”Lotossa voitti jättipotin naishenkilö Keravalta.” ”Murrosta tuomittiin helsinkiläinen mieshenkilö.” Tällainen henkilö-sanan käyttö on peräisin kuulustelupöytäkirjojen kielestä. Oikeudenkäytön kielessä on joskus juhlavaa ”tarkkuutta”, jota ilmankin sanonta olisi täysin yksitulkintaista. Lottopotin voittaja olisi siis mieluummin keravalainen nainen kuin ”naishenkilö Keravalta”, ja murrosta tuomittu on helsinkiläinen mies eikä helsinkiläinen mieshenkilö. Sana henkilö on oppitekoinen sana. Wolmar Schildt-Kilpinen teki sen persoona-sanan suomenkieliseksi vastineeksi. Vanha oma sana on ihminen, ja siltä kirjallinen henkilö yrittää vallata alaa. Lukusanan yhteydessä henki on usein luontevampi kuin henkilö: Saliin mahtuu 500 henkeä mieluummin kuin ”500 henkilöä”. Myös viiden hengen teltta on kotoisempi kuin ”viiden henkilön teltta”.