Johtaja ja rouva ja muita tittelipulmia

Titteleihin ja kutsukorttien muodollisuuksiin liittyvät seikat kuuluvat ehkä enemmän käytöstapojen kuin kielenhuollon alaan, mutta kielestä niissäkin on kysymys. Ei ole samantekevää, miten ihmistä nimitetään.

Mikä monista titteleistä?

Käytösoppaiden mukaan on kohteliainta käyttää sitä titteliä, jota henkilö itse itsestään käyttää. Jos henkilö siis allekirjoittaa kirjeensä käyttäen titteliä osastopäällikkö, tämä titteli sopii hyvin myös hänelle kirjoitettaessa, vaikka tietäisimmekin hänellä olevan esimerkiksi tohtorin arvo.

Tittelin valintaan vaikuttaa myös tilanne: Jos lähestymme jotakuta hänen asemansa perusteella, tituleeraamme aseman mukaan: johtaja Matti Meikäläinen, markkinointipäällikkö Teija Teikäläinen. Jos taas kutsun tai kirjeen aiheena on oman ammattialan tilaisuus, on luontevaa käyttää tutkinnon osoittavaa titteliä: diplomi-insinööri Matti Meikäläinen, kauppatieteiden maisteri Teija Teikäläinen.

Joskus käytetään kahtakin titteliä. Ensimmäiseksi kirjoitetaan yleensä asemaa kuvaava ja jälkimmäiseksi oppi- tai muuta arvoa kuvaava. Tavallaan pysyvämpi titteli, arvo, on siis lähempänä nimeä: johtaja, diplomi-insinööri Matti Meikäläinen. Tavallisesti tämä järjestys säilyy, vaikka tittelit kirjoitettaisiin nimen alle, kuten käyntikorteissa ja usein allekirjoituksissa:

Esimerkiksi henkilöesittelyissä, lehtien syntymäpäiväilmoituksissa yms. henkilökohtaisia saavutuksia painottavissa yhteyksissä oppiarvo kuitenkin kirjoitetaan usein nimen jälkeen ennen asemaa: Heli Heikäläinen, ekonomi, Etelä-Suomen alueen aluejohtaja; Simo Sikäläinen, 60 vuotta, merkonomi, pankinjohtaja.

Pienellä vai isolla?

Suomen kielessä tittelit kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Myös käyntikorttiin ja allekirjoitukseen titteli kirjoitetaan nimen alle tavallisesti pienellä alkukirjaimella, koska sen katsotaan kuuluvan samaan kokonaisuuteen nimen kanssa:

Jos taas kokonaisuus alkaa tittelillä, tittelin alkukirjain on tietenkin iso kuten virkkeenkin alussa. Näin on esimerkiksi osoitteissa:

Myös eräissä viranomaisten allekirjoituksissa titteli kirjoitetaan ennen nimeä, jolloin se aloittaa allekirjoitusfraasin ja kirjoitetaan siksi isolla alkukirjaimella:

Onko titteli välttämätön?

Nykyisin yhä useammista yhteyksistä jätetään titteli pois ja käytetään pelkkää etu- ja sukunimeä. Niinhän ihmiset itsekin esimerkiksi puhelimessa usein esittäytyvät: ”Täällä Teija Teikäläinen Yritys oy:stä.” Myös kirjekuoreen nimen voi kirjoittaa titteleittä, sillä osoitteen tarkoitus on ennen kaikkea varmistaa, että posti menee oikealle henkilölle, ja yleensä pelkkä nimi ilman titteliäkin riittää yksilöimään vastaanottajan.

Tittelien pois jättämistä tukee se, ettei esimerkiksi fakseissa ja muissa epävirallisen oloisissa asiakirjoissa suosita titteleitä. Titteleitä ei kuitenkaan kannata heittää kokonaan pois, sillä yrityspostissa asemaa osoittavasta tittelistä on se hyöty, että siitä ilmenee, missä ominaisuudessa henkilö käy kirjeenvaihtoa. Monissa asiakirjoissa asema on välttämätön tieto, sillä allekirjoittajana voi olla vain tietyssä asemassa oleva.

Sen sijaan henkilökohtaisiin kirjeisiin ja tervehdyksiin ei enää juuri merkitä titteleitä. Tämä on luonnollista, sillä tällaisia viestejähän ei lähetetä aseman vaan sukulaisuuden tai tuttavuuden perusteella. Emme lähetä serkullemme hääkutsua siksi, että hän on johtaja tai diplomi-insinööri, vaan siksi, että hän on serkkumme. Luontevampi titteli olisikin oikeastaan serkku! Aikaisemmin henkilökohtaisissakin viesteissä käytettiin vähintään titteleitä herra, rouva ja neiti, mutta nykyään tapa on jäämässä pois.

Vaikkei nimeä edeltäisikään titteli, normaali käytäntö on kirjoittaa etunimi ennen sukunimeä: Teija Teikäläinen. (Jos jostain syystä on perusteltua käyttää muuta järjestystä, sukunimen ja etunimen väliin tulee pilkku: Teikäläinen, Teija.)

Yritys vai henkilö?

Kirjesalaisuuden mukaan henkilökohtaista kirjettä ei saa avata muu kuin se, jolle se on osoitettu. Liikekirjeissä tätä tulkitaan niin, että jos henkilön nimi on ennen yrityksen nimeä, vain henkilö itse saa avata kirjeen, ellei hän nimenomaan ole valtuuttanut jotakuta toista avaamaan postiaan. Jos taas yrityksen nimi on ensin ja henkilön nimi sitten, myös joku muu yrityksestä voi avata kuoren.

Tämä käytäntö on hyvä muistaa etenkin loma-aikoina, jolloin tietty henkilö voi olla pitkäänkin poissa asiaa hoitamasta.

Kutsu kahdelle

Titteliongelmia saattaa ilmetä myös silloin, kun pitää osoittaa kutsu tai muu viesti pariskunnalle. Vanha tapa on tällöin kutsua johtaja ja rouva Matti Meikäläinen. Tätä tapaa suosittelevat uudetkin käytösoppaat, ja ulkoasiainministeriön protokollaosaston mukaan sitä käytetään edelleen korkean tason virallisiin tilaisuuksiin kutsuttaessa. Tapa on myös kansainvälisen etiketin mukainen. Jos puolisoilla on eri sukunimi, kutsu voidaan osoittaa pankinjohtaja Simo Sikäläiselle ja rouva Heli Heikäläiselle.

Jos pääkutsuttava onkin nainen, miestä ei kuitenkaan kohdella yleensä samaan tapaan. Ei siis kirjoiteta esimerkiksi ”markkinointipäällikkö ja herra Teija Teikäläinen”. Ulkoasiainministeriön protokollaosasto lähettää tällaisessa tapauksessa kummallekin puolisolle samassa kuoressa oman kutsun. Miehen kutsu kirjoitetaan hänen omalla nimellään ja miehestä käytetään hänen varsinaista titteliään, joka tarpeen vaatiessa otetaan selville. Kuoreen kirjoitetaan joko pääkutsuttavan tai molempien puolisoiden nimet. Tätä käytäntöä noudatetaan miespuolisoa kutsuttaessa riippumatta siitä, onko puolisoilla yhteinen sukunimi vai ei. Samoin voidaan menetellä myös naispuolisoa kutsuttaessa, jos puolisoilla on eri sukunimet. Naisesta ei juuri käytetä tällaisissa yhteyksissä omaa titteliä, vaan hän on miehensä ”rouva”.

Näin siis kaikkein korkeimmissa virallisissa tilaisuuksissa. Ulkoasiainministeriön protokollaosasto kuitenkin korostaa, että muissa tilaisuuksissa isäntä ratkaisee, mitä tapaa kutsuissa noudatetaan. Tällöin voi valita muodollisen tavan rouvitteluineen, kuten yhä usein tehdään varsinkin sellaisissa piireissä, joissa pääkutsuttavat ovat enimmäkseen miehiä. Vaihtoehtoinen, neutraali tapa on kirjoittaa niin kutsuun kuin kuoreenkin pääkutsuttavan nimi varustettuna sanalla puolisoineen, sillä tällöin ei tarvitse välittää siitä, onko pääkutsuttava mies vai nainen ja mikä on puolison nimi ja titteli: kutsun voi saada yhtä hyvin johtaja Matti Meikäläinen puolisoineen kuin markkinointipäällikkö Teija Teikäläinen puolisoineen. Tosin tässä tavassa puoliso jää vielä enemmän pääkutsuttavan varjoon, sillä komitatiivimuoto omistusliitteineen ilmaisee jollekulle kuulumista. Ilmauksessa johtaja ja rouva puolisot sentään esitetään rinnasteisina. Toinen mahdollinen tapa on kirjoittaa kuoreen vain pääkutsuttavan nimi ja itse kutsuun kirjoittaa joko kahdelle tai ranskaksi avec.

Jos kutsuun pyydetään vastausta, sitä annettaessa on hyvä kertoa myös puolison tai muun seuralaisen nimi ja titteli, jotta ne tulevat oikein kirjoitetuiksi esimerkiksi pöytäkorttiin.

Perhejuhliin ja muihin vastaavanlaisiin tilaisuuksiin kutsu lähetetään yleensä tasapuolisesti molemmille puolisoille. Tällöin molempien nimet kirjoitetaan täydellisesti sen mukaan, mitä nimeä he itsestään käyttävät. Järjestyksellä ei liene paljonkaan merkitystä, mutta aakkosjärjestys on mahdollinen, jos ei muuten osaa päättää. Titteleitä ei tällaisissa kutsukirjeissä juuri käytetä, sillä sukulaisten keskuudessa ja ystäväpiirissä tittelit eivät ratkaise kutsumista. Esimerkkejä: Matti ja Maija Meikäläinen; Heli Heikäläinen ja Simo Sikäläinen; Tiina Täkäläinen-Meikäläinen ja Mauri Meikäläinen.

Jos osoittaa kutsun tai kirjeen koko perheelle, voi luetella myös lasten nimet vanhimmasta nuorimpaan etenkin silloin, kun koko perheellä on yhteinen sukunimi. Jos perhe on suuri tai sukunimiä on useita, voi vanhempien nimien tai jommankumman vanhemman nimen jälkeen lisätä sanan perheineen tai lapsineen. Muitakin, tyyliltään erilaisia tapoja tietysti on: Meikäläisen perhe, Meikäläiset, herrasväki Meikäläinen.

Haluammeko elää johtajien ja rouvien maailmassa?

Jo tittelin käyttäminen tai käyttämättä jättäminen on valinta: kutsummeko jotakuta vain hänen nimellään vai haluammeko sen lisäksi nimetä hänet diplomi-insinööriksi tai johtajaksi, serkuksi tai rouvaksi. Pahimmillaan pelkän nimen käytön voi tulkita niin, että emme pidä henkilön asemaa arvossa tai että emme ole vaivautuneet ottamaan selvää hänen tittelistään.

Se, miten ihmisiä nimeämme esimerkiksi kutsukorteissa, riippuu siitä, millaiseen kielenkäyttötilanteeseen tai kielipeliin haluamme itse osallistua ja kutsuttavan osallistaa. Jos haluamme pitää kiinni vanhoista, muodollisista perinteistä, joihin kuuluu mm. se, että omia virka- ym. asemia voi olla vain miehillä ja rouvat seuraavat mukana ilman omaa, miehestä riippumatonta asemaa, voimme käyttää juhlallista ilmausta johtaja ja rouva Matti Meikäläinen. Jos taas emme pidä tuollaisia perinteitä arvossa, voimme lähettää erillisen kutsun kummallekin puolisolle, olipa pääkutsuttava mies tai nainen. (Voi myös kysyä, miksi työelämässä pitää järjestää tilaisuuksia, jonne kutsutaan myös puolisot. Onko välttämätöntä sekoittaa työ ja yksityisasiat? Mutta tämä ei ole kielikysymys.)

Kirjoittaessamme johtaja ja rouva osoitamme arvostavamme vanhoja, juhlavia perinteitä, mutta samalla tahallamme tai tahtomattamme pidämme yllä sukupuolten epätasa-arvoa. Toisaalta voimme käyttää juhlavaa ilmausta myös tietoisena ilmauksen seremoniallisuudesta – esimerkiksi pikkuneiti lastenkutsujen kortissa lienee pikemminkin viatonta vanhanaikaisen juhlavuuden korostamista kuin lapsen vähättelyä tai epätasa-arvoisen nimittelyn suosimista. Useimmat kutsuttavista hyväksynevät myös rouvittelun osana muodollista protokollaa eivätkä ajattele sitä tasa-arvokysymyksenä sen enempää kuin sitäkään, että tanssiessa mies vie, vaikka muuten asioista päätettäisiinkin yhdessä. Maailma kuitenkin muuttuu ja on muutettavissa tahtomaamme suuntaan, ja kielenkäyttö – tällaisessakin ehkä vähäisessä asiassa – osaltaan muuttaa maailmaa.

Salli Kankaanpää toimii Kielitoimistossa virkakielenhuoltajana.