Matti Vilppula kirjoitti Kielikellossa 2/96 ihminen-sanasta merkityksessä ’nainen’ ja päätteli sen olevan kansanmurteissa joskus vähemmän affektinen kuin nainen. Minulla on kotimurteeni pohjalta samanlainen käsitys. ”Tual tullee joku ihmine” oli neutraali kommentti ja merkitsi, että tulija oli nainen. Muutoin olisi sanottu: ”Tual tullee joku miäs”.
Toisenlaisiakin konnotaatioita on. Väinö Linnan Pohjantähden Laurilan Anttoo uhoaa humalapäissään: ”Ettekö te tiedä mulle ihmistä neuvoo? Minä tarvittisin ihmisen ny.” Toisessa kohtaa eräällä kortti- ja ryyppysakilla on mukanaan ”rahaihminen”. Nimeä ko. henkilöllä ei ole lainkaan, vaan kertoja käyttää hänestä toistuvasti ihminen-sanaa, mutta panee sen lainausmerkkeihin. ”Huhu kertoi, että ’ihminen’ oli juovuksissa.” ”Aku kyyristyi muka seuraamaan peliä, mutta alkoi salaa katsella ’ihmistä’.” Teossarjan viimeisessä osassa Kankaanpään Elias puhelee leskeksi jääneelle Leppäsen Preetille tähän tapaan: ”Otat ihmisen vielä. Sinä tarvittet ihmisen kyllä... Vaikket naimisiin menisi, mutta jonkinlaisen leipäsuden... Et sinä vielä ilman ihmistä toimeen tule.” Viittaukset seksuaalisuuteen ovat näissä yhteyksissä vahvoja.
Toiseen ääripäähän asettuvat ne filosofoivan, opettavankin kertojan kommentit, joissa ihminen-sanaa on käytetty todella laajasti viittaamaan ei vain molempien sukupuolien vaan myös eri sukupolvien, ehkä koko lajin kokemukseen. ”Sillä tappioidensa pohjalle ihminen maailmaa rakentaa”, sanotaan ensimmäisessä osassa, ja vanha Alma summaa elämänkokemuksensa – ehkä teoksen koko teeman – lopuksi näin: ”Ei ihminen sitä voita muuta kuin hyväksymällä...”