Helsingin Sanomissa 7. syyskuuta Kai Laitinen oli pannut merkille, että sellainen tuttu sana kuin ihmisyksilöä merkitsevä henki on häviämässä käytöstä. Ei enää osata sanoa virkaa haki kolme henkeä tai tilaisuuksiin kertyi satojakin henkiä, sen sijaan virkaa näyttää nykyään hakevan ”kolme ihmistä”. Ja Laitinen kertoi, että hän oli tuon kadonneen henki-sanan ”joskus kuullut karkoitetun kielenhuoltajien mahtikäskyllä”.

Kielenhuoltajien puolesta vastasi Maija Länsimäki jo kahden päivän päästä. Laitisen muistelema kuulopuhe osoittautui vääräksi: moista mahtikäskyä ei ole koskaan annettu, kielioppaissa ja viimeksi Perussanakirjassa on päinvastoin mainittu normaaleiksi ilmauksiksi ihmisten määrästä puhuttaessa sellaiset kuin läsnä oli noin sata henkeä, viiden hengen auto, sata markkaa hengeltä tai henkeä kohti.

Tätä sananvaihtoa ei kannata päästää unohduksiin. Siitä riittää juurta moneenkin juttuun.

Kielenhuoltajan kanta: henki todistanut pätevyytensä

Ensimmäinen juttu: tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin juuri kielenhuoltajien tiliin – vaikka varovasti kuulopuheenakin – luetaan jokin uusi kielimuoti, oli se sitten hyvä tai paha. Vaikutusvaltaamme tuntuu usein yliarvioitavan. Monesti onkin tärkeää kerrata julkisuudessa todellisia suosituksia ja kumota kulkupuheita.

Toinen juttu: luullakseni tuohon (näköjään eräiden toimittajien erityisessä suosiossa olevaan) ihminen-sanan käyttöön ei ole johtanut niinkään henki-sanan välttely kuin sinänsä aivan hyväksyttävä syy, nimittäin hiukan paperiseksi tunnetun johdoksen henkilö karttaminen. ”Henkilöähän” on ruvennut harmiksi asti näkymään sellaisissakin yhteyksissä kuin ”viiden henkilön auto”, ”sata markkaa henkilöltä”. On vain menty ojasta allikkoon – kai aprikoitu, että henki tarkoittaa muun muassa henkiolentoa (Pyhä Henki, vainajien henget, olla yhteydessä henkien kanssa) eikä siksi sovellu ihmisestä käytettäväksi, ja korvattu se nyt yksioikoisesti sanalla ihminen.

Tällainen aprikointi on tietysti erheellistä. Kielen tavallisimmat sanat ovat usein monimerkityksisiä, ja jo yhteys yleensä estää väärintulkinnat. Henki-sanan käyttö ihmisistä on tähän asti ollut tavanomaista juuri lukusanojen yhteydessä; sitä tavataan jo vanhassa kirjasuomessa, samoin kaikissa suomen lähisukukielissä. Kyseessä on kantasuomesta juontuva ilmaisutapa. Pätevyytensä ja yksiselitteisyytensä se on osoittanut jo vuosituhantisella iällään.

Uudissanat ylittäneet äyräänsä – ruotsin vaikutuksesta

Henkilö on Volmari Kilpisen uudissana vuodelta 1857, sinänsä tarpeellinen ruotsin person-sanan vastine. Onhan meidän voitava puhua näytelmän henkilöistä ja siedettävä jopa henkilöön käyvää lentoaseman turvatarkastusta (ei ”henkeen käyvää”). Mutta kun henkilö on valloittamassa henki-sanan asemia tämän vakiintuneimmilta käyttöaloilta, kyseessä on ilmiö, jollainen on usein muulloinkin nähty: uudissana on levittäytynyt yli äyräidensä.

Niin mielellään kuin Kilpinen pitikin sanavaalikkiensa puolta, hän tuskin oli tarkoittanut, että tulevaisuudessa vaikka ruokapöytään mahtuisi kuusi ”henkilöä” tai että Suomen kohta saatua oman rahan voitaisiin pääsymaksua periä kaksi markkaa ”henkilöltä”. Tuskin Reinhold von Becker liioin aavisti, että hänen tilapäisluomuksensa toimenpide (1820) jo kahta polvea myöhemmin olisi voittamassa lyhyen sanan toimi jopa sellaisessa fraasissa kuin ryhtyä toimiin.

Oulun Viikko-Sanomien kirjoittaja 1829 toi painettuun tekstiin pohjoispohjalaisen murresanan alue paikallisessa tai omistukseen viittaavassa merkityksessä: ”Tämä maa on nyt Turkin aluetta.” Ei hän voinut arvata, että 160 vuotta myöhemmin sama kirjakielessä hyödylliseksi osoittautunut sana olisi leviämässä alan tiluksille sellaisissakin tapauksissa kuin ”Kirjallisuudentutkimuksen alueelta ilmestyi kolme väitöskirjaa” (Elias 1990) tai ”Kunnat ovat aloittaneet Neliapila-hankkeen, jonka tavoitteena on luoda alueen yrityksille tulla vahvemmiksi osaamisalueillaan” (Helsingin Sanomat 1991). – Arvi Jännes (Arvid Genetz) sanakirjasi 1889 ruotsin sanan förhållanden vastineeksi ohimennen uuden sanan olosuhteet. Tokko hänenkään silmiensä edessä oli silloin myöhempi kehitys: se että olot muutamassa vuosikymmenessä vaihtuisivat ”olosuhteiksi” jopa semmoisissa tutuissa sanonnoissa kuin olojen pakosta tai sen tapaisissa yhdyssanoissa kuin asunto-olot tai sääolot.

Kaikissa näissä esimerkeissä suomen uusien johdosten ja yhdyssanojen liikakäyttöön on ohjannut ruotsin semanttinen malli. Ei ole osattu pitää kiinni suomen omasta vaan luultu, että ainoa vastine person-sanalle on henkilö, åtgärd-sanalle toimenpide, område-sanalle alue ja förhållanden-sanalle olosuhteet – vain siksi, että nuo käännösvastineet eräissä tapauksissa tosiaan ovat paikallaan. Kehityksestä ovat kärsineet kielen vanhat lyhyet sanat henki, toimi, ala ja olot. Pahiten ovat lopulta kärsineet kieli ja sen käyttäjät.

Henkilöllisyystodistus, henkilökortti ja henkilöys

Henkilön ja monien muiden sanojen ruotsalaismallinen liikakäyttö oli kolmas juttu, johon hengestä jouduttiin. Nyt sitten neljäs juttu.

1920-luvulla ajankohtaistui se, miten asiakas voi postitoimistossa todistaa identiteettinsä, sen kuka hän on. Postisääntöön ilmaantui säännös henkilöllisyyskortti-nimisestä ”laillistautumisasiakirjasta”, kätevästä paperista, ”jolla henkilö voi todistaa henkilöllisyytensä”, kuten hakuteos asiaa selitti seuraavalla vuosikymmenellä. Melkoista myöhemmin – tietämäni mukaan vasta sotavuosien epävakaissa oloissa – ruvettiin poliisilaitoksissakin kirjoittamaan kansalaisille henkilöllisyystodistuksia. Noita vaatimattomia Valtioneuvoston kirjapainossa painettuja taskukokoisia kortteja saattoi sitten missä tahansa käyttää yleispätevänä kotimaan passina.

Näissä sanoissa on turvotusta runsaasti enemmän kuin pelkässä henkilössä. Kumma kyllä ne kerran ilmaannuttuaan elävät yhä sitkeästi virallisessa ja sellaiseen vivahtavassa kielessä. Eihän meille kaikille tunnisteeksi annettua numero- ja kirjainjonoakaan sanota ”henkilöllisyystunnukseksi”; se on lyhyesti henkilötunnus. Sen mukaisesti saisi riittää henkilötodistus, jonka tarkoite käytännössä on nykyään pieni muovikortti, jo pitkän puhekielisen perinteen mukaisesti henkilökortti. Tässä voisi ottaa osittaista oppia muistakin kielistä: ruotsin identitetskort, englannin ID card (virallisemmin identity card), saksan Kennkarte (virallisemmin Personalausweis).

Tarvitaanko ”henkilöllisyyttä” sitten koskaan? Tätä sanaa ei ole johdettu henkilöstä suoraan vaan tarpeettoman välivaiheen kautta, astinlautana adjektiivi ”henkilöllinen”, jota nykykielessä tuskin edes käytetään. Jo Nykysuomen sanakirja tuntee lyhemmän asun, suoraan henkilö-sanasta johtuneen ominaisuudennimen henkilöys, ja sanomalehdissä on ainakin parinkymmenen vuoden ajan osattu silloin tällöin puhua esimerkiksi turman uhrien henkilöyden määrittämisestä tai toteamisesta. Tämän soisi yksinomaistuvan. Lievänä suosituksena esitin saman toivomuksen Kielioppaassani jo 1982, ja etusijalle henkilöys-sanan asettaa ”henkilöllisyyteen” nähden myös Perussanakirja.

Nykysuomen sanakirjassa on henkilöllisyydestä semmoisiakin esimerkkejä kuin ”Goethen henkilöllisyyttä on tutkittu kaikilta mahdollisilta puolin” tai ”Teos esittelee aikamme suurimpia henkilöllisyyksiä”. Nämä tuntuvat elähtäneen kirjalliselta kielenkäytöltä; nykykielessä puhuttaisiin Goethen henkilöstä ja vierassanaa käyttäen suurista persoonallisuuksista. Sellaisissakin kohdissa, joihin ”henkilöllisyys” tuntuisi luontuvan hiukan paremmin, se sopii hyvin korvata henkilöys-sanalla. Asialliselta tämä kuulostaa seuraavassa lauseessa, jonka nykyinen kansleri Kauko Sipponen on neljännesvuosisata sitten (1967) kirjoittanut Vapauden perintö -nimiseen itsenäisyyden juhlavuoden kirjaseen: ”Jopa ihmisoikeuksien julistuksen 29 artiklassa lausutaan, että yksilöllä on velvollisuuksia yhteisöä kohtaan, jossa yksin hänen henkilöytensä vapaa ja täysi kehitys on mahdollinen.”