Koloratiivirakenteista: mennä jolkutti vai meni jolkutti?

Kielen vivahteita ilmaistaan useasti kuvailevilla sanoilla. Tehokas tyylikeino on asiallisen ja kuvailevan teonsanan yhdistäminen pariksi tähän tapaan: mennä jolkutti, nauroi kikersi, istui jökötti. Tämä on ns. koloratiivirakenne.

Ahti Rytkönen määritteli 30-luvulla koloratiivikonstruktion: ”Eräs suomen kielen luonteenomaisimpia konstruktiotapoja on toiminnan tai olemisen laatua tai tapaa ilmaisevan taipuvaisen finiittiverbin liittäminen ensimmäisen infinitiivin lyhyempään muotoon, esim. Jeesus synnit anteeksi antaaj jaurauttaa.”

Näin siis Ahti Rytkönen, hiljattain kuollut tutkijaveteraani. Hän nimitti kyseistä rakennetta koloratiiviseksi, koska se luo väriä, värittää ilmaisua. Joskus tämän rakenteen vierasperäistä nimeä on yritetty suomentaa ”sävytysrakenteeksi” (Jouko Vesikansa).

Koloratiivirakenne jakautuu kahteen päätyyppiin sen mukaan, taipuuko pääverbi: mennä jolkutti ja meni jolkutti. Harvinaisia ovat tyypit jolkutti mennä ja jolkutti meni, samoin tapaukset, joissa rakenteen teonsanat irtoavat toisistaan (esim. meni häntä koipien välissä jolkutti).

Koloratiivirakenteiden käyttö on vahvasti sidoksissa puhetilanteeseen. Asiatekstiä enemmän niitä viljellään kaunokirjallisuudessa. Kirjailija tuntee ilmaisutavan kansankielestä ja käyttää sitä kansanomaisena tyylikeinona. Esimerkkejä:

Lyyli itkeä hytisteli (Eeva Joenpelto).

Mooses nauraa käkätteli tikahtuakseen (Veikko Huovinen).

Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan (F. E. Sillanpää).

Näin ilmaukset siis kuvaavat ihmisen puhumista tai muuta ääntelyä ja ovat kaikki tyyppiä, jossa pääverbi ei taivu. Tämä tyyppi, siis mennä jolkutti, onkin kaunokirjallisuudessa selvästi yleisempi kuin tyyppi, jonka kumpikin teonsana taipuu. Tuntuu yllättävältä, että kirjailijan murrepohjalla ei ole vaikutusta rakennetyypin valintaan. Nähtävästi kirjallinen perinne tukee nimenomaan tyyppiä mennä jolkutti. Esimerkiksi Joel Lehtosen tekstien koloratiivirakenteista on mennä jolkutti -tyyppiä n. 63 %, Pentti Haanpään n. 85 % ja F. E. Sillanpään peräti 87 %. Outoa kyllä, Sillanpää on poikennut tässä hämeenkyröläisestä mallista. Hämeenkyrön murteessahan on vanhastaan käytetty vain sellaista koloratiivirakennetta, jonka kumpikin teonsana taipuu. Tästä Hämeenkyrön murresanaston kerääjä Ilmari Kohtamäki mainitsee 1930-luvulta mm. seuraavia esimerkkejä: nauroi kihisi, meni kammerteli, käveli liuhto, oksensi kyäkki, puhui honotti. Kuten sanottu, teonsanat voivat myös erota toisistaan; esimerkki Hämeenkyröstä:

Katto Heinosen akkaa kuinka vetee suurta säkkiä jurraa.

Savolaissyntyisen Joel Lehtosen tuotannosta on laskettu koloratiivirakenteita runsaat kaksi ja puoli sataa.

Anto tulla pohistoa kovaa vauhtia.

Istua mökötti siinä sanatonna piippuaan poltellen.

Entäs se potatinpano? Makaat vaan köhnöttelet?

Melkein puolet Lehtosen koloratiivirakenteista havainnollistaa jotakin liikkumistapaa; hiukan vähemmän on ääntelyä, äänenkäyttöä kuvaavia ilmauksia. Lehtosen rakenteissa esiintyy lähes sata asiallista teonsanaa, useimmiten nauraa, juosta, istua, kävellä, kulkea, tulla ja laulaa.

Jos koloratiivirakennetta pidetään erityisen kansanomaisena ilmaisutapana, Lehtonen on tältä osin kansanomaisempi kuin kansa itse. Toisin sanoen hän suosii tietoisesti tätä tyylikeinoa.

Kaikissa murteissamme on koloratiivirakenteita kyllä viljelty ja hyvinkin monenlaisissa yhteyksissä. Teonsanaparilla on kuvattu esimerkiksi erilaista tekemistä tai sanomista:

Sitä kymmeniä hehtoja kylyveer räekästiin aeka talossa. (Nurmes)

Piehhäv varas, se pia aikoo lyyvväm mutasoo. (Heinävesi)

Siitä alako niin noittuut telekuta” (= kirota kovasti). (Kiihtelysvaara)

Se pruukas laulaa kovaa kus se kutoo hutkii. (Kurikka)

Siltä lensi kirpos, kärestä se vikate. (Pirkkala)

Koloratiivirakenteiden käyttö on murteissamme hyvin vanhaa perua. Samaan tapaan, ehkäpä suomalaisia enemmänkin, ovat tehostaneet puhettaan esimerkiksi karjalaiset ja vepsäläiset.

Koloratiivirakenteista on ollut vallalla se käsitys, että tyyppi mennä jolkutti on ensisijaisesti itämurteinen ja meni jolkutti länsimurteinen. Karkeasti ottaen asia onkin näin, mutta tässä kahtiajaossa prosenttierot jäävät pieniksi. Suurehkossa nauhoiteaineistossa näyttäisi olevan mennä jolkutti -tyyppiä länsimurteista 41 ja itämurteista 59 %. Tyyppiä meni jolkutti taas on länsimurteista 53 ja itämurteista 47 %. Tällaiset luvut ovat kuitenkin vain suuntaa antavia.

Joka tapauksessa olisi erehdys luulla, että ns. kansanihmisen puheessa vilisee koloratiivirakenteita lähes joka virkkeessä. Yhtäjaksoisessa nauhoitetunnissa niitä ei tavallisesti esiinny kahta enempää. Pohjoissavolaiset Vieremä ja Nilsiä yltävät toistasataa pitäjää käsittävässä otannassa neljään esiintymään, samoin Kymenlaakson Vehkalahti. Voisiko tästä päätellä, että vanhan kansan ihmiset värittivät puhettaan harkiten ja säästeliäästi? Toisaalta yksilölliset erot ovat suuret, ja toisaalta puheenaiheet vaikuttavat tällaisten tehokeinojen viljelyyn.

Koska kuvailevista sanoista useat jäljittelevät ääntä, on ilman muuta selvää, että niillä voidaan kuvata esimerkiksi ihmisen puheen, huudon tai vaikkapa itkun laatua, samoin eläinten ääntelyä. Yhtä luonnollista on erilaisen liikkumisen tai tekemisen kuvailu, silloin kun toimintaan liittyy jotakin ääntä. Toiset sanat taas ovat ”äänettömiä”, vain näköaistiin vetoavia, esimerkiksi vie retuuttaa, kävellä vemppaisee, mennä pongittiin. Useimmiten deskriptiiviset sanat kuvailevat aktiivista toimintaa joko kuulo- tai näköaistiin vedoten.

Erikseen on syytä huomata, että on myös runsaasti sanoja, jotka kuvailevat liikkumattomuutta, paikoillaan oloa tai ylimalkaan olemista tai elämistä. Suomalainen istua kököttää, maata kellottaa, olla mollottaa ja vaikkapa elää köhjöttää. Näissä ilmauksissa ei ole kysymys äänen jäljittelystä, vaan sanat visuaalistavat tavallaan asentoa, mutta enemmänkin passiivisuutta, olotilan muuttumattomuutta, ihmisen saamattomuutta tai alistuneisuutta. Sävy on selvästikin kielteinen.

Aina ei deskriptiivisen sanan merkitys ole kovinkaan selvä, se on vain viitteellinen. Ehkä tästä johtuu koloratiivirakenteen muoto: pelkkä kuvaileva sana ei riittäisi ilmaisemaan koko ajatusta. Kun sanomme: ”Siinä se elää töllöttää”, teonsana elää ilmaisee sen yksinkertaisen asian, että joku on elossa, jatkaa elämäänsä. Töllöttää taas visuaalistaa elämäntapaa, viittaa vaikkapa siihen, että tämä eläjä ei juuri muuta tee kuin katsoo telkkaria.

Juntti, mäntti tai muu köntti

Kielen sanat voidaan jakaa kahtia: toisaalta asiallisiin eli ei-deskriptiivisiin ja toisaalta kuvaileviin eli deskriptiivisiin. Asiallisen sanan äänneasulla ei tunnu olevan yhteyttä tarkoitteeseen; esimerkiksi tuoli-sana ei mitenkään äänneasullaan kuvaile istuinta, se vain merkitsee sitä. Sen sijaan vaikkapa sana rämä tuntuu jo äänteellisesti luonnehtivan auton kehnoutta. Tuoli on ei-deskriptiivinen, rämä deskriptiivinen sana.

Deskriptiiviset sanat jakautuvat edelleen kahtia: toiset kuvailevat lähinnä kuulo-, toiset näkövaikutelmia. Rämä on samaa juurta kuin rämistä, siis alkuaan kuulosana, vaikka autonrämästä syntyy tietysti myös näkövaikutelma. Kuulosanoja, luonnonääniä kuvailevia sanoja, nimitetään onomatopoeettisiksi.

Kuvailevan sanan yhteys tarkoitteeseen on siis nähtävissä, mutta se on kuitenkin epämääräinen. Loiskis tai molskis kuvaa veteen putoamisesta syntyvää ääntä, olipa tämä ääni melkeinpä millainen tahansa.

Vieraskielinen ei näe rämä-sanassa mitään kuvailevaa, enempää kuin ruma-sanassa, joka onkin ei-deskriptiivinen. Se mitä luulemme kuulevamme erilaisissa luonnonäänissä, johtuu paitsi itse äänistä, ennen kaikkea siitä, miten meidät omassa kieliyhteisössämme on opetettu kuulemaan. Toisin sanoen, koirakin haukkuu ranskaksi eri tavalla kuin suomeksi. Vaikka onomatopoeettiset sanat jäljittelevätkin meille tuttuja ääniä, niiden oppiminen esimerkiksi vierasta kieltä äidinkielenään puhuvalle on varsin työlästä. Osaksi tämä johtuu tällaisten sanojen suuresta määrästä, osaksi niiden harvinaisuudesta. Kuvailevia sanoja on kielessämme paljon, mutta hiukan kärjistäen voisi sanoa, että ne ovat kaikki harvinaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden esiintymistaajuus puheessa tai tekstissä on vähäinen.

Pauli Saukkosen ym. Suomen kielen taajuussanaston pohjana on runsaat 43 000 eri sanaa ja hiukan yli 400 000 sanaesiintymää sisältävä aineisto. Deskriptiivisanoja ei tässä sanastossa mahdu edes 5 000 yleisimmän sanan joukkoon. Taajuussanaston mukaan tavallisimpia deskriptiivisanoja ovat mm. häilyä ja suhista. 10 000 tavallisimman sanan joukkoon mahtuvat lisäksi mm. romahtaa, kohista, koputtaa, musertaa, naputtaa, kihistä, mutista, pyyhkäistä, surista, jyskyttää, liristä, natista, pauhata, paukahtaa ja sähistä sekä esim. touhu, hupsu ja murina. Mainittakoon vertailun vuoksi, että Taajuussanaston mukaan kielessämme esiintyvät tavallisimpia kuvailevia sanoja yleisemmin esimerkiksi sellaiset sanat kuin lattiapinta-ala ja toimistopäällikkö tai vaikkapa erisnimet Nurmijärvi ja Lagos!

Näyttää siis siltä, että kuvaileva sana ei voi esiintyä kielessä kovin taajaan. Ehkä voisi sanoa, että jos deskriptiivisanasta tulee tavallinen, siis taajaan esiintyvä, se siirtyy vähitellen asiallisten sanojen luokkaan. Tällaisia värinsä menettäneitä entisiä deskriptiivisanoja ovat mm. huhu, hymy, kapina, kitua, lippu, nuha, puristaa, puro, romu, ropo, ryypätä ja räjähtää. Niiden esiintymistaajuus on suurempi kuin deskriptiivisanojen. Kuvaileva sana on asialliseen merkitykseen vakiinnuttuaan menettänyt sävyään ja sen käyttö on tullut entistä yleisemmäksi.

Otsikossa mainittu muotisana juntti ei ole asiallinen eikä väritön ilmaus. Aiemmin sitä on käytetty kansanomaisessa kielessä vain vähän, mutta hiljattain se on yleistynyt nykypuhekielessä. Sen rinnalla – eräänlaisena vastakohtana – esiintyvä juppi ei ole deskriptiivisana. Se on lainattu amerikanenglannin typistesanasta yuppie, jonka takana on young urban professional ’nuori, kaupunkilainen (hyvätuloinen ja koulutettu) ammattilainen’. Sana juntti ei ole uusi keksintö, sillä se mainitaan jo viime vuosisadan sanakirjoissa. Lönnrotkin tuntee sen mm. ’kömpelöä olentoa’ merkitsevänä. Esimerkkinä hänellä on poika juntti.

Suomen murteissa juntilla on ollut useita merkityksiä, mm. ’lanttu, juurikas, juuriska’:

Suurii juntei kun pläkkituapei. (Vihti)

Räätikäk kasvo tänä suvena semmosia junttia ettei veistämätäk kuapan suusta mahlu. (Kangasala)

Läheinen merkitys on ’möhkäle’: esimerkiksi iso limppu voi olla kaakun juntti, paksu oksa oksajuntti, isot kuuset aika juntteja jne. Tästä onkin lyhyt askel henkilöä kuvailevaan junttiin. Esimerkki Iistä:

Kurnaalia kuumennetaan yheksänkymmentä astetta, siittä tulee piianjuntille hyvää perunankastetta.

Sanan merkityksen väljyyttä kuvaa Hattulan esimerkki:

Se on sej juntti (= heila).

Varsin yleisesti juntilla on murteissa tarkoitettu hidasoppista, luonnostaan jäykkää ja omapäistä ihmistä.

Ei ne pojan juntit tee muuta ku paljast pahaa. (Loppi)

Se on semmone ihteppäine juntti se Jussi. (Jämsä)

Teiskossa juntti on tarkoittanut junkkarinkoulua:

Laiska äijä joutui junttiin.

Murteissa esiintyy juntin rinnalla myös läheisiä äännevariantteja, esim. junkki ja jurtti:

Junkit on kasvannu isoksi, tehhään niistä lootaa. (Kuorevesi)

Turannia poikajurttia. (Sääksmäki)

Merkitykseltään ja myös sanahahmoltaan junttia muistuttavat kansanomainen köntti ja slanginsävyinen ääliön nimitys mäntti. Mäntti ei alkuaan ole deskriptiivisana vaan asiallinen mänttinahkan nimitys, ruotsalainen laina, mutta se on siirtynyt tunnepitoisten deskriptiivisanojen luokkaan. Kuvailevaa sävyä ei tarvitse kaukaa etsiä. Länsimurteissamme on näet teonsanaa mäntätä käytetty tähän tapaan. Esimerkiksi Vampulassa kiellettiin lapsia telmimästä:

Älkäi sillai mäntäkkö taikka tullee vahinko teithle!

Nurmossa sanalla on ollut vielä vahvempi ’mottaamisen’ sävy: toinen on voitu mäntätä hengiltä:

Voi sit olis palijo mänttäämistä täs maas!

Sattumaako lienee, että myös junttaaminen tarkoittaa murteissa mm. telmimistä ja erilaista hakkaamista, iskemistä.

Mitä siin ny mukula junttat! (Mynämäki)

Sil hännäl ain junttas sitä lammasta, susi nimittäin. (Lappee)

Sekä mäntti että juntti kytkeytyvät myös tällaisten teonsanojen kuvailevaan käyttöön.

Kuvaileva sanasto rönsyää elinvoimaisimmin jollakin tavoin vähättelevässä, halventavassa puheessa. Esimerkiksi tyhmällä, hölmöllä, ”mäntillä”, on kymmenittäin kuvailevia nimityksiä, mutta viisaalla tuskin montakaan. Lainaan tässä Veikko Ruoppilaa: ”Älyllistä keskitasoa oleva ihminen on yleensä kitsas antamaan tunnustusta itseään lahjakkaammille, mutta nimittelee sitä auliimmin niitä, jotka sanoissa ja teoissa eivät yllä hänen tasalleen.” Ehkäpä junttikin sopii tähän väheksyvien nimitysten ryhmään, vaikka se ensisijaisesti onkin humoristinen. Värikäs kansanhuumori kyllä kukoistaa muutenkin hölmön, tollon nimittelyssä.

Juntti-sanaan ja sen variantteihin ei liity kuulovaikutelmia, ne ovat visuaalisesti kuvailevia, siis näkösanoja. Kansanomainen kuva aika juntista on ollut epämääräinen, viitteellinen. Niin on edelleen. Vanhan kansankielen suurikokoiset kasvin tai puun juntit, omapäiset pojat juntit ja juurevat piian juntit kuvastavat kuitenkin tavallaan sitä turnipsimaista perusjunttia, joka sitten Juntti-Einarin avustuksella on omaksuttu uudempaan kansankieleen.

Kunhan huttu hautuu – –

Kuten hyvin tiedetään, kielen sanavarat ovat kehittyneet ja kehittyvät suureksi osaksi kuvallista tietä. Esimerkiksi oppia on tarkoittanut alkuaan katsomassa tai noutamassa käymistä ja nimenomaan kalanpyydyksen kokemista. Nykyinen oppiminen on ymmärrettävä siis kuvakieliseksi. Samoin kokea on alkuaan erä- ja kalamiesten sanoja, ja meidän kokemuksemme tuntuvat olevan jo kovin etäällä merran kokemisesta. Suurten merkityserojen ei tarvitse olla vähittäisen kehityksen tulosta, vaan ne voivat perustua luovaan sanankäyttöön. Epäilemättä muinaiset oppineet kalastajat ja kokeneet riistamiehet ovat kielellisesti olleet yhtä kehittyneitä kuin mekin. He ovat luoneet uusia kuvailmauksia, joista jokin osa sitten on vakiintunut kieleen, esimerkiksi sanan uusina merkityksinä.

Yleensä kuvailmaukset, kielikuvat, ovat peräisin konkreettisesta, silmin nähtävästä todellisuudesta: järvenselkä viittaa ruumiinosaan ja sahapukki eläimeen. Kun Matin sanotaan pitävän teerenpeliä Maijan kanssa, tällä tarkoitetaan hakkailua eli flirttiä. Ilmauksen takana on tietenkin oikea teeren peli, siis teeren soidinmenot. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että nuorilla taitaa olla pientä vispilänkauppaa. Joskus vispilänkauppa on poliittista laatua, mutta silloinkin se on salailussaan viatonta verrattuna rumalta kuulostavaan lehmäkauppaan. Kun riiailu tai politikointi kaihtaa julkisuutta, niistä voidaan käyttää epämääräisiä mutta silti ymmärrettäviä kielikuvia.

Kaikille kansanomaisille kuvailmauksille on vaikea löytää vastinetta nykytodellisuudesta. Melkeinpä abstrakteihin taideteoksiin voisi verrata sellaisia kansanomaisia luomuksia kuin pettuhaasia, nostokontio, leipäsusi, kolmiloukkoinen, sonninpolku ja häränsavu, jotka kaikki viittaavat entisajan elämänmenoon.

Sillä on ämmä kun pettuhaasia on Orivedellä sanottu, jos jollakulla oli oikein suuri ja romuluinen vaimo. Hämeenkyrössä sanottiin pitkästä ihmisestä: Pitkä kum pettuhaasian tukiainen. On mahdollista, että pettulevyjä, petäjäistä, on joskus tosiaan kuivattu haasialla, erityisellä pettuhaasialla. Tästä vain ei ole tietoja. Pettua tiedetään kyllä kuivatun maassa, riihessä tai pirtissä. Se että laihaa tai romuluista ihmistä verrataan pettuhaasiaan, ei varmasti todista, että moinen haasia on joskus ollut olemassa. Pettu saattaisi olla toissijainen lisä muihin haasia-kielikuviin. Rumaa ihmistä on näet vanhassa kansankielessä muutenkin verrattu haasiaan, esimerkiksi rokkahaasiaan eli hernehaasiaan, ja naista on voitu nimittää akanhaasiaksi. Jokin pettuhaasia on kielikuvana tehokas siitä riippumatta, onko se jäänne entisiltä nälkävuosilta vai luovan kielenpuhujan kuvitelma. Karun asiallinen pettukin on voinut madaltua hupisanaksi; esimerkki Ilmajoen murteesta: Kyllä siin on kanssa sellaanem pari, jotta niill on aina viimmeenem pettu kräkys (= leipähäkissä).

Pohjois-Karjalassa on äkäistä ukkoa voitu nimittää nostokontioksi. No se nyt, on kun minkä nostokontii (Tuupovaara). Tämä nostokontio eli nostokarhu on outo eläin. Todellisuudessa sitä ei ole olemassa, mutta kansanuskomuksissa se on ollut täyttä totta. Esimerkiksi Suomussalmella sanottiin nostokarhuksi karhua, joka oli taikomalla yllytetty, nostettu pahantekoon. Samoin Puolangalla: Nostokarhu se ei tahtonu’ asettuo (talviuneen), se liikku niin kauvan kun lumelta peäsi. Tämä äkäisyyden perikuva, taianomainen nostokontio, on kielikuvana tehokkaampi kuin jo puheentapana latteaksi käynyt takamuksiin ammuttu karhu.

Leipäsusi ja susipari on vanhastaan tunnettu murteissamme. Leipäsusi tarkoitti nykyisen terminologian mukaan lähinnä avovaimoa ja susipari avoparia. Sävy oli kuitenkin pahasti kielteinen, minkä vuoksi leipäsuden rinnalle kehittyi hiukan lievempiä leikillisiä synonyymeja, kuten leipähuntti, leipäkettu, limppuhiiri, nisuhiiri, pullahiiri jne.

R. E. Nirvi on osoittanut, miten kuvallisesti käytetyllä susi-sanalla on pitkä historia, erityisesti itäsuomalaisissa kosinta- ja häämenoissa. Niinpä leipäsusi-kielikuvan takana ei suoranaisesti ole leipään mieltynyt kesy susi eivätkä susiparin takana ole pariutuneet sudet; mielikuvat ovat eri asia. Se että sanat erityisesti Länsi-Suomessa ovat saaneet vahvasti kielteisen tunnelatauksen, johtuu varmaankin paitsi kirkollisten moraalivaatimusten kiristymisestä, myös siitä, että itäsuomalaista kosinta- ja hääperinnettä ei ole tunnettu.

Sitten muutamia kansanomaisia uhkauksia. Uhkailut ja niiden sanamuodot näyttävät olevan yhtä tärkeitä niin valtioiden, puolueiden, eturyhmien kuin yksilöidenkin puheenvuoroissa. Selvä ja suora puhe ei aina tehoa yhtä hyvin kuin kuvakieli:

Kuhah huttu hautuu niin kyllä kettu ( = kuori) paksummaks tulloo. (Liperi)

Sanonnan hämäryys antaa toiselle ajattelemisen aihetta, mikä lienee tarkoituskin.

Sana kolmiloukkoinen esiintyy lähinnä Etelä-Pohjanmaan murteessa seuraavanlaisissa uhkauksissa:

Kun minä saan sen poian kolomiloukkoosehen, niin näköö se mistä puusta terva lähtöö. Orotak kuule, kun tuut mun kans kolomiloukkoosehen! (Isokyrö)

Nurmolainen tyttö tavoitteli miestä itselleen:

Minä meej ja ajan tuan Sampan kolomiloukkooshe.

Tämän kielikuvan takana on aitaus, karsina, jossa oli kolme nurkkausta. Esimerkiksi villiintynyt vasikka ajettiin tällaiseen loukkoon, mistä se saatiin kiinni.

Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalta on useita tietoja uhkauksesta, jossa esiintyy sana sonninpolku. Esimerkki Rantsilasta:

Kyllä viel oot sonninpolulla, poika, ja muista sillon!

Sonninpolku voidaan ymmärtää karjapoluksi, mistä merkityksestä se luontevasti olisi omaksuttu kielikuvaksi. Tulkinta on kuitenkin liian suoraviivainen. Todellisuudessa ei näet erityisiä sonninpolkuja ole tarvittu: sonnit ovat kävelleet samaa polkua kuin lehmätkin. Toisin sanoen sana on ilmeisesti syntynytkin alkuaan uhkausfraasin mukana, kun pojat – sonnimullien tapaan – ovat uhitelleet toisiaan.

Monin paikoin Savossa on sanottu jonkun olevan häränsavulla, kun on tarkoitettu esimerkiksi tiukalla oloa, tukalassa tilanteessa oloa. Tuusniemellä sanaa on käytetty vähän sonninpolun tapaan:

Tulehhan vuan tappelemmaan minun kansain niin tiijjät käänees häränsavulla.

Vehmersalmelta kerrotaan, miten innokas kosiomies sai isännältä äkkilähdön:

Se joutu sinne häränsavulle.

Ilmauksen tausta tuntuu hämärältä. Onko jostakin syystä poltettu nimenomaan härän savuja? Härän lihan savustaminen, savuhärän valmistus, ei tunnu selittävän tätä kielikuvaa. On vaikea ymmärtää, mitä tukalaa siinä olisi. Toinen mieleen tuleva mahdollisuus on lehmisavut, joita etenkin Itä-Suomessa käytettiin iltalypsyn aikaan hyönteisten torjumiseksi. Mutta mitäpä härkä olisi tehnyt lehmisavuilla? Sitä ei siellä tarvittu, pikemmin päinvastoin. Häränsavu rinnastuu tavallaan sonninpolkuun, sillä konkreettisia häränsavuja ei ilmeisesti ole ollut olemassa. Ilmaus on leikillinen, lehmisavun synnyttämä kielikuva. Sen ymmärtämiseksi on taas muistettava, että härkä eli sonni on vanhastaan kuljeskellut muun karjan mukana laitumella. Lypsypaikalta eli lehmisavuilta sille on annettu monesti äkkilähtö samaan tapaan kuin vehmersalmelaiselle kosiomiehelle. Kumpikin pötki tiehensä, kummankin tie vei häränsavuille.