Kielikellon numerossa 2/2010 (ks. Lue myös) Kirsti Aapala pohdiskeli kiinnostavassa artikkelissaan huilata-sanan täysin vastakkaisilta vaikuttavia merkityksiä ’levätä’ ja ’liikkua liukkaasti eteenpäin’. Yhden tulkinnan mukaan kyseessä olisi kaksi eri alkuperää olevaa verbiä, joista lepäämistä merkitsevä sana olisi samaa juurta kuin nykyruotsin verbi vila. Vanha oikeinkirjoitus hvila viittaa tietysti vielä selvemmin samaan alkuperään. Samaa germaanista kantaa on englannin substantiivi ja verbi while (to while away time; a little while). Sana äännetään vielä monin paikoin niin, että sananalkuinen h kuuluu: hwail. Voi hyvin kuvitella, miten uupunut ihminen istahtaessaan levähtämään on päästänyt suustaan huokauksen, joka kuulostaa näiden sanojen alkutavulta.
Äkkiseltään oudoksuttaa ajatus, että myös toinen, liikettä ilmaiseva verbi huilata olisi samaa alkuperää. Matti Vilppulan selitys yhdistävästä tekijästä, tekemisen helppoudesta, on kuitenkin varsin uskottava. Tätä ajatusta voisi kehitellä eteenpäin. Suomessa on runsain mitoin hu-/hui-alkuisia sanoja, joihin liittyy ajatus edestakaisesta, vapaasta tai epävakaasta liikkeestä: huiskia, huiskuttaa, huitoa, huojua, huljutella, huimata; hujaus, huiskis jne. Epävakaus voi olla myös henkistä laatua: huikenteleva huijari. Voisiko olla niin, että nämä kaksi huilata-verbiä olisivat molemmat alkujaan onomatopoeettis-deskriptiivisiä, mutta syntyneet eri tilanteissa: toinen on matkinut uupuneen ihmisen huoahdusta, toinen vaikkapa piiskan viuhinaa.
Mielenkiintoinen oli ajatus huilun yhdistämisestä liikettä ilmaisevaan huilia-verbiin. Etsimättä tuli mieleen soitto-sana, joka sekin voi tarkoittaa myös esteetöntä menoa: ajettiin perille yhtä soittoa.