilmaisemaan, että joku on tilivelvollinen heille aiheutuneista vahingoista ja kärsimyksistä.
¹ Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 37/1983