Pari vuotta sitten tuli kuluneeksi 150 vuotta Kalevalan ensimmäisen laitoksen ilmestymisestä. Vuoden 1985 aikana Kalevalaa juhlittiin monin muodoin sekä Suomessa että ulkomailla ympäri maailmaa. Kalevalan merkitystä suomalaisen kansallishengen kehittymisen ja koko suomalaisen kulttuurin nousun kannalta valotettiin lukemattomissa tilaisuuksissa. Kalevalaa ylistettiin suurenmoisena kirjallisena taideteoksena. Sitä esitettiin teattereissa draamasovituksena jne.

Kansalliseepoksessamme riittääkin muistamisen ja arvostamisen aiheita, myös juhlavuoden jälkeen. Teoksella on ollut huomattava merkityksensä mm. suomen kirjakielen kehitykselle. Siltä kannalta on erityisesti aihetta tarkastella, missä määrin nykysuomessa on Kalevalasta kirjakieleen omaksuttua sanastoa. – Kysymystä olen hiljattain perusteellisemmin käsitellyt Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä (3/1986).

Kalevalan kieli on poikkeuksellisen rikasta ja värikästä. Siinä on kosolti kansanomaista ja runollista erikoissanastoa, jota kukaan nykysuomalainen ei käytä eikä edes aina ymmärrä. Nykysuomen sanakirja on ottanut tällaistakin sanastoa runsaanlaisesti hakusanoiksi, koska Kalevalan kielelle on katsottu teoksen klassisen arvon perusteella kuuluvan sijansa nykysuomenkin sanavarojen esittelyssä.

Suomen kielessä on kuitenkin yllättävän paljon yhä edelleen käytettäviä ilmauksia, jotka ovat tiettävästi tulleet ensi kertaa painettuun sanaan Kalevalan mukana. Muutamat sanat ovat tosin saattaneet satunnaisesti vilahtaa jo aiemmin pääsemättä kuitenkaan sanakirjoihin. Myös tällaisissa tapauksissa Kalevalan osuus sanan tunnetuksi tuloon on voinut olla ratkaiseva. Esimerkiksi sana valio on kyllä Renvallin sanakirjassa 1826 mainittu, mutta vain runokielen erikoisuutena. Sanan leviäminen yleiskieleen on arvatenkin Kalevalan ansiota. Verbistä vaalia on vain jokunen satunnainen tieto Kalevalaa vanhemmalta ajalta, mutta kun sanaa on kansalliseepoksessa viljelty runsaasti, se on tullut yleisesti tutuksi.

Kalevalan sanauutuudet niin kuin teoksen sanavarat yleensäkin ovat lähtöisin kansankielestä, kansanrunoudesta, jota Lönnrot ja hänen apurinsa kokosivat itämurteiden ja varsinkin karjalan kieleen luettavien vienalaismurteiden alueelta. Joissakin harvoissa tapauksissa Lönnrot on sepittänyt vereksen sanan runon aineksia muovaamalla tai siirtänyt ilmauksen uuteen merkitykseen. Niinpä uudissanaa muuttolintu ei runomuistiinpanoissa ole; esikuvasäkeessä puhutaan mustasta linnusta. Sana sima on taas vanha hunajan nimitys, jonka Lönnrot pani tarkoittamaan juomaa. Sennimistä siemailemme nykyään varsinkin vappuna.

Laskelmieni mukaan Kalevalassa on runsaat 200 kirjakielessä käytettyä sanaa, jotka on mainittu Nykysuomen sanakirjassa mutta ei vielä Kalevalaa vanhemmissa sanakirjoissa. Kaikki eivät suinkaan ole jokapäiväistä ilmaisuvälineistöämme, mutta on joukossa monia ihan yleisiäkin, arkielämässä tarpeellisia sanoja. Otetaanpa esimerkkejä.

Kalevalan tuomista sanoista yleisin tuntuu olevan ongelma. Sillä on näppärästi korvattu vaikeaääntöinen probleemi. Sanasta on viime aikoina tullut turhankin suosittu, kun on ruvettu ongelmia näkemään vähäpätöisissäkin hankaluuksissa.

Kalevalan alkuaan karjalankielisistä uudissanoista pari kuuluu aivan keskeiseen sanastoomme: nuoriso ja viesti. Ennen kuin opittiin sana nuoriso, oli käytetty sanaa nuoruus senkin asemesta. Erontekomahdollisuus tuntuu meistä nyt välttämättömältä, vaikka kaikissa kielissä sitä ei ole. Esimerkiksi ruotsissa sana ungdom merkitsee sekä ’nuoruutta’ että ’nuorisoa’. Venäläisperäinen viesti on osoittautunut erittäin tarpeelliseksi ilmaukseksi paitsi yleiskielessä myös mm. urheiluja sotilassanastossa. Sen pohjalta on lisäksi myöhemmin johdettu sanat viestiä ja viestintä, joita nykyään tarvitaan ehtimiseen.

Kansalliseepoksestamme näyttävät kirjakieleen tulleen myös esim. nimisanat aallokko, hongikko, lunnas, päläs (sekä konkreettinen suksen päläs eli jalansija että kuvailmaus päästä pälkäästä), seos, säilä, tiehyt (alkuaan ’pieni tie’) sekä vyötärö. Yhdyssubstantiiveista mainittakoon vielä esimerkkeinä kutsuvieras, mielijohde ja sydänkäpy.

Suomen kielelle luonteenomaisia, tyypiltään vanhahtavia Kalevalan yhdyssanoja ovat mm. lakkapää, liinatukka, maitoparta ja partasuu.

Kalevalaista lähtöä ovat tiettävästi myös laatusanat apea, etevä, hereä, nuiva, pätevä, urhea ja useat muut. Yhdysperäisistä lisättäköön vielä iänikuinen ja mahtipontinen, joka on Lönnrotin muodostelema ilmaus ja merkitsi aluksi ’mahtavaa, mahdikasta’ ja siirtyi vasta myöhemmin nykyiseen merkitykseen ’mahtaileva, suurieleinen’.

Teonsanoja on Kalevalan tuomisissa suhteellisen paljon. Tavallisimpia, merkitykseltään niin sanoakseni asiallisia ovat mm. alistaa (Kalevalassa tosin konkreettisessa merkityksessä ’kaataa’), nimetä, päteä, vahtia ja yllättää. Tärkeä nykykielen sana on haastatella. Sitä ehdotti kielentutkija Artturi Kannisto vuonna 1907 englannin interview-sanan vastineeksi. Epäilemättä ehdottaja tunsi Kalevalan säkeet: Alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella. Merkitys on tässä ’puhutella, jututtaa’, mistä on vain kukonaskel sanan nykyiseen tehtävään. Kalevalalle ja Kannistolle saamme siis olla kiitollisia siitä, ettei tarvitse puhua ”intervjuuaamisesta” tai ”interveivaamisesta”, kuten vuoden 1905 sivistyssanakirjassa sanottiin.

Rakenteeltaan samantapaisia ele-johtimisia verbejä, usein eloisasti kuvailevia, on Kalevalasta omaksuttu monia muitakin. Muutama esimerkki: hangoitella, helskytellä, huolitella, jolkutella, sykähdellä, uhitella, vetistellä.

Koko joukko on Kalevalassa sellaisia alta-johtimen avulla muodostettuja verbejä, joita ei ennen – kuten ei juuri koko sanatyyppiä – ollut kirjallisuudessa viljelty: nostaltaa, painaltaa, työnnältää ym. Tällaisilla sanoilla ilmaistaan Lönnrotin mukaan ”toimituksen kiivautta (kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti eli äkisti ja väkevällä kädellä”. Kyseisen verbityypin Lönnrot näkyy omaksuneen itämurteista ja karjalan kielestä.

Uutuuksia olivat myös erinäiset ahta-johtimen sisältävät verbit, mm. astahtaa, lipsahtaa, tyrskähtää, urahtaa.

Kalevalan värikkäästä ja vivahteikkaasta kielestä näyttävät kirjasuomeen ilmaantuneen myös teonsanat maleksia, norua, sipaista, teutaroida, tuhertaa, tuivertaa, vaikertaa, viistää.

Mainitsemani näytteet ovat olleet enimmäkseen tyyliarvoltaan neutraaleja, sanoja, joita tapaa esimerkiksi sanomalehteä lukiessaan. Monia niistä käytellään arkijuttelussakin ilman erityistä sävyjen tavoittelua. Toiset Kalevalan ilmaukset tunnetaan tyyliltään tavallisuudesta poikkeaviksi; niitä viljellään, kun halutaan esimerkiksi olla hiukan juhlallisia tai kenties leikkisiä. Tällaisetkin sanat ovat arvokkaita. Tanssia voidaan tyylitellen sanoa karkeloksi, hiuksia kutreiksi ja tihutyötä pillaksi. Korjatusta kapineesta saattaa tulla entistä ehompi. Vettä sataa joskus päivät pääksytysten. Onnistuneista pidoista kiitellään ehtoisaa emäntää. Runolliseksi herkistyvän katse voi suuntautua tähtitarhoihin.

Arvattavasti esimerkit riittävät vakuuttamaan, että Kalevalan anti nykysuomen sanavaroille on ollut runsas. Enemmän kuin puolentoistasataa Kalevalasta muuhun painettuun kirjallisuuteen yleistynyttä sanaa on sellaisia, joita voi pitää edelleen tavallisina tai ainakin kirjallisuutta harrastaville suomalaisille tuttuina. Mitään toista kaunokirjallista teosta ei tässä suhteessa voida verratakaan Elias Lönnrotin maineikkaaseen eepokseen.