Mikkelin piispa Seppo Häkkinen arvosteli kesällä Facebookissa Helsingin Sanomia siitä, että lehdessä käytetään kristinuskon Jumalasta usein pientä alkukirjainta. Häkkisen mukaan pieni alkukirjain on paitsi Kielitoimiston ohjeiden vastainen myös väheksyvä kannanotto kristilliseen uskoon ja uskontojen merkitykseen yleensä. Päätoimittaja Riikka Venäläinen vastasi verkon Kotimaa24-sivustolla, että lehdellä ei ole linjausta Jumalan kirjoittamisesta pienellä alkukirjaimella.

Jumalan kirjoittamisessa vallitsee suuri horjuvuus. Sekä Jumalaan uskovat että epäilijät käyttävät hänestä milloin isoa, milloin pientä kirjainta, ja molemmille tavoille käyttäjät löytävät perustelut.

Kielitoimiston suosituksen mukaan jumala kirjoitetaan isolla alkukirjaimella varsinkin puhuttaessa kristinuskon, juutalaisuuden tai islamin Jumalasta. Niiden kolmen osalta ohje on selkeä, mutta muiden uskontojen, uskonnollisten ryhmien ja katsomusten kohdalla neuvo jättää harkinnan  kielenkäyttäjälle.

Kielitoimiston ohje ei kiellä ison J:n käyttöä minkään uskonnon jumalasta, mutta ilmaisu toki painaa jarrua rajaavaan suuntaan. Joissakin oppaissa ison ja pienen kirjaimen raja onkin määritelty kulkemaan monoteististen eli yksijumalaisten ja polyteististen, monijumalaisten uskontojen välillä.

Voi kysyä, kohteleeko nykyohje  yhdenvertaisesti eri uskonnollisia vakaumuksia ja perustuuko se suomen kieleen vai ovatko taustalla lähinnä kielen ulkopuoliset, esimerkiksi historialliset kirkko- ja valtapoliittiset ja uskonopilliset tekijät.

Kirjava käytäntö

Keskustelua Jumalan kirjoitustavasta on käyty harvakseltaan kauan. Havainnollistan eri kirjoitustapoja ja niiden perusteluja viestimistä ja kirjallisuudesta poimimillani esimerkeillä.

1. Suomessa syntynyt somalialaisten vanhempien tytär luopui huivin käytöstä vastoin uskonsa perinteitä, mutta sanoo yhä olevansa uskovainen muslimi. Toimittaja siteeraa nuorta naista: ”Mun suhde jumalaan, se on se juttu.” (Helsingin Sanomat Nyt-liite 10.1.2014)

Arvioidessaan Hitlerin vastaiseen salaliittoon kuuluneen saksalaisen luterilaisen papin Dietrich Bonhoefferin elämäkerran kriitikko kirjoitti: ”Horjumaton usko jumalaan ohjasi Bonhoefferin kaikkea toimintaa.” (Aamulehti 3.1.2014).

2. Hesperian sairaalan ylilääkärinä aikanaan toiminut professori Toivo A. Pihkanen on kuvannut, miten hänen suhtautumisensa jumala-sanaan muuttui vuosien varrella. Uskontokielteisessä kodissa kasvanut Pihkanen koki aluksi moraalista ristiriitaa joutuessaan sosiaalisten sopeutumisnormien paineessa ”lausumaan sanan jumala vakavalla naamalla tai kirjoittamaan tuon sanan isolla J:llä”. Myöhemmin hän oppi kunnioittamaan uskonnollista näkemystä ”parhaimmillaan vilpittömän epäilijän asentein” ja ”ilman vaikeuksia kirjoittamaan Jumalan isolla J:llä”. Hän ei tehnyt niin omasta vakaumuksesta, vaan ”toisten takia”. (Minun Jumalani, toim. Simo Talvitie 1973, 125-129)

Kirjailija Hannu Raittila suhtautuu vieroksuen kristinuskon opetukseen Jumalasta: ”Ihmisen työtähän Jumalakin on, omaksi kuvaksi luotu kuin Vaahteramäen Eemelin vuoleskelemat ukonkuvat.” Silti Raittila kysyy ja suorastaan pyytää, ”enkö saisi olla tällä asenteella seurakunnan jäsenenä, veljien ja sisarien kanssa osallisena sakramenteista”, ja eikö Jumala saa ”olla olemassa – edes mielikuvissa”.

Raittilalle Jumala isolla J:llä ei ole omasta uskonvakaumuksesta huolimatta ongelma. Se on osa kulttuuriperintöä samalla tavoin kuin Kerimäen puukirkko tai Mikael Toppeliuksen seinämaalaukset Haukiputaan kirkossa. Tai Raamattu. Eiväthän nekään ole uskovaisten yksityistä omaisuutta, Raittila perustelee. (Mitä voi sanoa? 2007, 112, 133, 135)

3. Lukutuntumalta ylivoimaisesti tavallisin kirjoitusasu tietokirjoista kaunokirjallisuuteen on iso alkukirjain. Jumalaan uskovat kirjoittavat sanan yleisesti isolla, mutta on myös teistejä, jotka pitävät pienen alkukirjaimen käyttöä perusteltuna.

Toimittaja Jaakko Okkerin mukaan  Jumalassa on jumalallista se, mitä emme saata ymmärtää, ja inhimillistä se, minkä ymmärrämme. Ajatuksensa hän formuloi: ”Tunnettu jumala ei enää olekaan Jumala.” (Minun Jumalani, 115).

4. Yksi piirre jumala-sanan käytössä on parissa vuosikymmenessä mielestäni voimistunut. Sanaa käytetään yhä useammin perinteisen hengellis-uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolella, uskontoneutraalisti. Sanan sisältö on monipuolistunut, mutta pysynyt edelleen elämänkatsomuksellisena. Jumalasta on tullut osaksi terminus technicus, joka esiintyy ensisijaisen merkityksensä ulkopuolella eikä ole esimerkiksi palvonnan, rukouksen, ylistyksen tai uskonnollisen uskon kohde.

Avartunut käyttö tulee esiin kansanedustaja Anna Kontulan kirjassa Mistä ei voi puhua. Siinä jumalalla on monta merkitystä. Kontula sanoo viittaavansa sillä ”kristinuskon vakiintuneeseen Jumalaan, joskus jonkun muun uskonnon jumalaan, yleisesti jumalan kategoriaan tai sitten tarkemmin määrittelemättömään ilmiöön, jota meidän kielessämme jumala kuvaa vähemmän harhaanjohtavasti kuin muut käsitteet” (2012, 23).

Mallia englannista?

Professori emeritus Heikki Räisänen pitää hyvänä englannin kielen ratkaisua, missä God(s) kirjoitetaan aina isolla ”riippumatta siitä, kenen jumalasta tai jumalista puhutaan”. Isolla J:llä ”vältytään asettamasta juutalaisten ja kristittyjen jumalaa lähtökohtaisesti eri tasolle kuin muita. Isoa alkukirjainta käytetään kunnioituksesta eri vakaumuksia kohtaan.” (Mitä varhaiset kristityt uskoivat 2011, 316)

Englannin kielen tapa sopisi mielestäni yleisohjeeksi myös suomeen, sillä nykyinen neuvo asettaa tahtomattaankin uskot ja uskonnot eriarvoiseen asemaan. Ajattelen, että uskovalle hänen jumalansa on aina pyhä, erityinen, Jumala isolla J:llä. Uskova ei rukoile uskontoa, vaan Jumalaansa, olipa hänen nimensä Jahve, Allah, Gaia, Shiva, Visnu, Afrodite, Zeus, Ukko… Pitäisin perusteltuna käyttää näistä suomessa myös nimeä Jumala isolla J:llä, jota Jahvesta ja Allahista jo käytetään.

Filosofiaan kuuluu kysymys ”ehdottoman täydellisestä olennosta”, josta alan kirjallisuudessa käytetään usein nimeä Jumala viittaamatta sanallakaan uskontoihin. Yhdistän tämän käytön Kontulan mainitsemaan tapaan, jossa jumalaa käytetään siksi, että se on ”vähemmän harhaanjohtava” kuin muut käsitteet. Koska Juha Sihvolan sanoin ei ole ”täsmällistä tapaa erottaa toisistaan uskonto ja ei-uskonto” (Maailmankansalaisen uskonto, 3. p. 2011, 272), aloittaisin jumalan isolla myös tässä uskontoneutraalissa yhteydessä.

Olen kirjoittanut isolla J:llä aloitettavan Jumalan avaramman käytön puolesta. Iso alkukirjain ei itsessään merkitse uskontunnustusta tai hartaudenharjoitusta eikä ole kannanotto kysymykseen, onko Jumala tosiasia, fakta sanan tavanomaisessa mielessä. Iso J on tässä yksinkertainen tapa Jumalan erottamiseksi yleissanakäytöstä.

”Ison alkukirjaimen tehtävä hengellisessä tekstissä on ennen muuta ilmaista kunnioitusta tarkoitettaan kohtaan mutta myös auttaa lukijaa ymmärtämään, kehen kyseisellä sanalla viitataan”, Taru Kolehmainen on sanonut (Kielikello 3/1988). Kielitoimiston tutkijana hän käsitteli Jumalaa tarkoittavien sanojen alkukirjainta kristinuskon kontekstissa. Kuvaus sopii mielestäni uskontoihin ylipäätään ja Jumalaan merkityksessä ”maailmasta riippumaton perimmäinen todellisuus”.

Olisi ollut kunnioittavaa, arvostavaa ja ilmaisua selkeyttävää kirjoittaa edellä kohdan 1 esimerkeissä jumala isolla riippumatta siitä, mikä on kirjoittajan vakaumus. Iso J olisi ollut lisäksi ohjeiden mukainen. Ja vielä. Kunnioitus ei koske yksin Jumalaa, vaan iso alkukirjain  osoittaa myös  uskonnon ja omantunnon vapauden arvostamista.