Kieli on olennainen osa ihmisen identiteettiä, ominaislaatua, sillä se rakentuu tarinoista, joita hän kertoo ja joihin hän yhä uudelleen palaa. Kieli on ollut olemassa jo ennen meitä: synnymme valmiisiin kulttuurisiin tarinoihin. Kielen avulla merkityksellistämme maailmamme, ymmärrämme itsemme ja kommunikoimme toisten ihmisten kanssa. Kielen luonteeseen kuuluu paitsi asioiden nimeäminen myös representaatio, elämän merkitysten tuottaminen ja siirtäminen toisille ihmisille, mikä tapahtuu käyttämällä kieltä, symboleja ja merkkejä.
Teppo Sintonen on tutkinut kanadansuomalaisia miehiä elämänsä kertojina väitöskirjassaan ”Etninen identiteetti ja narratiivisuus” (1999). Sintosen mielestä ihmiset tuottavat ja määrittelevät identiteettiään kertomalla itsensä tarinoiden henkilöhahmoiksi. Näin tekee myös Kalle Päätalo 26-osaisessa ja 17 000-sivuisessa Iijoki-sarjassaan. Se on siis Päätalon mammuttimainen identiteettikertomus.
Lukija osaksi kertomusta
Päätalolle tulleiden tuhansien lukijakirjeiden pohjalta voi tarkastella Iijoki-sarjan lukukokemuksen vaikutusta lukijan identiteettiin, sen rakentumiseen ja uudistumiseen. Monet ovat samastuneet lukemaansa niin voimakkaasta, että he ovat ottaneet päähenkilön – Kallen – paikan kertomuksessa. Päätalon välillä moitteitakin saanut pikkutarkka asioiden ja tunnetilojen kuvaus tekee tämän mahdolliseksi: lukijalle annetaan aikaa ja tilaisuus soljua mukaan kertomukseen, osaksi sitä.
Kalle Päätalon repliikkien kieltä tutkineen Marsa Luukkosen näkemyksen mukaan Kallen kieli on työkalu, joka käynnistää ja ohjaa mieltä: kielen avulla piirtyvien kuvien rytmiikka kuljettaa lukijaa päänsisäisen elävänkuvan ja äänimaailman verkkaisessa maisemassa. Päätalo hallitsee kansan tavan käyttää kieltä ja virtuoosimaisen murreilmaisun ehtymättömine sanavarastoineen. Lukijatkin ovat tämän huomanneet ja pukeneet kirjeissään sanoiksi:
”Niissä kieli elää niin, että lukija ei halua jättää sanaakaan väliin ja saa suorastaan silmiensä eteen kuvaamanne tapahtumat”.
Kielen ja murteen merkitys
Kalle Päätalolle oli kunnia-asia pitää metsätyömiehen ja kirvesmiehen työkalunsa aina huippukunnossa. Sama ilmiö on havaittavissa myös kirjailijan ”työkalujen” – kielen ja murteen – osalta: Päätalo luki paljon sekä koti- että ulkomaista kaunokirjallisuutta ja teki matkoja usein tarkoituksellisesti julkisia kulkuvälineitä käyttäen kotiselkosiin säilyttääkseen elävän kosketuksen Kainuun murteeseen. Päätalo on todennut Ritva Haavikolle:
”Minulla on ollut onni kasvaa rikkaassa kieliympäristössä. Antoisia olivat myös aika savottakämpillä, uittojoilla ja vieraissa taloissa rengintöissä, sotareissut... Ne ovat olleet myöhemmin korvaamattomia materiaalilähteitä kirjailijalle.”
Isäänsä Hermannia Päätalo ylisti parhaana tapaamanaan suusanallisena kertojana, jolta hän sanoo oppineensa kertomisen taitoa ja murteenkäyttöä. Päätalon kielellinen rikkaus, omaperäiset ja sattuvat sanonnat sekä ilmaisuvoimaisen, mutta katoavan murteen tallentaminen ovat saaneet kiitosta paitsi kriitikoilta myös kieli- ja yhteiskuntatieteilijöiltä.
Päätalo kertoo Iijoki-sarjan ensimmäisessä teoksessa Huonemiehen pojassa lapsuuskotinsa Kallioniemen uuninmuurauksesta. Muurarina toimi Korpelan isäntä, jonka Kallen isä Hermanni risti Satusedäksi väittäen tämän sairastavan ”lorsakatarria”. Puheliaalta Satusedältä työ kesti peräti kolme viikkoa, ja Hermannilta alkoi kärsivällisyys pettää. Valmista uunia katsellessaan Hermanni sanoi:
”Siinä on saatana kivikasa, joka ei ole sen vuoksi huono, että sitä tehessä oisi hosuttu, ja ettei noussu kaikin puolin hintoisa. On perkele että vankan kolome viikkoa sai kulumaan yhden uunin kansa! Se oisi pitkä novelli, jos joku oisi kirjottanu muistiin kaikki mitä se Satusetä kerkisi tätä tehessä lorsata. Jos ne oisi viety painokonneen alle, niin Raamattu jäisi sen rinnalla pieneksi kirjaksi”.
Oma yhteinen kieli on ollut keskeisin suomalaisen identiteetin rakentaja Snellmanin ajoista lähtien. Globalisoituvassa maailmassa kielen merkitys identiteetillemme vielä korostuu. Sama ilmiö on nähtävissä myös murremuodoissa. Lukijakirjeissä pohditaan murteen merkitystä sarjan suosiolle. Eräs lukijoista on oivaltanut Päätalon kielen rikkauden: hänen mielestään muodostuu aivan toisenlainen kuva, kun sanotaan jonkun ”kävellä väentävän”, kuin siitä, että ensin kertoo jonkun kävelevän ja sitten useallakin lauseella selittää kävelemisen tapaa.
Päätalo on todennut asuneensa yhdellä Suomen rikkaimmista murrealueista. Lukijakirjeiden perusteella Päätalon käyttämä murre on tarttuvaa, sanonnat jäävät elämään arkipuheeseen ja leviävät jopa lähipiirin käyttöön. Tämä muistuttaa esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tekstien käyttämistä arkipuhunnassa.
Satusedän Kallioniemeen tekemä uuni oli tehty ”hirsipedille” ja alkoi hirsien lahotessa vaarallisesti kallistella eri suuntiin. Muurari perusteli uunin käyttäytymistä: ”Hyvin on äimät hatussa! Sehän vain hakkoo paikkaasa!” Tästä syntyi Taivalkoskella lentävä sanonta: ”hakkoo paikkaasa kuin Kallioniemen Herkon uuni”. Lukijakirjeissäkin sitä siteerataan. Kirjeistä löytyy Iijoki-sarjasta lainattuina ja omaan puheeseen otettuina sellaisia sanoja ja sanontoja kuin: näkkyypähän, ruuperä otassa, suivauttaa, läyrytä, pistää turmelukseen, silimäänni. Lukijat porinoivat jutellessaan, nimittelevät lihavahkoa vaimoaan mätökseksi ja kirjoja mölläreiksi. Sukulaiset muuttuvat atimoiksi ja perhe natsuunaksi. Kaupassa pyydetään hinnasta heivuuta tai tingitään hinta uhka tiukalle.
Kieli ja huumori elämästä selviytymisen keinoina
Filosofi Reijo Wileniuksen mukaan Päätalon ihmisillä osuva kielenkäyttö on elämän hallinnan ja elämässä selviytymisen keino. Kieli on heidän aseensa kohdata vastoinkäymiset sodan ja rauhan aikana. Päätalon kielestä tapaa aivan erityisen suomalaisen kielellisen huumorin.
Kalle Päätalon mielestä huumori on voima vaikeiden aikojen voittamiseen: ihminen on vaikeuksiensa herra niin kauan kuin hän pystyy löytämään sisältään huumoria ja reagoimaan toisen ihmisen esittämään huumoriin. Päätalo onkin todennut, että ellei selkosen kansa löytänyt apua Lars Leevi Lestadiuksen opista tai huumorista, silloin oli kakki toivo menetetty ja ”narun jatkoksi” joutuminen lähellä.
Marsa Luukkosen teoria kielen avulla luoduista päänsisäisistä maisemista ja virtuaalisesta todellisuudesta näyttää lukijakirjeiden valossa pitävän hyvin paikkansa. Monet Iijoki-sarjan lukijoista ovat lähtöisin Kallen kanssa samalta murrealueelta ja nauttivat palatessaan lukukokemuksen myötä kieleen, murteeseen, jonka avulla ovat kertoneet ensimmäiset identiteettikertomuksensa:
”Yksi asia, josta pidän kirjeissäsi on tuo tutuntuntoinen murre ja kielenkäyttö. Monesti kun tulee oikein mukava kohta kirjassasi, täytyy aivan lukeminen keskeyttää ja nauraa hihitellä vähän aikaa, kun tulee niin kotoinen olo. Tuntuu silloin kuin pääsisi ajatuksissaan lähemmä juuriaan ja lähtökohtiaan”.
Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan ”Kuin kuvastimessa. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan lukukokemus suuren muuton sukupolven identiteetin rakentajana ja uudistajana.” Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos 2004.
Kirjallisuutta
Luukkonen, Marsa 1999: Mielikuvatyöskentelyä Kallen kielellä. Teoksessa Liukkonen, Tero (toim.) 1999: Päätalon juurella. Juhlakirja 11.11.1999 Kalle Päätalon täyttäessä 80 vuotta 1999. Helsinki: Gummerus.
Wilenius, Reijo 1999: Näkökulmia Iijoki-sarjan arvoihin. Teoksessa Liukkonen, Tero (toim.): Päätalon juurella. Juhlakirja 11.11. 1999 Kalle Päätalon täyttäessä 80 vuotta. Helsinki: Gummerus.
Päätalo, Kalle: Iijoki-sarja (Gummerus)
Huonemiehen poika 1971
Tammettu virta1972
Kunnan jauhot 1973
Täysi tuntiraha 1974
Nuoruuden savotat 1975
Loimujen aikaan 1976
Ahdistettu maa 1977
Miinoitettu rauha 1978
Ukkosen ääni 1979
Liekkejä Laulumailla 1980
Tuulessa ja tuiskussa 1981
Tammerkosken sillalla 1982
Pohjalta ponnistaen 1983
Nuorikkoa näyttämässä 1984
Nouseva maa 1985
Ratkaisujen aika 1986
Pyynikin rinteessä 1987
Reissutyössä 1988
Oman katon alle 1989
Iijoen kutsu 1990
Muuttunut selkonen 1991
Epätietoisuuden talvi 1992
Iijoelta etelään 1993
Pato murtuu 1994
Hyvästi, Iijoki 1995
Pölhökanto Iijoen törmässä 1998